Loe raamatut: «Omatunto: Saaristokertomus», lehekülg 2

II

Kun miehet aamulla nousivat kahville, näki Söderlingska heti, että ne olivat nukkuneet yönsä yhtä huonosti kuin hänkin. Olivat happamia ja velttoja ja haukottelivat ärjähdellen.

Jotain sanoakseen hän virkkoi:

–-Tuuli on hiukan tyyntynyt, ja näyttää siltä, kuin vesikin rupeisi laskemaan.

Kukaan ei vastannut. Härpittyään kahvinsa poistui ukki ensin ja lähti kiikari kainalossaan toikkaroimaan vastatuuleen kiikarikalliolle, josta hän, vähän aikaa tähysteltyään, palasi takaisin, mennen yhä haukotellen ja syleskellen omaan huoneeseensa toiselle puolen porstuan. Kalle odotti siksi, kunnes kuuli, että ukki oli laskenut kiikarin sen telineelle porstuan oven pieleen, otti sen siitä ja meni sitten hänkin kiikarikalliolle. Söderling oli pannut piippunsa ikkunalaudalle ja kun näki Kallen palaavan, lähti hän ja meni häntä vastaan, ottaen taas vuorostaan hän kaukoputken. Kalle tuli sisään ja istahti penkille, tylsänä lattiaan tuijottaen, kädet riippuen polvien välissä.

–-Ottakaa, tytöt, kahvia ja menkää tekin katsomaan, mitä meri antaa, sanoi emäntä, iva äänessään. Ehkä tuo teidän silmänne onnella antaisi, koska ei näy antavan miesten.

Hanna seisoi porstuassa ja suki tukkaansa, tyly ilme paksuilla huulillaan ja tummilla kasvoillaan. Helga istui jo verkkotelineensä ääressä, rinta onttona, selkä suurena, ja kutoi, posket kalpeina, mutta silmät hehkuen tavallista enemmän. Tuontuostakin hän loi pikaisen silmäyksen ulos ikkunasta, mutta vetäisi yhtä äkkiä päänsä pois, ikäänkuin torjuen sitä uteliaisuuttaan, että sinne katsoi.

–-Ei siellä mitään näy. Se on sitten nyt niin itara, ettei ole heittänyt laudan pätkää maihin. Olisi ne muuten naapuri kai jo aikoja sitten vienyt. Siellä oli akka taas mahallaan kalliolla. On varmaan valvottu koko yö, vuorotellen vahtia pidetty.

–-Oletteko tekin ollut jo tähystämässä? kysyi Helga.

–-Olin jo, kahvin kiehuessa.–Missä lie itse Korsu poikineen, koska heitä ei ole näkynyt pariin päivään. Luultavasti makaavat Ulkokarilla väijymässä. Turhaan silloin täältä kiikaroidaan. Luulisi siellä olevan yhtä hyvän meidänkin miesten olla.... Kuulitteko, tytöt, mitään viime yönä?

–-En minä ainakaan, sanoi Hanna.

–-Minusta oli niinkuin olisin kuullut huutoja ja hätälaukauksia ja miesten ääniä, vaan ainahan niitä on kuulevinaan. Ukko se luultavasti uneksi ja paukutti kantapäillään sänkynsä selkään, kun tuo ei yöksikään riisu saappaitaan. Se oli ainakin varma, että joku hiipi ladon ohi Käärmesaareen päin. Päivällä ne ei toki ilkeä meidän puolelle, mutta yöllä hiivitään ja otetaan mitä saadaan. Oli myöskin niinkuin olisi pyöritetty tyhjiä tynnöreitä kalliota pitkin, tai niinkuin niitä olisi heitetty ylös merestä ja sitten taas vierineet sinne takaisin. Vaikka minä kuinka olisin vetänyt peitettä pääni yli, niin yhä kuulin samaa. Että pitääkin semmoista uskoa ja ajatella … ettei pidä saada yölläkään rauhaa. Vakuuttipa itselleen kuinka tahansa, niin aina sitä sittenkin odottaa.

–-Äiti … sanoi Helga yhtäkkiä.

–-Mitä niin?

–-Ei mitään.

–-Ehkä sinäkin kuulit?

–-En.

–-Minä olisin oikein iloinen, jos kerrankin voisin lakata siitä meren annin ainaisesta odottamisesta.... Hohoo, kuinka kahvi sentään on hyvää aamutuimaan. Mitäs olisi elämä, jos ei olisi sitä … jos pitäisi alkaa päivänsä ilman. Taitaa niitä olla niinkin onnettomia.... Olkoon se viimeinen kerta, kun siitä rikastumisesta tässä tuvassa haaveillaan ja haastetaan ja huumautaan. Huomenna lähdetään kalaan, sanoipa meri mitä tahansa. Tottahan monen viikon sama tuuli vihdoinkin ajaa ainakin silakan maihin. Siitä se kuitenkin on lopulta eläminen. Jos olisivat meidän miehet toisellaisia eivätkä semmoisia iankaikkisia nahjuksia kuin mitä ovat!

Hanna, joka vihdoinkin oli tullut juomaan kahviaan, turskahti hyväksyvästi.

--Saa nyt nähdä, mihin tänäänkään ryhdytään. Ei mihinkään.

–-Äiti hyvä, elä nyt tora isää, kun hän tulee.

–-Tuleeko se jo? Ei sinun tarvitse antaa äidillesi neuvoja.

Söderlingska oli vähän aikaa vaiti. Kalle nousi, otti takkinsa ja näkyi menevän rantaan. Söderlingskakin teki lähtöä, mutta pysähtyi vielä puheihinsa, pusertaen pannuaan.

–-Mokomakin moottoriherra, senkin konsulentti. Uskotellaan ja luulotellaan ja sitten varmaankin takanapäin nauretaan. Hävytön laski tuohon pennin päälle puhtaaksi rahaksi, minkä meri muka voisi tuoda, niinkuin olisi rahat omasta lompakostaan pöytään paiskannut. Lennettiin siihen kuin kärpäset sokerisylkeen … mahtoi nauraa partaansa. Herrat aina nauravat meille takanapäin. Saattaa parhaallaan kertoa kaupungissa, että siellä Saukkosaaressa nyt odotetaan tuhansia maihin tulevaksi ja ostetaan saaret ja muut. Se vain puuttuisi, että naapuri saisi tietää, mitä täällä puhuttiin.

–-Mistä se sen saisi tietää.

–-Ole varma, että se ensi kerran käydessään hakee käsiinsä konsulin rengin ja urkkii siltä kaikki. Sinä haastelit, Hanna, sen kanssa … minkälainen mies se oli?

–-Semmoinen hauska nuori mies.

–-Räkättelitte minusta liikaa … ei minusta sovi toisen morsiamen räkätellä jokaisen nuoren miehen kanssa. Minusta tuntui, että Kalle kävi siitä surulliseksi.

–-Milloinka se Kalle sitten on muuta kuin surullinen?

–-Ei minua vähääkään ihmetyttäisi, jos Korsun akka pianaikaa tulisi ja kysyisi: »No, joko on tullut ne kymmenen tuhatta?» Ei olisi ihme, jos se tulisi siitä asian alkaen pistelemään. Vaan tulkoon, saa sanan sanasta. No, siinä tulee pappa laahustaen vuorta alas. Saa hänkin odottaa verkkorihmojaan minkä minäkin läpi vuoden lypsävää lehmääni.

–-Äiti, lupaa, ettet sano isälle mitään … minun on niin paha olla, kun sinä sille riitelet.

–-En sano, en sano, otan rainnan ja menen lypsämään.

Ei hän kuitenkaan malttanut, kun Söderling samassa tuli.

–-Minkätähden sinä jo nyt tulit pois? Olisit vielä vähän tuijottanut, niin ehkä olisi tullut, mitä odotat.

–-En minä mitään odottanut … muuten vain katselin.

–-Ethän sinä … muuten vain merta ihailit … menisit vielä vähäksi aikaa. Oliko Korsun akka vielä siellä kalliolla mahallaan?

–-En katsonut.

Emäntä meni, mutta kääntyi vielä ovessa:

–-Mihin ne on meidän reippaat tänä päivänä aikoneet kouransa iskeä?

–-Onko sinulla siinä vielä tippa kahvia pannussa?

–-Liehän tuota, ja jos ei ole, niin keitetään uusi pannu, keitetään uusi– sittenpähän jaksetaan raataa … kahvi se on poikaa antamaan voimaa.

–-Anna minä kaadan, ehätti Helga väliin.

–-Multaisitte nyt viimeinkin edes sen perunamaan Kallen kanssa.

Silloin Helga huudahti:

–-Kalle soutaa ulos merelle!

–-Onko se nyt sillä päällä taas? Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Luulikohan se nyt todella, että minä tahdoin sitä lähtemään Ulkokarille tässä ilmassa? Mitä se nyt enää hyödyttää! On siellä otettu, jos on mitä tullut. Aina täällä tehdään asiat jotenkuten nurin.... Vie sahrat pellolle, niin minä sitten tulen kanssasi niiden kurkeen–jos ne on kunnossa.

–-Kunnossa niiden pitäisi olla.

Mutta kai Söderling ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma, koska kurkotti naulalaatikon hyllyltä, ennenkuin meni.

–-Ota narua samalla! huusi emäntä jälkeen–ei se naulaamalla pysy–jo se oli keväällä poikki.

–-Onko sinulla narua jossain?

–-Tuossahan tuota riippuu naulassa nokkasi alla.

Söderling otti narun ja meni. Hänen mentyään kysyi emäntä Hannalta:

–-Oliko teidän välillänne mitään, koska se meni niin sanan puhumatta?

–-Ei minun tietääkseni, sanoi Hanna.

–-Minusta vähän siltä näytti.

–-Tarvitsetteko muuripataa?

–-Mitä sinä sillä?

–-Pesisin vaatteeni.

–-Onko totta, mitä olit sanonut, että aiot lähteä?

–-Kenelle minä sen olen sanonut?

–-Helga sanoi kuulleensa, että olit uhannut.

–-Vaikka lähtisinkin–vaan saatan kai minä pestä vaatteeni, vaikken lähtisikään. Vai onko teillä minulle jotain muuta?

–-Eihän toki, pese vaan pestäväsi.

–-Minulla on kyllä omat kokoamani puut.

–-Hyvä on.

Hanna meni.

–-Siitä tulee tuosta äksy miniä, jos tullakseen, tuhkasi Söderlingska hänen jälkeensä.–Senkin letukka. Ei olisi isoa vahinkoa, vaikka menisikin. Ei siitä kuitenkaan olisi pitkän päälle kalamiehen akaksi, herraspiiasta.

Niin ne taas menivät–Helgan suruksi–kukin taholleen, ärtyisinä ja pahatuulisina heti aamusta alkaen, mitkä murjottaakseen omissaan niinkuin Kalle ja Hanna, mitkä äykkääkseen ja riidelläkseen niinkuin äiti ja isä pianaikaa perunamaallaan, heille kaikista ikävimmässä työssään. Kun se taas alkaa tällä tavalla, niin sitä kestää yhden itätuulen ajan.

Helga yksin jäi tupaan pistämään verkkoaan, poskessa hehkuva täplä ja kuumeinen silmä kyyneltä keittäen. Käpy keikkui laihoissa, hermostuneissa sormissa, kurahtaen silmukan läpi ja vetäisten siihen rasahtavan solmun. Rinnasta tuli tuontuostakin, yhtä säännöllisesti kuin hengitys, kuivahko, kiireinen yskäisy, ikäänkuin paeten jotain ja jotain edellään ajaen.

Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt: tein väärin, kun rukoilin jumalalta sitä, mitä rukoilin. Juuri sentähden tämä myrsky ei antanut mitään, että rukoilin. Jumalalta ei saa semmoista rukoilla. Jumala ei anna mitään niille, jotka kadehtivat toisiaan ja toivovat toisten vahinkoa. Semmoiseen tarkoitukseen jumala ei anna. On suuri synti häneltä sitä pyytää. Jumalalta täytyy ensin rukoilla sitä, että hän antaisi meille toisen ja paremman sydämen. Ehkä ei auta, rukoilipa miten hyvänsä, kun on semmoinen viha naapurien välillä kuin meidän. Pitäisikö rukoilla vihamiestensäkin puolesta? Niinkö, että antaisit, hyvä Jumala, meren tuoda Korsullekin samalla kuin meillekin? Kun pääsisi pian kirkkoon ja saisi puhua opettajattarelle....

Äiti tuli lypsyltä, rainta maitoa täynnä, vaahto kuohuen yli reunojen, yhtäkkiä ihan toisella tuulella kuin äsken. Hän liikahteli vielä kulmikkaasti ja ääni pysyttelihe karuna, mutta silmän pohja hymähteli ja kasvojen rypyt olivat laukeamaisillaan kiristyksestään.

–-On se siunattu asia, että tuo lehmä edes jotain antaa. Ne ovat ne ruohot ja kaislat, jotka rämmin Käärmesaaren suosta. Kun saisi siihen laskuojan poratuksi, niin eläisi tällä saarella kaksi lehmää ilman konsulin rehurahojakin. Sadalla markalla sen saisi. Sen minä säästän vielä vaikka kahvirahoista.... Se on sitten vasta lystikäs lehmä, tuo Tepla. Katsoo maurottaa, niinkuin olisi hyvillään, että saa antaa ja että on mitä antaa. Ollappa meri semmoinen kuin meidän Tepla....

Ja puuhatessaan siinä maitonsa kanssa, ensin sitä pyttyyn siivilöidessään ja sitten pyttyä hyllylle asettaessaan ja peitellessään, puheli emäntä yhä:

–-Tää on paksua kuin kerma.... Eläkä sinä, Helga, sitä sure, että minä välistä riitelen. Täytyyhän minun, eihän tässä päästäisi mihinkään, jos en minä hiukan kiinnittäisi purjenuoria. Heidän kokkapurjeensa aina lepattaa. Olisi varmaan nytkin jäänyt sahrain aisa korjaamatta ja peruna multaamatta.... Ei se Hanna sitä heitä, sillä mistäpähän saisi paremmankaan. Antaa vain peitota vaatteitaan päivän, siitäpähän itsekin pehmiää.... Eikös ala ilma jo hiljetä. Ennen puoltapäivää on ehkä siivo sää ja yöksi päästään kalaan. Huomenna on ehkä tynnöri silakoita suolassa. Pääasia on, että ollaan tyytyväisiä.

–-Kunpa voitaisiin....

–-On yksi asia, jota kun muistan, kohta tulen hyvälle päälle, olipa maailma kuinka musta tahansa, niinkuin se välistä on. Meillä ei ole koko tässä talossa ei niin mitään väärällä tavalla hankittua tavaraa eikä ainoatakaan luvattomasti pidätettyä esinettä eikä kalua. Kaikki, mikä on merestä joskus milloin saatu, on aina rehellisesti ilmoitettu tulliin, niinkuin laki vaatii. Tullipäällysmies sanoo aina: »Ei nyt toki tuonvertaisen tähden tarvitse tulla.» Niinkuin silloinkin, kun tuli se tyhjä viinitynnöri, jos muistat, joka nyt on lähteen puitteena. »Vähän tai paljon», sanoin minä tulliherralle, »mutta se on meille omantunnon asia». Mikä on oikein, se on oikein.... En kertaakaan ole punninnut väärin kalarannassa, vaikka rouvat olisivat olleet kuinka kauvan tahansa katsomatta. Ei koko tällä rannalla ole kuin yksi ainoa akka, joka ei pane huonompaa tavaraa astian pohjaan ja parempaa päälle: Minä panen aina huonommat eri astioihin ja paremmat niinikään eri astioihin.. Kerran sanoi asessorska minulle markkinarannassa: »Jos vaan kaikki lienee sitä, miltä näyttää.»–»Tahtooko asessorska, että kumoan nelikon tuohon?» minä sanoin.–»Sitä ei Söderlingskan tarvitse tehdä, minähän vain laskin leikkiä. Kyllähän kaikki tietävät, että Söderlingska ei koskaan petä.» Siinä istui Korsun akka viereisessä venheessä ja kuuli kaikki, vaikkei ollut kuulevinaan. Sillä kyllä se on niin, ettei maailmassa sittenkään ole sen suurempaa onnea kuin että tietää olevansa rehellinen. Mitä olisi raha, rikkaus, valta ja kunnia, jos ei olisi rehellisyyttä! En ymmärrä, kuinka voisi elää sellaisessa ainaisessa ilmitulemisen pelossa kuin missä Korsujenkin varmaan täytyy alinomaa elää.

–-Osannevatko nuo raukat edes pelätä.

–-Olenko minä milloinkaan kertonut sinulle, mitä pastori sanoi meistä kerran?

Helga tiesi, mitä oli tulossa, mutta antoi mielellään hänen kertoa.

–-»Ne ovat tämän saariston aatelia nämä Söderlingit. Ne ovat sitä vanhaa pohjaa. Söderlingit ovat melkein ainoat rehelliset ihmiset koko saaristossa. Heistä ei ole koskaan kuultu, että olisivat varastaneet, anastaneet tai edes puhuneet valetta. Ja eikö ole omituinen kohtalon iva, että juuri heillä pitää olla naapurinaan saariston suurin ryöväri?» Kenellekäs se olikaan sen sanonut?

–-Opettajattarelle....

–-Jaa, niin … sinähän sen kerroitkin....

Söderling pisti päänsä ovesta:

–-Nyt on aura perunamaalla!

–-Hyvä on, minä tulen!–Helga, elä nyt jää koko päiväksi siihen yksille sijoillesi. Vaikka menisit Käärmesaaren lahteen katsomaan, onko sinne noussut tuulella säyneitä tai lahnoja.

Söderlingska lähti reippaasti ulos ja huilahutti mennessään tyytyväisen virrenvärssyn.

Hetken kuluttua, kun oli päässyt silmukkarivin päähän, työnsi Helga telineensä syrjään ja lähti hänkin ulos.

III

Tuuli oli ilmeisesti tyyntymässä ja taivas ohenemassa. Ennenkuin Helga oli ehtinyt verkko- ja kala-aittain kohdalle, välähti päivä pilven raosta. Hänelle tuli tarve tuntea sen lämmintä ja samalla saada tuulensuojaa. Hän tiesi, mistä sen löytäisi. Ulko- ja sisäsataman välisen kannaksen poikki, jossa oli vain ruuhen päästävä kapea väylä satamasta toiseen, hän meni, kiveltä kivelle astuen, kotisaaresta toiseen saareen.

Se oli suurehko, korkea maa, ulkomeren puolelta jyrkkä ja mantereen puolelta loiva ja sileäkallioinen. Keskusta oli kuin kumottu jättiläiskuppi, jonka reunat sitä siihen pilvistä paiskattaessa olivat murskautuneet sen ympärille sokkeloiseksi raunioksi. Saari oli siltä kohdalta täynnä kuiluja ja rotkoja. Haljenneiden paasien välissä kasvoi toisin paikoin metsää, toisin paikoin kanervan- ja marjanvarsikkoa; siellä ei, kuilukäytävissä, tuntunut mikään tuuli eikä sinne kuulunut meren kohina kovimmallakaan myrskyllä.

Se oli ollut tämä Helgalle hänen läsnä ollessaan yllätysten ja kaikkien kummien maa. Aina hän sinne marjoja etsiessään hetkeksi eksyi, ennenkuin sitten taas löysi tien, joka halkeama halkeamalta, paasi paadelta pujottelihe ja kohosi saaren ylimmälle laelle, sen tasaiselle kupukannelle, joka paikoin kasvoi kanervaa ja maan tasalla matelevaa kuusikkoa, toisin paikoin oli sileää kuin hiottu kivi. Ylinnä oli sammalta paisuva suopyörylä, jonka keskessä kasvoi yksi ainoa leppä, latva pyöreä kuin petäjän, rungossa telkän pesä.

Tuuli vielä ja leppä ravisteli päätään tyytymättömästi ja kuin torjuvasti. Oli täysi paiste, ja meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse ja vedenpäällisten ympäri. Hattara tuli auringon eteen ja pyyhkäisi varjonsa ensin omaan pihaan, jossa isä ja äiti astelivat vakoaan selät köyryssä ja Hannan pesupadan alta tuprusi vihaisten vihuripäiden tempoma savu–ja siitä Korsun puolelle, jossa ei näkynyt muuta kuin heidän tupansa harja ja ullakon ikkuna kallion takaa, kuin lakkaamatta vaanien, mitä Söderlingin puolella tapahtui.

Helga haki tuulensuojaa ja löysi sen tietystä paikasta. Vähän alempana kallioseinäin kulmauksessa oli tasainen permanto kuin pieni linnan piha, kolmelta puolen suljettu, yhdeltä avoin idän aurinkoon, lämmin ja tyven. Aivan sen alla oli lahti kuin umpilampi, jonka vain kaitainen, kohtisuorana kohoavien kallioiden välitse kulkeva salmi yhdisti mereen.

Siitä aukeni yhtäältä eteen koko itäinen ulappa ja häämöitti kaukaa Hylekarin majakka, toisaalta sisäsaaristo ja mantereen metsäinen piikkiharja.

Siinä oli ollut yksinäisen, toverittoman tyttölapsen monivuotinen leikkipaikka. Yhä vieläkin näkyi siinä kivistä rakennettuja tarhoja, tarhojen sisässä taloja ja kirkkoja ja niiden ulkopuolella laitumelle pantuja lehmiä ja lampaita, kaikkein hienoimpia kiviä, erimuotoisia, erivärisiä, punaisia, sinisiä, valkeita, ruskeita, rannoilta poimituita ja hameen helmassa tänne kannetuita.

Siinä häärivälle ja hyrähtelevälle oli kesä tyyninä päivinään antanut kaikki ilonsa, kun kotona tuli ikävä; siinä seisoskelevalle ja avosilmin uneksivalle oli meri näyttänyt kaikki ihmeensä: kaukana paistavat purjeet, karien ympärillä haastelevat haahkaparvet, ulapoilla itkevät hylkeet ja ilmassa nauravat lokit, totensa ja valheensa–laivan, joka, milloin hän vain sitä oikein hartaasti halusi, ilmaantui auringon tietä, täysin purjein, tyynelläkin kokka vaahdoten, sitä suurempana kuta kauvempana, sitä pienempänä kuta lähempänä … milloin haihtuen ilmaan kuin usvapallo, milloin pienen kalavenheen kokoisena, mutta katettuna ja kannellisena kuin suuri laiva kolmine mastoineen ja raakapuineen saapuen aivan saaren alle, salmen suuhun, mutta siihen aina kadoten. Sinne sitä vastaan juosten ei tyttö siellä siitä koskaan nähnyt jälkeäkään, ei vedenviriäkään. Mutta se oli ollut siinä, »enkelien laiva», jolla he tulivat maihin kahvia keittämään. Hän oli kuullut soittoa ja niinkuin toisten lasten heleitä ääniä. Monet kerrat, melkein milloin tahansa hän itse niin tahtoi, sai hän sen tulemaan. Ja toisin kerroin tähän tullessaan oli hän taas nähnyt sen menevän, pakenevan salmen suusta ulapalle, kallellaan kuin myrskyssä, purjeet melkein vettä viistäen, niinkuin pelästynyt lintu, suureten kuta kauvemmaksi tuli auringon alle. Sentähden hän täällä liikkui hiljaa, koetti yllättää sen hiipimällä, päästä kiven suojasta sitä läheltä katsomaan. Mutta aina se oli lahden suusta menossa ulapalle.

Oli jo kauvan siitä kuin se oli lakannut tulemasta ja menemästä, mutta aina sittenkin, yhä vieläkin, tuli Helga siihen varpaillaan hiipien. Sillä lahdessa oli melkein aina vesilintupoikue tai nousi siihen säyne ja lahna suurissa parvissa, jotka oli helppo pyydystää sulkemalla salmen suu.

Luultavasti oli siinä lahnaparvi nytkin, koska vesi oli sekaisin. Mutta ennenkuin lähti ottamaan siitä tarkempaa selkoa, istahti hän auringon lämmittämälle kalliolle, nojasi selkänsä kiviseinään, joka oli sekin lämmin kuin tuvan uunin kylki, ja antoi auringon hivellä ja hyväillä jäseniään, joilla muuten melkein aina oli kylmä.

Oli niin suloista samalla ajatella, että äiti taas oli hyvällä tuulella.

IV

Söderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen työntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta kun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.

Äijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän, mihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä ja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman sylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan leppäkalliolta.

–-Mitä se tyttö siellä huitoo?

Samassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin että vetäjä oli lentää selälleen.

–-Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain?–Jo nähdään!– Tullaan! Tullaan!–Lakkaahan jo!

Hän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin. Helga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.

–-Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan? Tarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku laudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.

–-Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.

–-Mene ja ota riimuverkot aitasta.–Hanna, mitä sinä juokset?–Onko se hullu?

Mutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua kannaksella, hameet polvissa hulmuten.

Muut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli, kun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen, silmät palaen.

–-Siellä on meren saalista … meren saalista!

–-Mitä saalista … missä?

–-Kalliolahdessa … Helga näki … minä näin....

–-Mitä te näitte … missä Helga on?

Ne koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta vapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.

–-Helga on tuossa....

Helga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta, mutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi lahteen päin.

–-Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?

–-En minä tiedä, huohotti Hanna.

–-Vaan tottahan näit?

–-Joitain mustia … mättäitä … suuria kuin pakkilaatikoita … koko lahti on niitä täynnä.

Hanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot romahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä. Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi. Ukki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui viimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut seisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.

Heidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä, vieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet sanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne olivat kiedotut rautavanteihin.

–-Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain paaleja ne ovat.

–-Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.

–-Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne ovat pumpulipaaleja....

Kiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä kangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.

–-Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.

–-Ovat luultavasti jotain kansilastia.

–-Mitä luulet tuon painavan?

Paalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.

–-Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?

–-Mitä maksanee kilo pumpulia?

–-Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa löytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.

–-Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?

–-Kuinka monta niitä siinä on?

Kaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat kahdeksantoista.

–-Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.

–-Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.

–-Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.

–-Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.

–-Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.

–-Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?

–-Se on ikuinen ihme!

–-Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut … ajanut kuin lampaat karsinaan.

–-Niin onkin … minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.

–-Tulivathan ne halotkin silloin … viisi syltä yhtenä yönä.

–-Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.

Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.

Tämä oli ukin arvelu.

Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet–omia teitään … suoraan siihen, missä olivat … kolme tuhatta… kolme tuhatta markkaa … kuin taivaan tietä!

–-Tulivatpahan miten tahansa … ne ovat nyt nostettavat heti maihin, sanoi emäntä melkein hätäillen.

–-Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.

–-Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla siellä, missä on… niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.

Helga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.

–-Ei vitkastella nyt!

–-Eihän ne nyt siitä mihin mene.

–-Vaikkeivät … mutta ei vitkastella nyt. Söderlingska oli melkein hengästynyt jo ennen kuin ryhtyi työhön.

–-Käytäisiin ensin aamiaisella.

–-Käykää … käykää … minä jään … käykää ja pankaa tupakka ja maatkaa ruokalepo… saan minä nämä Hannan kanssa yksinkin maihin! Hanna, juokse puoshaka pihasta. Eläkä vie verkkoja mennessäsi sieltä … anna naapurin jäädä siihen luuloon, että täällä ollaan kalassa.

Hän ryhtyi heti kiskomaan saalista maihin, ja muiden täytyi seurata mukana. Paalit vedettiin ensin kaikki luisulle rannalle ja kiskottiin ja kannettiin siitä ylemmä kahden kallion väliin, jossa niitä ei voinut nähdä maalta eikä mereltä.... Sitten ne katettiin sammalella ja kanervan varsilla.

–-Täytyy siinä olla tarkka vainu sillä, joka ne siitä löytää.

–-Miksi ne ovat noin piilotettavat? kysyi Hanna.

–-Siksi vaan, vastasi emäntä.

Oli tuskin joudettu sanaa vaihtamaan puskiessa ja puuhatessa. Syömättä ja juomatta oli päivä mennyt. Oli jo melkein pimeä, ennenkuin päästiin pois. Oli tyyntynyt ja sataa tuhutti. Helga oli mennyt ennen muita keittämään kahvia ja laittamaan ruokaa.

–-Täällä on jo Kallekin! huusi hän tulijoille oveen.

Kalle istui ääneti pöydän päässä ikkunan alla, märkänä ja väsyneen näköisenä.

Nyt Söderlingska ei enää saanut riemuaan pidätetyksi.

–-Meillä on kolme tuhatta! Mitäs sinulla on, poika?

–-Mitä lie tuossa, sanoi Kalle nostaen märän esineen vierestään penkiltä pöydälle.

–-Mikä se on? Mitä siinä on?

–-Katsokaa.

Sen sanottuaan hän nousi ja meni ulos.

–-Mitä siinä on? Mikä käärö se on? Tehkää tulta, että näkee!

Käärö, jonka Kalle oli jättänyt pöydälle, oli nahkainen torvikotelo. Sen sisässä oli toinen kotelo vahakankaasta, josta ilmaantui tukku papereita, niinkuin laivan papereita. Niitä avattaessa patosi pöydälle setelitukku.

–-Tässä … tässähän on rahaa.... Se on … se on löytänyt rahaa.

Hanna syöksyi ulos Kallen jälkeen. Kalle seisoi kalliolla, päin sateeseen.

–-Kalle, sinä olet löytänyt rahaa! Tiedätkö sinä, että sinä olet löytänyt rahaa?

–-Tiedän.

–-Kalle!

Hanna tahtoi käydä häntä kaulaan, mutta Kalle työnsi hänet pois ja lähti menemään.

–-Mikä sinun on?

–-Ei mikään.

–-Tule tupaan!–mutta Kalle vetäytyi vältellen yhä edemmä. Hanna riensi takaisin sisään.

–-Tässähän on tuhansia! huusi emäntä–kuinka monta tuhatta lieneekään!– Hän koetti turhaan laskea rahoja.–Lue sinä, Hanna! Minkä maan rahaa se on?

–-Tien gulden, luki Hanna setelistä. Näissä on sama kymmenen numero … ei, toisissa on viiden.

–-Paljonko se on meidän rahassa?

–-Elähän, montako niitä on?

–-On näitä ainakin sata.

–-Paljoko se on meidän rahassa?–Kalle sen kyllä tietää. Minne se meni? Saahan nyt sisään se poika. Miksi se ei tule?

–-En tiedä, mitä oikkuillee.

Mutta samassa Kalle tuli, istahtaen ynseästi sänkyynsä oven suuhun.

–-Minkä maan rahoja ne ovat nämä?

–-Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.

–-Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?

–-Lienee se ainakin kaksikymmentä.

–-Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.

–-Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.

–-Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.

–-Tottahan!

–-Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.

–-Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.

–-Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet ikkunan eteen.

Katseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä toinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti sitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin hätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin hammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti rahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti kahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.

–-Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.

–-Sieltä.

–-Oliko se ajautunut maihin?

Kalle ei vastannut.

–-Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.

–-Ei.

–-Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?

–-En.

–-Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta rahaakin! Minne minä nämä nyt panen?

–-Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.

–-Äiti panee vain ne omaan talteensa.

–-Samahan se on … yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös....

Hänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti itkuun.

–-Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja leuka järisi.

--Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa … kuolinpäiväänsä saakka....

Söderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin kaappiin ja paiskasi oven kiinni.

–-Elä pane niitä sinne … pistä ne takaisin koteloon … pane ne kirstuun!…

–-Niinpä niin … kirstuun … Kuinka paljon pitää antaa pois, jos omistaja ilmaantuu?

–-Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.

–-Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?

–-Silloin saa kruunu hänen osansa.

–-Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on löydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!

–-Niin minustakin! sanoi Söderlingska.

–-Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.

–-Ei!

–-Semmoinen on kuitenkin laki.

–-Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.

–-Isä, rauhoittukaa … ei nyt rakenneta riitaa … ollaan tyytyväisiä … hyvä kaikki, miten hyvänsä.

–-Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä Söderling.

–-Niinhän tehdäänkin … niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada ruokaa ja kahvia.... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla päähän lyötynä … olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku kauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en ole sitten aamun saanut tilkkaakaan … tahtooko joku muukin ensin kahvia?