Loe raamatut: «Omatunto: Saaristokertomus», lehekülg 4

VI

Söderlingska istuu pöydän päässä ja lopettelee kolmatta kuppiaan kahvia, toisessa kädessä teevati, toisessa nyrkin kokoinen sokeripala. Helga odottaa pankon kulmalla, valmiina täyttämään.

–-Tahtooko äiti vielä?

–-Annahan, kun hiukan huokaan … huhhuh. Se oli seilausta se. Ajatelkaahan, että meidän täytyi Hannan kanssa hoitaa koko kryssäys. Pappa kepertyi lekkerinsä viereen jo heti satamasta lähdettyä. Lallatti ja ryyppäsi, ryyppäsi ja lallatti. Lopulta nukkui. Kun heräsi, alkoi alusta.

–-Sen nyt saattoi arvata, sanoi Söderling.

–-Saattoihan sen, mutta jos arvasin, että se tekisi meille sen kepposen, minkä teki, niin kaupunkiin jätin. Kun potkaisi rikki pirttupullon, niin ettei saatu koko matkalla tulta keittiöön ja piti olla kahvitta koko eilinen päivä ja yö ja tämä päivä ja loiskia viisi tuntia tyynessä mainingissa Pellingin selällä … vaikka jauhoja olisi ollut ja sokeria kuinka paljo tahansa … kerrankin!

Eukko oli olevinaan vihainen, mutta nauroi samalla. Helga pakottihe hymyilemään kuin mieliksi äidille, mutta Söderling ja Kalle jurottivat totisina, Söderling silloin tällöin arasti katsahtaen Kalleen.

–-Täti koetti sytyttää ukin viinallakin! nauroi Hanna.

–-Koetin, mutta mitäs se palaisi.... Hohhoo ja-jaa … oli se kryssäystä se, pakottaa käsiäni ja selkääni niin, että … mutta perille tultiin. Tuo Hanna on riski tyttö … hoiti yksin klyyvarin.... Kyllä siitä vielä tulee kalamiehen akka.... Kaadahan nyt sitten vielä, jos siellä on.... Mitäs teille nyt sitten oikein kuuluu? Kuulkaahan, menkäähän ja tuokaa se kirstu maihin.... Nostakaa samalla säkit aittaan, toisessa on vehnäjauhoja.... Nyt meillä tullaan juomaan vehnäskahvia kerta päivässä, ettäs tiedätte.... Ei kai maksa vaivaa herättää ukkoa, antaa sen nukkua humalansa venheessä, kun vain heitätte jotain sen päälle, ettei kylmety.

Vitkastellen poistuivat Söderling ja Kalle.

–-No, mitäs tänne nyt sitten oikein kuuluu?… Annahan, Helga, tänne tuo nyytty … ota siitä se päällimäinen käärö … siinä on sinulle villapaita. Se on hyvä vaatteiden alla, kun sinä aina olet niin viluinen. Tohtori sanoi, että sinun aina pitää koettaa pysyä lämpimänä.

–-Olitteko te nyt tohtorissakin?

–-Ensi töikseni … kohta kun olin saanut paaliasian reilatuksi … tottahan toki, koska ne oikeastaan ovat sinun kaikki.... Olet niin kalvakka ja raukean näköinen, oletko sinä taas ollut sairaampi?

–-En....

–-Antoi se rohtojakin ja monenlaisia muita määräyksiä, jotka eivät maksa mitään … puhutaan niistä sitten … kaksi markkaa se vain otti, vaikka kirjoitti kolme reseptiä … apteekki maksoi viisi markkaa viisikymmentäneljä penniä.... Ovatko miehet kalastaneet?

–-Saivat ne nelikon toiss'aamuna.

–-Kas vaan.... Meri yhä vain antaa. Onhan se sekin jotain. Mutta kyllä se kuitenkin on pientä sen rinnalla, mitä se sitten toisin ajoin antaa. Oli se toisenmoinen apaja se, kun oikein ajattelee.... Onko isäsi ollut maissa isännän puheilla?

–-Ei.

–-Ei tietysti. Minun se on hommattava sekin. Ja minä hommaan, sillä saari on ostettava, ja naapurin pitää tulla pois, sen minä olen päättänyt. Ja ensi pyhänä se ostetaan. Toin jo lutikanmyrkkyäkin. Kun sen Korsun sikopahnan puhdistaa ja savustaa, tappaa syöpäläiset ja siistii ja paperoi, niin siinä on asunto Hannalle ja Kallelle. Ja se meni niin, että livahti, niinkuin olisi meri ne siihen teille käsillään kantanut. Onko naapuria itseään näkynyt liikkeellä?

–-Ei ole, tuskin se on ollenkaan kotona.

–-Joku sanoi nähneensä sen Helsingissä, en tiedä. Sen parempi, niin ei ole nuuskimassa täällä. Viron jahti tulee, niin pian kuin on saanut potattinsa myödyksi. Eikä niitä ollut sillä enää muuta kuin vähän ruuman pohjassa.

Tällä tuulella se voi olla täällä milloin hyvänsä, jos pitää puheensa....–Tuokaa tänne vaan … tänne, tänne.... Pankaa siihen … liikutte siinä niin juhlallisina kuin ruumiskirstua kantaisitte.

–-Mitä siinä oikein on?

–-Ostokset ja tuomiset … se on raskas, mitä?

–-Millä rahoilla ne kaikki on ostettu?

–-Rikas ei tarvitse rahoja. Rikas ottaa velaksi. Oli se mukavaa Matrosoffissa. »Mitä saa luvan olla? Saako olla kahvia … sokeria … veskunoita … rusinoita?» sanoi.–»Annetaanko velaksi?» minä sanoin.– »Minkätähden velaksi, kun on rahaa?» sanoi. »Minä näke jo riimistäkin, että on rahaa.»… Mistä se sen näki, mutta näkipäs.... »Ei ole vielä», minä sanoin, »mutta ehkä meri joskus antta».–»Aa, harashoo, maksa sitten, kun meri antaa. Meri hjuva takkumies. Paljoko pannaan?» Jos olisi hänestä riippunut, olisi punninnut koko puotinsa pusseihin. Saipas kerrankin ostaa rentonaan, tarvitsematta särkeä päätään sillä, mihin kaikkeen pitää markkansa murentaa. Laskin lystikseni, montako kahvipussia oli Matrosoffin etelähyllyllä. Niitä ei ollut siinä enemmän kuin että olisin voinut ostaa koko seinällisen, jos halusin.

–-Kun et ostanut.

–-Mitäs minä. Ilmanhan minä vain.

Kun kurkku oli kahvista selvinnyt, niin yhtenä tulvana valui taas Söderlingskan puhe:

–-Kysyin vielä kurilla, mitä se veskunalaatikko maksaa, josta ne aina mittaa. »Viisi sataa», sanoi. Olisi ollut veikeätä nähdä, miten ryssän naama olisi venähtänyt, jos minä paukahutin: »Mittaa sitten niin, että pohja paistaa.» Vasta sitten, kun on ollut kaupungissa ja nähnyt, mitä kaikkea rahalla saa, voi tulla oikein iloiseksi siitä, että on, millä saa.... Jos hyvin onnistuu, kuuluu toisella puolen lahden saavan pumpulipaalista sata ruplaa, jos nimittäin saa tullin sivu sisään. Siellä on korkeampi tulli kuin täällä. Sentähden niiden siellä kannattaa maksaa enemmän.

–-Ruvetaanko me nyt salakuljettajiksikin? kysyi Söderling, ääni vähän vavahtaen, piippuansa rassaten.

–-Emme me.... Viron veitikka kyllä sen puolen hoitaa.... Täytyy heittäytyä hetkeksi pitkäkseni.... Me sovittiin sen kanssa niin, että se joko maksaa heti käteisellä, ja saa silloin itse pitää voiton, jolloin riskikin on hänen, tai niin, että otetaan riski yhdessä, mutta silloin on jonkun täältä oltava mukana hommassa. Täytyy vielä tuumia sitä, sitten kun se tulee.

–-Tuleeko se?

–-Niin pian kuin on potattinsa myönyt. Minusta sopisi kyllä hyvin, että Kalle menisi mukaan, niin saisit samalla vaihtaa rahatkin Räävelissä. Siellä ne saapi helposti vaihdetuksi, niin ettei kukaan saa vihiä. Minä tiedän nyt kurssinkin pennilleen.

–-Ettäkö Kalle lähtisi paalien kanssa?

–-Kalle tai sinä … kumpi tahansa.

Hän ei saanut vastausta, ei myöntävää, ei kieltävää. Hän näki … oli nähnyt jo heti rannassa, kun tulivat jurraillen vastaan, että oli jotain.. hän arvasikin sen melkein, mitä se oli....

–-Ettepä arvaa, kenen tapasimme kaupungissa.... Kerrohan sinä, Hanna.

–-Konsulin ja hänen masinistinsa, ja me ajettiin sen piilillä.

Mutta Söderlingska ei malttanutkaan jättää puhetta Hannalle.

–-Se oli nyt sitä nurjinta, mitä minä eläessäni, iski hän.... Meidän piti juuri lähteä, purjeet olivat jo ylhäällä … minä tulin juuri siitä pankista, joka on siinä vastapäätä Stockmannia.

–-Mitä sinulla oli pankkiin asiata?

–-Ajattelin, että miksikäs en kävisi kysymässä guldenien kurssia, kun kerran olen kaupungissa, niin sen tietää senkin, koska Kalle ei tietänyt pennilleen, eivätkä sitten saisi Räävelissä pettää … sillä jos se vaihtuu sekin niinkuin ruplan kurssi, niin ei niihin ole luottamista. Vaikka ei se kuulu vaihtuvankaan, vaan on aina kaksi markkaa ja penniä … jos vaihtuu, niin vaihtuu enintään pennillä tai parilla, mutta sehän ei ole mikään asia se.... Niinpä niin, kun tulin ulos....

–-Minä seisoin ulkona ja odotin....

–-Hanna seisoi ulkona ja odotti.

–-Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?

–-Pappa jäi sinne.... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun sanovan: »Päivää, Söderlingska», enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.

Nyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:

–-Se oli konsuli … se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut minulle: »Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.» Minä tunsin heti sen sahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.

–-Annahan kun minä haastan … haasta sinä sitten.... Se oli todellakin se meidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin vimmattu.... En minä ensin osannut, mihin katsoa. »Tulkaa sisään, niin ajetaan vähän.» Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille.... En minä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan vieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla … sillä oli silmät edessä ja takana … minä upposin kuin heinärukoon. Samassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa vielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne tultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain ja nauroi, kun minä huusin. »Tämähän menee ihan helvettiin!» minä sanoin. »Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?»–»En minä vielä tällä kertaa.»–Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi, niin oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä vastassa, niin kolera-altaaseen menin. »Kiitos kyydistä!» minä sanoin, »ja kiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!» minä huusin. »Mistä lehmästä?»–»Siitä, läpi vuoden lypsävästä!» minä sanoin. En tiedä, kuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt muuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki, eikä osannut muuta kuin: »Missä helvetissä te!» Se oli kerrankin sana paikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta laidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki pirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu sitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä.... Ja siinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa, minkä näköisiä ne oli … turkki nurin kummallakin sekä itsellään pääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla.... Jos sitä kesti vielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan akka.

–-Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän....

–-Niin sinä … kyllähän sinä....

Söderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti kyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät koettaneetkaan.

–-Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.

–-Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.

–-Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä teillä on?

–-Mamman ei pitäisi turhaan lausua … virkkoi Helga ujosti.

–-Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?

–-Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.

Ovessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei vielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.

–-Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia tai muuta märkää?

Söderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin kauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti taas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti turskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja Helgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen lahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän palasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.

Emman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa sanottavansa säyseästi ja tyynesti.

–-Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä sittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin saattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista nuotanperä nostaessa.

–-Ei se ole ihan sama.

–-Minkätähden se ei ole sama! Se on ihan sama kuin jos halkaiseisi nuotan perän juuri silloin, kun siinä potkii lohi. Sanokaa, miksi se ei olisi sama?

–-Jos on potkenut nuottansa toisen vesille, niin silloin onkin oikein, että joko avaa nuotanperän tai vie saaliin veden omistajalle, sanoi Kalle.

–-Toisen vesille? Kuka tässä on potkenut toisen vesille? Sanokaapas pilanpäiten, kuka tässä on potkenut toisen vesille?

–-On kauhea synti ottaa ruumiilta.

–-Synti … synti … mikä synti?

–-Kyllä äiti ymmärtää, että minä en voi pitää ruumiilta ryöstämiäni rahoja.

–-Nakkaa ne sitten herran nimessä takaisin mereen!

–-Semmoiset rahat! Te olette hulluja! kuului ukki henkäisevän.

–-Niin juuri! vahvisti Hanna.

–-Pitäkää te suunne ja antakaa minun puhua lasten kanssa! tiuskaisi taas Söderlingska. Sitten hän koetti puhua säyseämmin:.... Sanokaahan nyt, ihan totisesti … tarkoitatteko te todella sitä, että rahat ja paalit olisivat pantavat menemään sitä tietä, mitä ovat tulleetkin, takaisin mereen?

–-Ei mereen, vaan annettakoon ne sille, jonka ne ovat.

–-Ja kenen ne ovat?

–-Siitä kai kyllä saadaan aikanaan selko, kun saadaan tietää, kenen oli laiva.

Oli syntynyt äänettömyys; silloin meni Söderling sisään.

–-Oletko sinäkin yhdessä hullutuksessa kuin nuo? huusi emäntä hänelle oveen.

–-On minunkin mielestäni ilmoitettava tulliin.

–-Mutta minun mielestäni ei ole!

–-Oli se kuitenkin kovin paha, että tuli otetuksi väkisin ruumiilta.

–-Väkisin? Mitenkä ruumiilta voi ottaa väkisin? Joka ei vastustele. Yhtä hyvin voi sanoa, että se antoi ottaa ne mielellään.

–-Kallen olisi pitänyt toimittaa hänet siunattuun maahan, mutta Kalle sysäsi hänet tahallaan menemään.

–-Sysäsikö hän tahallaan? Söderlingska jäi hetkeksi sanaa vaille.

–-Minkätähden sinä sen teit? kysyi hän sitten säyseämmin.

–-Kai minä tein sen siinä tunnossa, että kun en tietäisi, kenen rahat olivat, ja kun ei olisi ollut ruumista, niin ei minun tarvitseisi antaa niitä takaisin.

–-Mahdoitkohan sinä ennättää sitä siinä miettiä? Etköhän sinä muuten vain hätäissäsi sitä sysännyt menemään? Ethän sinä silloin vielä tiennyt, että sillä oli siinä salkussa edes rahojakaan? Niin! Sinä olet ruvennut hautoinaan sitä jälestäpäin. Muut ovat sinua siihen yllyttäneet.

–-Helgan hupsutuksia se on, tuhkasi Hanna.

–-Ole sinä vaiti ja anna Helgan olla.

–-Kalle katuu sitä sydämensä pohjasta eikä saa siltä rauhaa, sanoi Helga.

–-Hirvittäisi minuakin pitää mitään siitä, mikä on ruumiilta otettu, vaikka olisi miten kuten otettu, sanoi Söderling.

Siinähän oli kyllä jotain perää, mutta siinä ei saanut olla perää. Kuta enemmän sitä siinä oli, sitä vähemmän sai sitä näyttää olevan. Ja kahta kiivaammin kävi Söderlingska nyt miehensä kimppuun.

–-Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla tietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan valikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa pitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin osa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan. Mitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa. Menkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi! Suota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun sinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä lienet!… Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan perässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi naapuri nauraa, jos saisi tietää.

–-Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.

–-Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen hurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä vanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja rukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne maihin toissa kesänä!

–-Sanoinhan minä sinulle, että … sanoi Söderling.

–-Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä … Se on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.

Kalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla penkillä, vierekkäin… Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta siinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes väittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy. Kuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.

Söderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan toisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä huolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:

–-Ja millä maksetaan nämä ostokset?

Siihen ei kukaan osannut vastata.

–-Ja millä korvataan virolaisen vaivat?

Ei siihenkään tullut vastausta.

–-Ei millään! Teillä ei ole. Eikä se teitä liikuta. Mutta minä en ota päälleni sitä häpeää, ettei minulla ole silloin, kun täytyy olla, ja sentähden minulla on. Ja sentähden minä teen, niinkuin minun mielestäni on tehtävä.... Ja mikset sinä, Kalle, sanonut sitä heti, ennenkuin annettiin minun mennä?

–-Se oli kyllä väärin, etten sanonut.

–-Nyt se on myöhäistä. Viekää paalit tulliin, jos haluttaa. Mutta rahat on annettu minun taakseni ja siellä ne pysyy.

–-Kallen tunto vaatii kuitenkin, että hän ilmoittaa rahatkin, sanoi Helga.

–-Ja hän kehtaisi tehdä vanhalle äidilleen sen häpeän ja kepposen! Sinä kehtaisit!

–-Siksi, että Kalle ei tahdo, että mamma joutuu syntiin hänen tähtensä.

–-Kyllä minä syntini....

Hän hillitsi kielensä, keskeytti ja jatkoi taas:

–-Hyvä on. Tehkää, niinkuin tahdotte. Tuoss' on kirstun avain. Siinä on se, mikä on syntirahoilla ostettu, vaikkei vielä maksettu! Ottakaa, viekää, viskatkaa nekin sinne, mistä ovat tulleet. Antakaa takaisin sille, jolta ne on otettu. Ehkä se sitten saa rauhansa, kun saa rahansa.

–-Mamma! kuului Helgan moittiva ääni.

–-Oletko sinä hullu! hönkäisi ukki pöydän päästä, jossa kyynärpäittensä varassa viruen oli härppinyt viinakahviaan.–Joko sinä nyt alat antaa perään sinäkin! Mitä se raato rahalla tekee? Ei se tarvitse sitä taivaassa eikä helvetissäkään, jos on joutunut sinne. Suursaaren juoppo pappi sanoi minulle kerran, että taivaassa ei tarvitse rahaa, koska siellä saa kaikki ilmaiseksi, mutta rahalla ei mitään, ja helvetissä on niin helvetin paljon rahaa, ettei siellä rahalla ole mitään arvoa.

–-Pappa....

–-Ukki....

–-Ja jos te taas sitä pelkäätte, että kuollut kummittelee, kun sitä on nyitty eikö ole saatettu siunattuun maahan, niin siihen asiaan minä sanon, että se on turha pelko. Ei ne maissa kummittele, jotka meressä ajelehtii. Nehän ne kummittelevat, jotka maihin haudataan. Kirkkomaistahan enimmät aaveet lähtevät liikkeelle. Kiitä, Kalle, onneasi, ettet vetänyt raatoa rannalle.

–-Anna nyt olla, pappa.

–-Ka, mitä? Eikö se ole oikeata asiaa? Saattaahan sen sitäpaitse siunata mereenkin, tämänkin, koska kerran laivoistakin luetaan hauta mereen. Haetaan heti paikalla pappi, niin se on sillä tehty. Haetaan pappi ja pidetään rahat.

Söderling innostui heti siilien.

–-Se ei olisi ehkä hullumpaa. Mitä sinä, Helga, siihen sanot? Hauta kuin hauta, siunattu mikä siunattu. Vaan mahtaisikohan meidän pastori tulla?

–-Suursaaren juoppo pappi kyllä tulee, se lukee vaikka turkkilaisen haudan.

Hanna räjähti nauramaan, mutta Helga nyykähti itkuun.

–-Minä luulin niin varmaan, että te, äiti, kohta kun kuulitte, mikä onnettomuus Kallelle oli tapahtunut, heti paikalla olisitte suostunut.

Söderlingska joutui aina suunniltaan, kun Helga itki.

–-Hyvä, hyvä, minä suostun … minä suostun.... Johan minä sanoin: tehkää mitä tahdotte! Ilmoittakaa, ilmoittakaa … viekää kaikki tulliin! Mutta viekää silloin myöskin kaikki muu … joka halko, joka laudanpätkä tältä saarelta, joka korkki. Miksei niitä ole viety jo aikoja sitten! Miksei se ole ollut syntiä, ettei niitä ole viety.... Vai määrästäkö se riippuukin? Mikset ilmoittanut tulliin sitä teelusikkaa, jonka löysit hauvin vatsasta.

–-Ruumiinryöstöhän se oli sekin!

–-Elä siinä viisastele, Hanna!–Kaikkihan on meren tuomaa, ja mistä me tiedämme, kuka niiden kanssa on kulloinkin hukkunut? Jääköön vain kaikki entiselleen, jääköön, jääköön.... Jos Kalle jaksaa odottaa tupaansa, niin jaksan minäkin lehmiäni. Jos Helga tulee rohdoittaan ja hoidotta toimeen, niin tulen minäkin kahvittani. Kyllä minä tulen toimeen! Heitetään kahvin juonti, heitetään. No, mitä sinä nyt enää nyyhkit! Saithan tahtosi! Kuulithan!

–-Ei jumalalle kelpaa vihassa annettu uhri. Te ette suostu mielellänne.

–-Hah? Eikö kelpaa? Vai pitäisi minun vielä mielelläni, nauru suussa viskata viisituhatta markkaa mereen! Se nyt on jo liikaa!

Ja kiukusta itkien ja paukkaen ja Helgankaan nyyhkytyksistä enää välittämättä tempasi Söderlingska takkinsa ja tyynynsä sängystä ja rynnisti ulos ovesta ja nähtiin menevän navettalatoon ja riuhtaisevan oven kiinni, niinkuin ei olisi aikonut enää koskaan palata.

Ukki otti lekkerinsä kainaloon ja lähti hoippumaan kammariinsa toiselle puolen porstuan, höpisten mennessään:

–-Kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan. Ei teidän tarvitse antaa mitään pois, kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan.

–-Jos se on turkkilainen, ei sen hautaa tarvitse kenenkään lukea! tirskui Hanna hänen jälkeensä.

–-Mahtaisiko tuo olla pahitteeksi turkkilaisellekaan.

Helga kuivasi kyyneleensä ja nilkutti aittaansa.

Hanna odotti Kallea ja lähti hänen jälkeensä. Mutta Kalle kiinnitti kulkuaan ja jouduttautui venheelle, jonka isopurje vielä lepatti levällään. Hanna seisoi vähän aikaa ja katseli, nakkasi sitten niskojaan ja pyörähti pois.

Söderling oli jäänyt yksin tupaan, päätyen siihen, mihin aina päätyi, kun oli pulma edessä–päivittelemään. Korvallistaan ruopien hän puheli:

–-Tästä se vielä soppa kiehuu, jahka joutuu. Kuka heistä lopulta lie oikeassa, kuka väärässä. Mikä ne toikin tänne meidän rantaan! Olisivat menneet sinne, minne ovat ennenkin menneet–naapurin rantaan…-Pitääkö tässä nyt panna syömättä maata?

Silloin hän huomasi pannun hellalla, kurotti kupin astiahyllyltä ja puristi siitä sen, minkä sai.

Siinä oli matkakirstu lattialla. Sen avain oli kannen päällä, mihin Söderlingska oli sen heittänyt. Söderling avasi varovasti arkun. Se oli täynnä pusseja ja kauniisti nauhoitettuja paketteja. Niistä tuoksui veskunaa, rusinaa, tuntui kuin olisi siellä ollut tupakkaakin. Hän kohotteli ja kopeloi. Siinä oli sikareja, kokonainen laatikko Hollannin kuningattaria.–Katsohan Emmaa!–Hän raotti laatikon kantta, sai kaksi sikaria hyppysiinsä ja pisti ne taskuunsa, Lukittuaan kirstun työnsi hän sen pois lattialta tavalliseen paikkaan sängyn ja seinän väliin.

Hetken kuluttua istui Söderling sataman suussa ongella, hampaissa sikari, jonka makuista ei muistanut milloinkaan polttaneensa.

–-Siitäpähän selviää … ja jos ei selviä, niin ei selviä, mutta kaipa se jotenkuten selviää.