Loe raamatut: «Kivihiilenkaivajat», lehekülg 17

VI

Jeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet kasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän juoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja hävyttömän pedon näppäryyden.

Kysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen. Bebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen sopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen puotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut näytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan mustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat lianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa käskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli ohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!

Nyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan hänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin maanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki hän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut ainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka vastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän rakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti ohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki levottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat rakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä kostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki napitettuna sotilasmaisesti.

– Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, – eivät he lakkaa koskaan kulkemasta… Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!

Mutta samassa näyttäytyi taas kaksi miestä ja poika painoi kirouksensa alas tuntiessaan äänestä veljensä Sakariaan, joka iloisesti kertoi Mouquet'lle, miten hän oli löytänyt kaksi frankia, jotka olivat ommellut hänen vaimonsa hameeseen. He virnistivät molemmat mielihyvästä ja taputtivat toinen toisiaan olkapäälle. Mouquet ehdotti pallopeliä seuraavana päivänä. He tapaisivat toinen toisensa Huvissa kello kaksi ja sieltä lähtisivät Marchiennesiin. Sakarias suostui, He kääntyivät jo nurkan taakse, kun Etienne tuli heitä vastaan ja puhutteli heitä.

– Mitä, aikovatko he jäädä siihen koko yöksi, kuiskasi Jeanlin epätoivoissaan. – Nyt on jo aivan pimeä ja eukko alkaa koota tavaransa.

Ohi kulki vielä jokin työmies Requillart'iin päin. Etienne poistui hänen seurassaan. Kun he kulkivat aidan ohi, kuuli Jeanlin, että he puhuivat kokouksesta metsässä. Oli päätetty kokoontua seuraavana päivänä jotta ehdittäisiin antaa tietää kaikille.

– Kuulitteko, kuiskasi Jeanlin tovereilleen. – Suuri näytäntö tulee pidettäväksi huomenna. Meidän täytyy välttämättä päästä mukaan. Me lähdemme huomenna iltapäivällä.

Vihdoinkin ei maantiellä enää näkynyt ketään. Hän yllytti Bebert'ia.

– Sukkelaan nyt. Vedä se pyrstöstä, mutta varo eukon luutaa..

Onneksi oli jo hyvin pimeä. Bebert loikkasi esiin ja tarttui kalaan niin että nuora katkesi. Sitten lähti hän juoksemaan, minkä jalat kantoivat huiskuttaen kalaa päänsä yllä. Toiset loikkivat hänen perässään. Eukko katsoi hämmästyneenä puodistaan ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut eikä voinut pimeässä erottaa, mikä joukko kiitää maantiellä.

Nämä lurjukset olivat vähitellen tulleet koko ympäristön kauhuksi. Aivankuin villijoukko olisi vallannut seudun. Aluksi pysyivät he Voreux'ssa, mutta nyt juoksentelivat he maantiellä Montsou'sta Marchienneen etsien mitä voisivat näpistää. He vaelsivat peltoja pitkin, kalvoivat siitä syötäviksi kelpaavia juuria, pyydystivät kanaalista kalaa, jonka söivät elävältä. Kesällä matkasivat he aina Vandamin metsään, missä söivät marjoja ja pähkinöitä.

Kaikkien heidän retkiensä johtajana oli aina Jeanlin. Hän komensi ryövärijoukkoaan sipulipelloille, kyökkitarhoihin, kaupustelijain näyttelyikkunoitten kimppuun. Vähitellen yhä uudistuvasta näpistelystä alettiin syyttää lakkolaisia. Huhuiltiin, että oli toimessa koko järjestetty ryöstäjäsakki.

Erään kerran pakotti Jeanlin Lydian varastamaan äidiltään pivollisen rintasokeria, minkä Pierronin vaimo säilytti vaasissa ikkunalla. Tyttö saatiin kiinni ja sai armottomasti selkäänsä, mutta hän ei ilmaissut toveriaan, siinä määrin kunnioitti hän hänen valtaansa. Pahinta oli että Jeanlin aina otti itselleen runsaimman osan. Bebert sai myös aina antaa saaliinsa kapteenille ja kiittää onnea, jos tämä ei kolhinut häntä aivan pahanpäiväisesti ja ottanut kaikki.

Jo jonkun aikaa oli Jeanlin väärinkäyttänyt valtaansa. Hän löi Lydiaa ikäänkuin tyttö olisi hänen laillinen vaimonsa ja käytti hyväkseen Bebert'in herkkää uskoa, lähettäen hänet mitä vaarallisimpiin seikkailuihin. Häntä huvitti, että tuo suuri poika, joka nyrkin iskullaan voisi kaataa hänet, Jeanlinin, aasimaisesti totteli häntä. Hän halveksi heitä molempia ja kohteli heitä kuin orjiaan uskotellen heille, että hänellä on joku prinsessa rakastajattarena, jota he eivät saa nähdä. Viimeisinä päivinä oli hän tosiaankin alkanut kadota äkkiä heiltä milloin kadunkulman taakse, tai tienkäänteessä käskettyään heidän sitä ennen ankarimmin palaamaan kylään. Sitä ennen otti hän itselleen kaiken saaliin.

Samoin tapahtui tänäkin iltana.

– Anna tänne, sanoi hän toverilleen ja tarttui kalaan, jonka toinen piti. He seisoivat tällä hetkellä Requillart'in tien mutkassa.

Bebert vastusti.

– Minä tahdon sen, huusi hän. – Minähän sen otin.

– Mitä? huusi toinen. – Saat kyllä, jos minä annan, mutta ei suinkaan tänään. Huomenna, jos jää.

Hän tyrkkäsi Lydiaa asettaen heidät vierekkäin kuin sotamiehet ja asettuen itse heidän taakseen komensi:

– Nyt pitää teidän seistä siinä viisi minuuttia liikkumatta. Jumala varjelkoon teitä kääntymästä, sillä silloin tulevat villit pedot niskaanne ja repivät teidät kappaleiksi. Sitten juoskaa suoraa tietä kotiin älköönkä Bebert uskaltako koskea Lydiaa, sillä minä saan tietää huomenna ja annan teille selkään.

Heti sen jälkeen katosi hän pimeyteen niin nopeasti ja huomaamattomasti, että he eivät edes kuulleet hänen paljaitten jalkojensa askeleita. Lapset seisoivat liikkumattomina viisi minuuttia, peläten kääntyä, jottei jokin näkymätön surmaisi heitä. Vähitellen oli yhteinen pelko kiinnittänyt molemmat lapset toisiinsa. Bebert'in teki mieli syleillä ja hyväillä Lydiaa, kuten hän näki toisten tekevän ja tyttö olisi myös ollut taipuvainen siihen. Mutta ei kumpikaan rohjennut olla tottelematta Jeanlinia.

Etienne oli samaan aikaan tullut Requillart'iin. Edellisenä päivänä oli Mouquette pyytänyt häntä tulemaan ja nyt tuli hän häpeissään uskaltamatta myöntää itselleen, että tuo tyttö, joka häntä jumaloi, oli alkanut miellyttää häntä. Mutta hän saapui aikomuksessa lopettaa kaiken suhteensa tyttöön. Hän tahtoi selittää Mouquettelle, ettei tämä saisi toisten tähden enää etsiä häntä. Ei ollut hyvä nauttia ilosta silloin kuin toiset ovat kuolla nälkään. Hän ei tavannut Mouquettea kotona ja päätti jäädä odottamaan.

Melkein lahonneen kaivostornin alla näkyi entisen kaivoksen umpeen kasvanut aukko. Hirsi, joka oli ennen ollut katon tukena, näytti etäältä hirsipuulta mustan aukon yllä. Aivan aukon luona seinäraunioitten välistä kasvoi kaksi puuta, pihlaja ja plataani.

Päästäkseen kalkista menoista näitten kaivosten ylläpitämiseksi, oli yhtiö jo kymmenen vuotta aikonut täyttää tuon hyljätyn kaivoksen, mutta sitä varten olisi pitänyt ensin rakentaa Voreux'hon eri ilmavaihtolaitos. Nyt oli ilmavaihtouuni Requillart'in kaivoksen juuressa, ja entinen vedenpumppauslaitos toimi savupiippuna. Nyt oli ainoastaan tyydytty siihen, että tuettiin seinäpaaluja paikottaisilla hirsillä estäen siten pääsyn kaivokseen.

Varovaisuuden vuoksi oli käsketty pitää portaat kunnossa, jotta voitaisiin nousta ja laskea, mutta kukaan ei siitä välittänyt ja vähitellen portaat lahosivat, monet askeleet olivat jo ruhjoutuneet. Ylhäällä sulki aukon suuri risupensas. Ensimäisistä portaista oli melkein kaikki askeleet hävinneet niin että päästäkseen portaille täytyi tarttua pihlajan juureen ja heittäytyä arviokaupalla alas pimeyteen.

Etienne odotti kärsivällisesti istuen pensaan takana, kun äkkiä kuuli hän kahinaa oksissa. Ensin luuli hän, että se olisi sisilisko. Mutta sitten raapaistiin tulitikulla ja hän tunsi hämmästyksekseen Jeanlinin, joka sytytettyään kynttilän hävisi maan alle. Etiennen valtasi uteliaisuus niin ettei hän voinut pidättäytyä, vaan meni aukon luo. Poikaa ei näkynyt enää, vain kynttilän heikko valo vilkkui toisilta portailta. Etienne oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta sitten tarttui hän pihlajan juuriin ja heittäytyi alas päästen suoraan jaloillaan askeleelle. Hän alkoi hitaasti laskeutua. Jeanlin nähtävästi ei kuullut mitään, hänen kynttilänsä laskeutui yhä alemmaksi pojan kiipiessä apinan notkeudella ja pitäessä kiinni käsin, jaloin, jopa leuoin silloin kun ei ulottunut askeleeseen.

Noin seitsemän metrin pituiset portaat seurasivat toinen toistaan, muutamat niistä kannattivat vielä hyvin, mutta toiset rätisivät ja horjuivat, pienet porrassillat olivat niin lahonneet, että jalka upposi sen pehmeään homeeseen. Alhaalla alkoi käydä sietämättömän kuumaksi.

– Helkkarin luikertelija, haukkui Etienne hengästyneenä, – missä mahtaa olla sen matkan päämäärä?

Pari kertaa oli hän vähällä menettää tasapainonsa. Hänen jalkansa luistivat liukkailla portailla. Jospa hänellä edes olisi kynttilä kuten pojalla, mutta hän löi päätään joka askeleella seuraten alaspäin katoaavaa valoa. He olivat jo laskeneet kaksitoista porrasta, mutta yhä vaan jatkettiin. Vihdoin saavuttiin nostokonehalliin. Kolmekymmentä porrasta, siis kaksisataa kymmenen metriä.

– Kuinka kauan aikoo hän kuljettaa minua, – ajatteli Etienne. – Varmaankin hän aikoo talliin.

Mutta talliin vievän tien oli maanvieremä peittänyt. He kulkivat yhä edelleen, vaikka matka kävi joka askeleella yhä vaivaloisemmaksi. Heidän pelästyttämänsä yölepakot lepattelivat ympäri töyttäen holvikattoon. Etiennen täytyi jouduttaa askeleensa, jottei kadottaisi kynttilää näkyvistä. Mutta pojan putkahtaessa nopeasti ja ketterästi kuin käärme, pääsi hän vaivoin samoista loukoista iskien joka askeleella päätään. Tämä käytävä oli samoin kuin muut maanalaiset käytävät kavennut maan laskiessa. Paikoittain oli se aivan pieni rako, joka pian menisi umpeen. Maan laskiessa kannatuspaalut murtuivat uhaten pimeässä puhkaista hänen vatsansa terävillä lohkopäillään. Hän kulki haparoiden, milloin polvillaan, milloin ryömien mahallaan tunnustellen maaperää. Äkkiä ryntäsi koko lauma rottia häntä vastaan ja kiiti hänen selkäänsä myöten.

– Piru vieköön! emmekö sitten koskaan tule perille? murisi hän uupuneena ja hengästyksissään.

Tosiaankin oltiin jo perillä. Käytävä laajeni ja saavuttiin hyvin säilyneeseen paikkaan. Tämä murtopaikka oli hakattu poikittain hiilikerrostumassa ja muistutti luonnollista luolaa.

Etienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven väliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja huolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin. Tämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja pölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli kaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin ryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli tarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat näpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita aarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.

– Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi meidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.

Jeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun hän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.

– Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. – Palasen paistettua kalaa? Eikö se maistuisi?

Hän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti perata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä muistokirjoitus "rakkaus."

– Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.

– Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä, että Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta Montsou'ssa.

Sitten jatkoi hän arvokkaana:

– Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi kuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.

Etienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei enää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja toimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli tasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen kangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä kaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi hieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet kauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla vaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli valkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.

– Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.

Jeanlin katsoi häneen ihmeissään.

– Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.

Kala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä halstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman suolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.

Etienne otti osansa.

– Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme. Mutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä lainkaan ajattele toisia?

– Hm, miksi he ovat tyhmiä?

– Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että sinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.

– Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina. Kun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän on meille velkaa.

Nuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä ruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä silmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana ollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan. Kaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien hänen jalkansa.

– Tuotko Lydiankin tänne? – kysyi Etienne taas.

Jeanlin hymähti ylenkatseellisesti.

– Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!.. Naisväki on liian kielevä.

Ja hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka olivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin käsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti mietelmiään lausuen ääneen:

– Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.

Etienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään vilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta ottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten päinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin tarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää, mahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille tarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä siihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän pojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään talon-toimiaan.

Mouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin pölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen heittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun sydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään Mouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut häntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen ja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän tytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä toverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö hämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja politiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen tuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan luonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien nähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut. Kunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan hetkiseksi.

Mouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa kaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia. Etienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi järkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän kuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet Montsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten kirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka huomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.

– Kuka se on? kysyi Etienne.

Se on Katarina, vastasi Mouquette, – hän palaa Jean-Bart'ista.

Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.

– Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän erotessa. – Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.

Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin. Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme kiitivät pois minkä ehtivät.

Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.

Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli, sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin, jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen epätasaisella jäätyneellä pellolla.

Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa, joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.

Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat haukkumisia.

Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun. Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä, milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan, jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.

Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli, aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat niveleet.

Kello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen metsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi. Sakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan metsään kokoontuneitten keskelle.

Jeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan ilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan salaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois kokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta olisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että laskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä siihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi siiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.

Kaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi kivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä olisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä huomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He kaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa silmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen Sakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu pallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.

Hämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua harmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset ryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla siintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja lapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä tuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan satojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä hiljaisia ääniä.

Herra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin, koetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli tiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas lähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa painavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta ainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo houkkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin nauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta rakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi alottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen antautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt lohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän hiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä äänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.