Loe raamatut: «Mr Britling pääsee selvyyteen II», lehekülg 13

Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea. Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin…

Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut, jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.

Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies – sehän oli mr Direck. Ja hänen takanaan tuli Cissie.

Mutta tuo vieras!

Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää…

Kuka – kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty takaraivolle ja hänellä oli täysiparta…

Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!

Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän, uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen…

Ei!

Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan – tehden liikkeen, joka lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei antanut merkkiäkään vastaukseksi.

Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.

Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä…

Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä, hullunkurista äännähdystä – se oli aivan samanlainen kuin se ääni, jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi: "Muu-uu."

Sitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan omilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin, että tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä nopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että maailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen luokseen.

Kunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!..

"Letty! Letty! Vain toinen käsi…"

Hän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen…

Kaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti pysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli ollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa. Ja tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.) Mutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma – kaiken tuskan jälkeen – sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän miehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä hänen kanssaan. "Teddy, rakkaani!"

12

Letty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka olivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen. Mr Direck siinä koetti selittää jotakin – se koski myöhästynyttä sähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck koetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät minkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään ollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän, mieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa nekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.

Teddyä oli ammuttu käsivarteen…

"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.

Minä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo…"

Puhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. "Se toinen upseeri" – nimittäin mr Direckin upseeri – "oli maannut siellä monta vuorokautta". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli iskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli aseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään…

Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille. Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."

Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.

Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.

Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja käsivartta koskevista seikoista.

Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä. Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä ajattelematta.

"Mutta miksi sinulta käsi meni?"

Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut kipeäksi…

"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita – muistin tuhannet kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty. Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen, olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä… Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani…

"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!..

"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni

Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi…"

"Elämä on palannut sinun mukanasi!" sanoi Letty. "Aina tähän päivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään – tänään minä epäilin… Luulin kaiken olevan ohi – koko todellisen elämän, rakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää, ei muuta kuin koettaa kestää – ja säilyttää sinun muistoasi… Käsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja kuvitella sinun elävän jossakin… En minä käsivarresta välitä. Piankin… Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä iloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan lähteä… Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja vasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun rakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden sijaan…"

13

Letty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi, maailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut ollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui heille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.

Nyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.

He olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet essexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli joutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta rykmentistään. "Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut kanadalaiseksi – siksi aikaa kuin sotaa kestää."

Vihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.

"Minä olen valehdellut", sanoi hän riemastuneena. "Olen siirtänyt syntymäpaikkaani kuusisataa mailia.

"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa koskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut – en ainoatakaan. Te ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on uusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se on valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin uskonut – ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin nytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele amerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni… En lähde taistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö luulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan englantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi käsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne valekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen, lordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä Irlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää vastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän varsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta. Aion taistella Cissie'n puolesta – ja oikeuden ja Belgian ja muun sellaisen puolesta – mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa miten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä silmään… Haluan nähdä juoksuhaudat – läheltä. Otaksun, että ne ovat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä joskus… Sen vuoksi minä lähden", sanoi mr Direck. "Mutta varsinkin – Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?"

Cissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.

Hänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin ja jälleen takaisin.

"Aina tähän saakka", sanoi hän, "olen halunnut, että te lähtisitte…"

Kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

"Minun kai täytyy antaa teidän mennä", sanoi hän. "Minun olisi paha, ellette menisi…"

14

"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!" huudahti Teddy äkkiä.

Hän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä luo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower House'iin päin.

"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut", sanoi mr Direck.

"Hänhän on harmaantunut!" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. "Hän ei ollut harmaa minun lähtiessäni."

He silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä kartasto ja paperit käsissään selän takana.

"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan", sanoi Teddy irroittaen Lettyn kädet itsestään.

"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.

"Mutta hän tulee iloiseksi – "

Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan Maailman Yhdysvaltoja – heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen palaamisen synnyttämään iloon…

"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen Hugh'ta, – ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän sinusta?.. Anna hänen olla rauhassa sellaiselta… Anna hänen uneksia kartastonsa ääressä… Hän ei ole niinkään lohduton – jos tietäisit… Minä kerron sinulle, Teddy – kun voin…

"Mutta juuri nyt – Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta… Anna hänen mennä… Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan… Ne merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."

TOINEN LUKU
Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti

1

Muutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla, ja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja laamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa kirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman korkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin".

Viime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä oli siedettävää, mutta öisin – ellei hän puolustautunut tekemällä työtä – tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään tapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät pakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat jäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa. Toisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin… Toisella kertaa hän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti ja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden riemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät maailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen merkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan, maltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi halveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen makasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli hyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama – hiusten, jotka olivat aikoinaan olleet "pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa" – suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman selvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä – ollenkaan välittämättä. Ne polkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia…

Kaikista tuollaisista kaameista mielialoista voi mr Britling paeta ainoastaan työlamppunsa valopiiriin. Hänen työnsä voi loihtia esiin näkyjä, kuin opiumi-unia, järjestyksen ja oikeuden maailmasta. Keskellä maailmanvararikon synkkää aikaa hän ryhtyi suunnittelemaan entistäkin rohkeampaa yritystä – välittämättä siitä, oliko toiveita saada kannattajia…

2

Mutta tänä yönä ei edes lampun valopiiri voinut pitää hänen ajatuksiaan koossa. Epäilys oli hiipinyt tähän viimeiseenkin turvapaikkaan. Hän veti paperit lähemmäksi itseään ja selaili jo suunnittelemaansa osaa.

Kirjassa, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hänen aikomuksensa selvitellä niitä hallitusmenetelmiä, jotka voisivat tehdä maailman olojen valvonnan varmemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Hän uskoi yhä kansanvaltaan, mutta tajusi yhä selvemmin, ettei kansanvalta ollut löytänyt vielä omaa menetelmäänsä. Sen oli päästävä käsiksi ihmisten omiintuntoihin, sen oli varustauduttava elimillä, joita ei vielä ollut muodostunut. Lukemattomia uutteran kokeilun ja väittelyn vuosia oli ihmiskunnan vielä elettävä, ennenkuin tämä suuri aate voi muuttua todellisuudeksi ja oikeus, toteennäytetty oikeus, voi päästä vallitsemaan maailmaa.

Sitä ennen täytyi maailman yhä olla verisen melodraaman, korviasärkevän metelin, tarttuvan hulluuden ja rajattoman, järjettömän hävityksen näyttämönä. Toinen hieno yksilö toisensa jälkeen temmattiin opinnoistaan, yliopistosta ja laboratoriosta surmattavaksi ja vaiennettavaksi…

Voiko ajatella, että tämä mielettömänä hirviönä riehuva ihmiskunta olisi koskaan ajatuksen hienoon verkkoon vangittavissa ja siinä säilytettävissä?

Eikö ollut pelkkää vaateliaisuutta ja mielettömyyttä, jos yksityinen mies ryhtyi suunnittelemaan maailman parempaa hallitsemista?

Ihminen on pyristellen, kärsimystä tuottaen ja itse kärsien sukeltanut esiin luovan Ajan pimeydestä, joka kohta on hänet jälleen musertava ja nielevä. Eikö olisi parempi pyristellä toisten mukana, eikö olisi parempi syödä, juoda, tapella, kirkua, itkeä ja rukoilla, unohtaa Hugh, lakata häntä muistelemasta, poistaa mielestään kaikki nuo itserakkaat "paremman maailmanhallituksen" ajatukset ja kääntyä sodan valoisampiin puoliin, katselemaan tapahtumia pilalehtien näkökannalta? Eihän ruoka ja juoma lopu, vaikka poikamme ovatkin kuolleet. Ihmiskunta, joka on hoiperrellut liejuun ja vereen, koettakoon parhaansa mukaan hoiperrella takaisin säännöllisiin oloihin…

Säilyttäkäämme joka tapauksessa kallisarvoinen huumorinvaistomme…

Hän veti käsikirjoituksen luokseen. Hetkisen hän istui koristellen sen otsaketta "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" pienillä, irvistelevillä paholaisen päillä ja häilyvillä hännillä…

3

Mr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä englanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu ilmaisi, että se oli sensuurin avaama.

Norjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut mr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut haavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän oli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen mitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren venäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli kääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten hän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten sotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se viulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista hankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että heille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.

Tämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen oli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr Britlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain suunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja vanhempia – hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich oli ollut heidän ainoa poikansa – ja tuota iloisennäköistä, silmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui matalassa haudassaan Venäjällä…

Taaskin eräs poika menetetty – koko maailma menetti poikiaan…

Hän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan ei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi särjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan vaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen kuolemansa "uuvutussodan" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja korvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että molemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama asia oli ollut syynä kummankin kuolemaan…

Minkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta nuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut ajatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi jokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties enemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän oppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut heidät toisiaan vastaan…

Hän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja miten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut. Lyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen ylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne nähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen aiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli puettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat, hänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka ainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan chic, hänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin varovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa kädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä varustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. "Herr Heinrich!" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen kumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota eräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin häiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa englantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa – ja aina hän häiriintyi sitä suorittaessaan.

Saman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman hullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät hänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän oli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään, luonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä hän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä lähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja veisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän esitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen oli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui hänen Magen hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut nauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä…

Taipumus liian niukkaan itsensä ravitsemiseen ja jonkinlainen hienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin englantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti englantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin tyydytetyksi kuin der Magen. Hän oli olento, jonka tunteet pyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia suhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen ja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa hiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille kävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki täyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi Hicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset olivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja tuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli vaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin sopimukseen sisältyvää Mittagsessen'iään. Mutta näistä Essexin ihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia, käsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden sormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan itseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud Hicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn. Mr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich orava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti tuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista raakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli ollut?..

Muitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin haavelmissa. Heinrich hockeypelissä – hän juoksi erinomaisen nopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja ilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin heittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena… Tai Heinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi kortteihinsa "skatia" pelattaessa… Tai Heinrich venheessä isolla lammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä asennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen aikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan lähelle jotakin hirveä, niin että voisi koskea siihen… Tai Heinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu merkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä hyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan oli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä merkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan. Hän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat päästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan ansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin… Hänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia viulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä "jonkin jouhikvartetin" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei ollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan, jonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin koko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta kiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä äärimäiseksi hitaudeksi…

Sitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen silmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään suuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään, mitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja – mahdollisuuksistaan.

Hän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta laajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama merkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän kohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa aikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena oli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. "Sitten", sanoi hra Heinrich, "en luule enää milloinkaan syntyvän sotia". Toinen tehtävä, joka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin mielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi, että hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten mahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän suunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia aakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen, että tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen kirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se "täsmälleen oikeasta kohdasta". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä täysin saksalaisella perinpohjaisuudella. "Nyt", sanoi hän, "on minun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen leikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä nekin." Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma. Noita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä suurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin huonosti tyydytetyksi…

Sellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.

Tarina oli lopussa – aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa. Ensimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se päättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri aate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan enää soitettaisi.

Mielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi ponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan joutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen keskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä väkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi. Sitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen ja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä haavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut Heinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava ruumiissaan…

Hänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä päällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse syrjäsilmällä katsahdellen…

Niin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla vuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta, makasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä ja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän joutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi, fantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui sanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot himmenivät himmenemistään…

Viulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen ja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut siru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi laatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.

"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen", mietti mr Britling. "Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä viulu parkaa – sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän vihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys – ilman vihamielisyyttä.

"Minun synkeydestäni teidän synkeyteenne", sanoi mr Britling.

Hänen täytyi kirjoittaa kirje englanninkielellä. Mutta vaikka he eivät osaisikaan englantia, löytyisi varmaan sellainen henkilö, joka sen heille kääntäisi. Hänen täytyi kirjoittaa niin selvästi kuin suinkin mahdollista.

4

Hän työnsi syrjään käsikirjoituksensa "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" ja alkoi kirjoittaa jokseenkin hitaasti pyörein ja selvin kirjaimin:

Hyvä herra,

Kirjoitan teille tämän kirjeen ilmoittaakseni, että lähetän takaisin ne muutamat pikku esineet, joita poikanne pyynnöstä olen säilyttänyt sodan puhkeamisesta saakka. Lähetän ne —

Mr Britling jätti tähän kohtaan toistaiseksi aukon täyttääkseen sen sitten, kun saisi selville, miten lähetys tulisi tapahtumaan norjalaisen välittäjän avulla.

Erityisesti on kysymyksessä hänen viulunsa, jota hän on kolmeen kertaan pyytänyt teille lähettämään. Se lienee joko teiltä saatu lahja tai käsitti hän sen monien kotiin ja teihin liittyvien seikkain symboliksi. Minä pidän silmällä, että se tulee erikoisen huolellisesti päällystetyksi, ja teen kaikkeni saadakseni sen saapumaan vahingoittumattomana perille.

Tahdon lausua teille, ettei tämän sodan paino ja kiihtymys ole saanut meitä täällä Matching's Easyssä unohtamaan ystäväämme, teidän poikaanne. Hän oli yksi meistä, me pidimme hänestä, hänellä oli täällä ystäviä, jotka yhä edelleenkin ovat hänen ystäviänsä. Me pidimme häntä kelpo toverina, ja teidän menetyksenne merkitsee meillekin tappiota. Olen koonnut teitä varten muutamia pikavalokuvia, joita minulla sattui olemaan ja joissa voitte nähdä hänet auringonpaisteessa; ne kenties tekevät teille helpommaksi kuvailla mieleenne hiukan elävämmin kuin muuten olisi mahdollista, millaisissa oloissa hän täällä eli. Erääseen näistä kuvista haluan erikoisesti viitata. Siinä näkyy perheemme aterioimassa ulkona, ja kuten näette, istuu lähinnä poikaanne eräs nuorukainen, vuotta tai paria nuorempi kuin hän, kilistellen lasia hänen kanssaan. Olen piirtänyt ristin hänen päänsä yläpuolelle. Hän oli vanhin poikani, hän oli minulle hyvin rakas ja hänkin on kaatunut tässä sodassa. Kuten näette, hymyilevät he toisilleen hyvin hilpeästi.

Tuota kirjoittaessaan oli mr Britling tullut lähemmin ajatelleeksi valokuvia ja oli ottanut ne esiin pienestä laatikosta, jonne hän tapasi ne pistää. Hän haki esiin ne kortit, joissa nuori saksalainen oli mukana, mutta huomasi joukossa olevan toisiakin auringonpaisteisia kuvia, joilla oli hänelle nyt aivan toinen merkitys kuin ennen. Siellä oli kaksi, joissa nähtiin pikkupojat, Teddy, Hugh, Cissie ja Letty hanhenmarssissa, eräs kortti, joka esitti mr Van der Pantia hymyillen seisomassa valtaovella hra Heinrichin jättämät tohvelit jalassa. Siellä oli lukemattomia Teddynkin kuvia. Kodakilla on onnellinen vaisto kieltäytyä toimimasta pilvisinä päivinä, joten valokuvien säilyttämät elämän muistot muodostavat sarjan valoisimpia hetkiä. Näiden pikavalokuvien yläpuolella olevassa laatikossa lepäsivät Hugh'n kirjeet ja sekalainen kokoelma hänen elämäänsä koskevia asiapapereita.