Loe raamatut: «Mr Britling pääsee selvyyteen II», lehekülg 6

Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea, mutta lopulliselta laadultaan yhtä hyvä kuin sääli, ehkäpä sääliä suurempikin lopullisilta arvoiltaan.

Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan, sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta". Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?

Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin, kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija, joka palaa maanpaosta.

"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi…

"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja euthanasian edeltäjä…

"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan sääliväinen."

Mutta sitä ennen, sitä ennen… Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja rakastettavia olematta tarmokkaita?..

Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.

Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä. Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään. Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat, elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut ilo…

Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa: Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja…

Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen. Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat, kidutetut houkkiot!"

Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!

"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat kiukkuun."

Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.

Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää ja vakuuttaa niinkuin nuo.

Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän, tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.

"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

NELJÄS LUKU
Voimattomuuden verkossa

1

Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään hullunkurisilla pienillä piirroksilla – toisinaan olivat kirjeet olleet pelkkää piirustelua – ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin, kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi, että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.

Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus. Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan, tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti… Ja silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä kanssa… Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että tallustaisin tietä omin jaloin…"

Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.

"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on. Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle alustalle hyvänsä ja nukkuu…"

Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa", sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle, korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä loistavinta urheutta – tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus. Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."

Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.

"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan. Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen. Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu 'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he tarvitsevat. Tällä tavalla – "

Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen

Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.

"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja se olisi liioittelua – jota me täällä armeijassa vihaamme."

Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.

"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan huomioonottamatta."

2

Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.

"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka viikko hukkaamme vuosisatoja… Jos suurin osa näitä miehiä olisi vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut verrattomasti hyödyllisempää maallemme… Toisaalta me olemme kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua… Minua tuo ärsyttää. Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.

"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme sanomattoman typeriä…

"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt 'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin hyvin kuin pitäisi."

Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua, mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin, että huonoin miehemme – olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua tai haukkumisia – on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu, että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan sotilas Ortheriksen kanssa…"

Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen ympärillään.

3

Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.

"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni jollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu. En tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten ja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan upseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä – ja monet kapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä ovat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla varustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä, joilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon – äskeinen The Times'iin lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut – että he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka on määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun pääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka heidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen kelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen. Suoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä kolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä jää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota kolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa laskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään nenäänsä aritmeettisiin toimituksiin… Luulen, että tästä sodasta tulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me rivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'…

"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää sisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein kuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet viisikolmatta peninkulmaa – viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa. Ja suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut kapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin. Oh, hän on patus! Herra jumala! Herra taivaallinen jumala, millainen patus! Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta hillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä ole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee! Hän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan hajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui olemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla, eikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla luonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla. 'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta mittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten oli coup d'oeil'insä mukaan jakanut miehet niin että niitä oli tungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen olevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain pinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista – ' 'En minä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti…

"Eivät he sellaisiin, pappa! Miten asiat täällä 'viheriässä' armeijassa suoritetaan, siten ne tullaan suorittamaan tuolla 'kypsässäkin'. He eivät saavu perille ajoissa, he kadottavat tykkinsä niinkuin me nyt kadotamme keittiömme. Minä olen mykkä sotilas, minun tulee tehdä mitä käsketään; mutta nyt minä joka tapauksessa alan ymmärtää Neuve Chapellen taistelun.

"Väitetään, että uudessa armeijassa miehistön ja upseerien suhteet ovat erinomaiset. Kerran minä ehkä opin rakastamaan upseeriani – mutta en juuri vielä. Ei ennenkuin olen unohtanut ne toimenpiteet, joiden nojalla Cheasingholtiin majoittuminen tapahtui… Hän hutiloi tehtävissään ollenkaan sitä häpeämättä, ja kuitenkin hän mieluummin antaisi ampua itsensä kuin solmisi kengännauhansa huolettomasti. Se, mitä sanon upseereista, koskee todellisuudessa ainoastaan ja yksinomaan häntä… Kuinka oivallisesti nyt ymmärrän, että miehistö ampuu upseerejaan… Mutta vaikka jättääkin väsymyksen ja kiukun huomioonottamatta, on tämä siirtyminen suoritettu hirvittävän kurjasti…"

Nuori mies palasi näihin muistutuksiinsa eräässä myöhemmässä kirjeessä.

"Sinä kai ajattelet minun aina moittivan, mutta minusta näyttää, että täällä tehdään kaikki mahdollisimman tuhlaavalla tavalla. Me tuhlaamme aikaa, tuhlaamme työtä, tuhlaamme tarpeita – Herra Jumala, kuinka tuhlaammekaan maamme varoja! Minä vakuutan sinulle, isä, ettei tämä arvostelu ole omahyväisen nuoren miehen mietteitä. Ei tässä ole mitään omahyväisyyden tilaa… Me olemme kuolettavasti kyllästyneitä tässä kirotussa kyläpahasessa oleilemiseen. Ei ole mitään tekemistä – ellei halua juosta muutamain hulttiomaisten naikkosten jäljessä, joita me halveksimme ja inhoamme. Minä en ole mukana sellaisessa, isä. Enkä minä juo. Miksi en minä ole perinyt mitään paheita. Eilen meillä oli täällä tappelu – perin ikävystyttävää. Ortheriksen on huuli paisuksissa, eräällä toisella sotilaalla sinimarja silmän alla. Tuonnempana toimitetaan uusi ottelu. Minä alan tajuta, että sodan kauhistuttavin puoli on ikävystyminen…

"Ruokakomentomme kuvaa koko järjestelmää. Se on järjestelmä, jota suunniteltaessa ei ole vähääkään tavoiteltu mahdollisimman hyvän tuloksen saavuttamista – tuo ei kuulu sotaministeristön filosofiaan – vaan kaiken säännöstelemistä ja perustelujen välttämistä. Leipää ja lihaa jaetaan melkein liiankin runsaasti miestä kohti, ja käytännössä on sangen ankara punnitsemis- ja tarkastusjärjestelmä, joka kumminkaan ei ole erikoisen tehoisa. Liian runsaat annokset ovat tietysti suoranaisena yllykkeenä varasteluun tai tuhlaamiseen – senhän ymmärtää kuka hyvänsä, noita sotaministeriön vanhoja tuhmia juurakoita lukuunottamatta. Tarkastusjärjestelmä on tehokas annosten määrään, mutta ei niiden laatuun nähden, sen tajuaa yksinkertaisinkin. Armeijan ruoka-aineitten laatua tutkitaan parhaasta päästä hajuaistimen avulla. Elleivät ainekset haise pahalta, ovat ne hyviä…

"Sitten luovutetaan raaka-aineet kokille. Siihen virkaan on muitta mutkitta nimitetty jokin tavallinen sotilas. Hänelle vain sanotaan: 'Sinä olet kokki'. Ja koettaa parhaansa mukaan olla kokkina. Tavallisesti hän aloittaa paistamalla tai käristämällä lihaa koettaen arvata milloin paisti on kypsä. Sen mitä paistista jää jäljelle hän sitten hakkaa rikki ja tekee siitä muhennosta seuraavaksi päiväksi. Muhennos on hakattua lihaa, joka on keitetty isossa padassa. Pinnalla ui aika lailla rasvaa. Kun on syönyt, tekee mieli istuskella aivan rauhassa. Miehiä ruokitaan tavallisesti suuressa teltassa tai ladossa. Meillä on lato. Ei se ole mikään siisti lato, ja jotta ruokailu saisi enemmän yhteiskekkerien luonnetta, on lautasia, veitsiä ja hankosia riittämätön määrä. (Tahdon huomauttaa, ettei armeijassa kukaan osaa laskea kahdeksaakymmentä kauemmaksi.) Lopetettuaan aamupalveluksensa saavat korpraalit ryhtyä leikkaamaan annoksia. He sanovat, että kun siitä hommasta pääsee, tuntuu siltä, kuin olisi saanut päivällistä aivan riittävästi. He istuskelevat kalpeannäköisinä ja lähtevät sitten kylän kapakkaan. (Minusta luultavasti tehdään pian korpraali.) Ennen sodan puhkeamista oli Brittein saarilla naisia suunnilleen miljona enemmän kuin miehiä. (Katso Fabian Society'n julkaisuja, jotka nyt ovat nuorison keskuudessa hyvin suosittuja.) Kenellekään noista naisista ei hallitus ole tahtonut uskoa armeijan ruoanlaiton ja ruoanjakelun vaikeata tehtävää. Kukaan tavallinen sotilas ei ole vähimmässäkään määrässä harrastanut ruoanlaittoa ennen sotilaaksi tuloansa… Kaikki mitä muhennoksesta jää jäljelle ja samoin kaikki muu, mitä kokki muuten tekee mahdottomaksi syödä, heitetään pois. Me heitämme ruokaa pois saavillisittain. Me hautaamme lihoja…

"Me saamme kolme paria sukkia. Me kävelemme sangen paljon. Emme osaa parsia sukkia. Kun kannat ovat puhki, saamme rakkoja. Kelpo rakot tekevät miehen mitättömäksi. Miljonasta ylijäävästä naisesta ei (katso ylemp.) hallitus ole ymmärtänyt panna yhtäkään paikkaamaan meidän sukkiamme. Siksipä melkoinen osa meistä kulkeekin ontuen. Ja niin edespäin. Ja niin edespäin.

"Sinä varmaan pidät tätä hirmuisena napisemisena, mutta minä tahtoisin saada sanotuksi – teen sen nyt, sydäntäni keventääkseni, puhumalla suuni puhtaaksi – että koko tämä juttu voitaisiin suorittaa paremmin ja huokeammin, ellei sitä olisi jätetty noiden kerrassaan kokemattomien ja äärimäisen yksipuolisesti sotilaallisten herrojen tehtäväksi. He luulevat johtavansa Englantia ja osoittavansa meille kaikille, kuinka tuo on tapahtuva; mutta itse asiassa he vain pidättävät meitä. Tuhat tulimmaista, miksi heidän pitää tehdä kaikki? Yhdelläkään heistä ei ole kotonansa mitään määräämisvaltaa päivälliseen nähden, he eivät saa pistää nokkaansakaan keittiöön eivätkä uskalla mennä tarkastamaan talouskirjaa… Tavallinen brittiläinen eversti on avuton vanha herra; hänellä pitäisi olla hoitajatar… Tämä ei ole vain minun loukkaantuneen vatsani joutavaa napisemista, vaan on tärkeä asia koko maalle. Ennemmin tai myöhemmin voi maa joutua kaipaamaan niitä ruokavaroja, jotka tuhlataan kaikissa näissä hullutuksissa. Kaiken kaikkiaan tuhlataan joka päivä varmaan monta tonnia erilaisia ruoka-aineita. Monta tonnia… Otaksukaamme, että sota kestää kauemmin kuin olemme laskeneet!"

Tuosta kohdasta Hugh poikkesi arvostelemaan sotilaallista henkeä yleensä. "Upseerimme ovat hiton siivoja poikia, melkein jokaikinen. Siinäpä juuri onkin pulma. Kunpa he eivät olisikaan niin hiton siivoja poikia! Kunpa he käyttäytyisivät miehistöään kohtaan niinkuin preussilaiset upseerit, niin me ottaisimme suorittaaksemme vallankumouksen sodan ohella ja tekisimme puhdasta yhdellä kertaa. Mutta he ovat siivoja, suorastaan ihastuttavia… Heidän ajatuskykynsä tosin ei ole melkoinen eivätkä he ymmärrä, että jonkin asian kunnollisella suorittamisella tarkoitetaan sen mahdollisimman pikaista ja käytännöllistä suorittamista. He eivät halua ponnistella yli voimiensa. Jos heidän luonnonlaatunsa olisi kehnompi, niin kukaties heidän työnsä olisi parempaa. He eivät tahdo käyttää karttoja, aikatauluja tai hakukirjoja. Kun me siirrymme toiseen paikkaan, niin he sieppovat tietoja sieltä täältä vain kuuleman mukaan; ei yksikään upseereistamme ole ollut kyllin älykäs hankkiakseen yksityiskohtaisen kartan tai Michelinin käsikirjan. Heidän älynsä toimii vain kuuleman mukaan. He ovat hätiköiviä, tyhjänpäiväisiä ja tuhlaavia – ja kun jotakin on tehtävä, esiintyvät he vaativaisina. Omien kunniakäsitteittensä mukaan he ovat täydellisiä. Rohkeutta on kaikilla riittävästi, jopa runsaastikin, rehellisyyttä, totuudenrakkautta ja niin edespäin – kiitettävässä määrin. Heillä on jonkinlainen jockeymainen mittakaava, reippautta ja rohkeutta varten, eikä se olekaan aivan huono, ja he pitävät kovin pahana poskipartaa ja nappien aukioloa. Mutta he erehtyvät lukiessaan ajattelun samaan luokkaan kuin poskiparran, siis pitäessään sitä jonkinlaisena joutavanaikaisena lisäkasvannaisena. Sen sijaan että lukisivat sen kuuluvaksi samaan luokkaan kuin nappien kiinniolon. He vihaavat säästäväisyyttä. Ja varustautumista…

"He eivät tahdo tunnustaa, että epäpätevyys on eräänlaista epärehellisyyttä. Kunhan ei varasta puolta shillingiä, on heidän mielestään yhdentekevää, jos tuhlaa puoli kruunua. Nyt tulee jotakin viisasta! Sotaakäyvän kansakunnan näkökannalta on puoli shillingiä tasan viidesosa puolta kruunua…

"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti lähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle, tuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari… On merkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua miellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa sitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä, jolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista teutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin – täällä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa kaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi sitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi lyijykynäni…"

Tuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja leikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.

"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita aseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat japanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka muistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää omistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on asia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa oikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne saatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä laukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita liikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman päässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen – aivan keskelle… Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota hän nimittää 'auto-piruksensa' – ei kukaan tiedä mistä syystä – ja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös pelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa…"

4

Eräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen historiaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä tappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä. Hugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen savoir-faire.

"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa viittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä vallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon ja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja nyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon. Hänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut häntä, ja hänen vanhempansa – kumpikin pelottavia henkilöitä – ovat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon). Eivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät osoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä näyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme ymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla korville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän sitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen kimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut tuollaiset yksityiskohdat – minä olisin sekä liian omahyväinen että liiaksi nöyryytetty – mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän puhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä juttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi hänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin tytön suhteen niin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni häntä. Ja sitä minä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä en olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei pääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää… Naurakaa vain, pojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat… Minua se kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia aikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton hyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, milloin pitää?.. Vieköön minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'

"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla – pimeässä.

"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'

"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.

"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt siinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista eikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa pelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä ja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta siitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain inhottavaa hajua."

5

Mr Britling, joka Hugh'n kirjeitten avulla oli päässyt melkoista paremmin asioihin perehtymään, ajeli automobiilillaan ympäri Essexiä, pistäytyipä pari kertaa Berkshiressä ja Buckinghamshiressäkin, ja huomasi vanhan, rauhallisen maaseudun yhä enemmän muuttuvan varustetuksi leiriksi. Hän taipui väheksymään Hugh'n arvostelujen merkitystä. Hän keksi niissä jonkinlaista nuoruuden karmeutta, joka on liian kärkevää suvaitakseen puolinaisia, toimenpiteitä ja meidän surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä. "Surkeita inhimillisiä pakoilujamme, joiden tarkoituksena on välttää liiallista ponnistusta kysyvää täydellisyyteen pyrkimistä", – tuo lausuma oli mr Britlingin. Mr Britlingille, joka katseli asioita kauempaa, mutta tunsi niitä laajemmin, oli uusi armeija ylpeyden ja ihastelun esine.

Häntä miellytti saapua johonkin rauhalliseen kylään ja nähdä voimakkaita, khakipukuisia nuorukaisia toimissaan, nähdä lieassa olevat hevoset, tuntea pidätetyn voiman vaikutelma, havaita silloin tällöin vilahdukselta tykkejä ja ampumavarakuormia. Minne tulikin, kaikkialla oli sotilaita ja yhä vain sotilaita. Niitä virtasi alinomaa Flanderiin ja pian myöskin Gallipoliin, mutta se ei näyttänyt mitenkään vähentävän kotona harjoituksissa olevien lukua. Rautateitse kuljetettujen sotatarpeiden ilmeisesti lisääntyvä paljous sai hänet miellyttävästi lämpenemään. Liverpool Street asemalle ajaessaan hän ilokseen näki pitkän junan avoimia tavaravaunuja, jotka tervakankaalla peitettyine vaunuilleen, rattaineen ja tykkeineen tuntuivat salaperäisen lupaavilta. Yön pimeydessä hän saattoi pelätä häviötä, mutta kun näki miehet, kun kierteli maaseudulla, niin oli mahdotonta uskoa muuhun kuin voittoon…

Mutta kevään ja kesän kuluessa ei mitään voittoa saatu. Toukokuun "suuri offensiivi" pysähdytettiin ja lopetettiin, kun oli suoritettu joukko tuloksettomia ja erittäin kalliiksi käyneitä hyökkäyksiä Ypresin ja Soissonin välillä. Saksalaiset olivat kehitelleet erinomaisen tieteellisen puolustustavan, jossa kuularuiskut korvasivat kiväärejä ja hyökkäävä puoli kärsi mahdollisimman suurta häviötä puolustajain menettäessä mahdollisimman pienen määrän miehiä. Sotaministeriömme ei ollut aikaisemmin pannut suurtakaan painoa konekivääreihin, mutta nyt asianlaita muuttui. Muuten kääntyi Englannin tarmo nyt yhä enemmän Dardanelleihin päin.

Dardanelleihin suuntautuvan hyökkäyksen ajatus oli jo aikaisemmin viehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan saakka tottuneet lauseparteen "tunkeutua Dardanellein läpi", joten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää uutuudentuntoa, joka sai "ilmahyökkäyksen" tuntumaan niin takeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli Englannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta perintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan yhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä, ja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen. Sitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat käyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa kokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen hyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto maaliskuun 17: ntenä tunkeutui salmiin ja Irresistible, Ocean ja Bouvet menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi puolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai heidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat näyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja kallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi Dardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi tuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä maihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa kärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon yleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta ja salmensuun varustukset valloittamatta… Sill'aikaa oli Venäjän joukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin valloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten pohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat Varsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain taaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät Riikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla… Päivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä, hämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen voittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko paistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli erinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin runsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä milloinkaan nähty…