Loe raamatut: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II», lehekülg 14

XXIII
NEHLJUDOVIT

Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat; vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.

Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, – paitsi Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan kirjaa, jota piteli polvillaan.

Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja "tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, – kävelkää, lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin huvittaa."

Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla, hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin, että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä hän ei voinut milloinkaan nähdä.

Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen, jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme, sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna, päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme". Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa, jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet olevan kauneutta vailla.

Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se, jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä, ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja kutsui luokseen pikku koiransa.

Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no, mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta lausunut.

Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.

Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno ja hyvänmuotoinen käsi – olivat hänessä kaunista.

– Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.

Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut huoneesta.

– Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?

Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä, että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin viisaasti jaodottamattomasti, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.

– Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.

Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).

– Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: – muuten, viivyttekö täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman monsieur. Milloin aijotte lähteä?

– En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.

– Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: – teidän iällänne on ystävyys mainio asia.

Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon, vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä mahdollisimman edulliselta puolelta.

– Niin, minulle, sanoin minä: – on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi. (Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).

Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella naurullaan.

– No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: – niin c'est vous qui êtes un petit monstre de perfection.

"Monstre de perfection – se on mainiota, täytyy panna muistiin", ajattelin minä.

– Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: – hän on keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan… Varja, käske tuomaan lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä minua perheellisiin suhteihin: – taikka ei, lähteköön ennemmin hän (nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin naurahti luonnottomalla naurullaan.

"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta lähtiessäni: – varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti minut.

– Merci, mon cher, sanoi hän: – minä olen juuri menemässä sinne, kyllä minä sanon.

XXIV
RAKKAUS

Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä tapaavat.

On kolmea lajia rakkautta:

1) Kaunis rakkaus, 2) uhrautuvainen rakkaus ja 3) toimiva rakkaus.

En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta, kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, – rakkaudesta äitiin, isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, – rakkaudesta ihmisiin.

Kaunis rakkaus on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen, jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.

Toinen laji rakkautta, eli uhrautuvainen rakkaus, on siinä, että rakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi lainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä paremmaksi vai huonommaksi. "Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi valmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myöshänelle rakkauttani." Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava. Tällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen (sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes ymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää uhrautumisen ansiota, – ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä heidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he jo ovat rakastetulle tehneet, – ovat aina valmiit kuolemalla todistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä jokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia uhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin nukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua ristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän tehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen, läkähtyä rakkauteen, – siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan tarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset ovat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia, epäluuloisia, ja – outoa sanoa – toivovat esineittensä joutuvan vaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen lohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia, että he voisivat heitä parantaa.

Te esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa teitä "uhrautuvaisesti". Te olette terve, rauhallinen, teillä on mieluista työtä; – teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi tehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa lapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä, jota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä. Hän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei tahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne hän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että te olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys, luku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta hän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, – teitä rakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne äärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän turhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen myötätuntoisen katseensa, joka sanoo: "enkö minä sitä sanonut, mutta mitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä." Aamulla tunnette itsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole lämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole valmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta väsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä teihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia määräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, – rakastava vaimonne sanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä huoneessanne, – paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella luoksenne tulleen ystävän kanssa – paras on olla puhumattakin. Yöllä saatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava vaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa teidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja rasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on palvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon olette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi, koska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta vaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla tottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti kiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia pullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette kärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte sairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi huokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin, ellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole "kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään" (jota hän on lakkaamatta teille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän kykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee uhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka väkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.

Kolmas laji rakkautta, toimiva rakkaus on se, joka pyrkii tyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia, mielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat aina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he oppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän rakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin sanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä tyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina pelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun olennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille tilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat vastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja ovat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään päinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen onnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella tai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.

Ja tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta, Ljubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti minua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan ja liikkeestään.

Vasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia Ivanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä tähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti kaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen, hellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista Ljubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään oli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: "ei kukaan ole profeetta omalla maallaan." Jompikumpi kahdesta: joko jokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on ihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan hän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut syntymisestään saakka.

XXV
ALAN TUTUSTUA

Kun palasin terassille ei siellä puhuttukaan minusta, kuten olin luullut, mutta ei Varinka myöskään lukenut, vaan pantuaan kirjan syrjään väitteli kiivaasti Dmitrin kanssa, joka kulkien edestakasin koko ajan oikoili kaulallaan kaulustansa ja rypisteli silmiään. Riidan esineenä oli muka Ivan Jakovlevitsh ja taikausko; mutta riita oli liian kiihkeä, ettei sen varsinainen merkitys olisi ollut aivan toinen, ja paljon lähempi koko perheelle. Ruhtinatar ja Ljubov Sergejevna istuivat äänettöminä kuulostaen jokaista sanaa ja nähtävästi haluten joskus ottaa osaa väittelyyn, mutta he pidättivät itsensä ja antoivat väittelijäin puhua puolestaan, toinen Varinkan, toinen Dmitrin. Kun astuin sisälle, katsahti Varinka minuun sellaisella välinpitämättömyydellä, että selvään näkyi, kuinka väittely kiinnitti hänen huomiotansa ja hänelle oli yhdentekevää rupeanko minä kuuntelemaan mitä hän puhuu, vai en. Samallainen ilme oli ruhtinattaren katseessa, joka nähtävästi oli Varinkan puolella. Mutta Dmitri alkoi väitellä vielä kiivaammin minun läsnä ollessani, Ljubov Sergejevna taas ikäänkuin kovasti säikähti minun tuloani, ja sanoi kehenkään erityisesti kääntymättä: – Totta puhuvat vanhat – si jeunesse savait, si vieillesse pouvait.

Mutta tämä sananparsi ei keskeyttänyt väittelyä, vaan saattoi minut ainoastaan ajattelemaan, että Ljubov Sergejevnan ja ystäväni puolue oli väärässä. Vaikka tosin vähän hävetti olla läsnä pienessä perhekahakassa, niin toiselta puolelta oli hauska nähdä tämän perheen todellisia suhteita, joita riita toi ilmi, ja tuntea, ettei läsnäoloni häirinnyt heitä.

Kuinka usein sattuukaan, että tulee nähneeksi jotakin perhettä vuosikausia saman valheellisen säädyllisyysverhon läpi, ja sen jäsenten todelliset välit jäävät salaisuudeksi. (Olenpa päälliseksi huomannut, että mitä läpinäkymättömämpi ja siis kauniimpi tämä verho on, sitä raaemmat ovat todelliset salatut suhteet). Mutta kun sitten aivan odottamatta sattuu tämän perheen keskuudessa nousemaan joku näöltään vähäpätöinenkin kysymys esimerkiksi jostakin kaunottaresta taikka visiitistä taikka miehen hevosista, – niin silloinpa ilman mitään näkyväistä syytä alkaa väittely yhä enemmän kuumeta, verhon takana olo alkaa jo tuntua liian ahtaalta, ja yhtäkkiä, itse riitelijäinkin kauhistukseksi ja läsnäolijain hämmästykseksi, kaikki todelliset raa'at suhteet paljastuvat esille, verho, joka ei enää mitään peitä taakseen, liehuu tyhjänpäiväisesti taistelevien puolueiden keskellä, enää vaan muistuttaen siitä, kuinka kauan aikaa se on teitä pettänyt. Usein ei tunnu niin kipeälle pudota suinpäin vasten seinää, kuin hiukankin kajota ärtyneeseen kipeään paikkaan. Ja tämmöisiä ärtyneitä kipeitä paikkoja on melkein jokaisessa perheessä. Nehljudovien perheen ärtynyt paikka oli tuo Dmitrin kummallinen rakkaus Ljubov Sergejevnaan, joka rakkaus herätti äidissä ja sisaressa – ellei suoraan mustasukkaisuutta – niin ainakin loukattua sukulaisuustunnetta. Senpä vuoksi tuolla Ivan Jakovlevitshia ja taikauskoa koskevalla väittelyllä oli kaikkiin heihin nähden niin painava merkitys.

– Sinä koetat aina nähdä kaikessa mitä muut nauravat ja halveksivat, – puhui Varinka soinnukkaalla äänellään ja selvästi lausuen jokaisen kirjaimen: – juuri siinä sinä tahallasi koetat aina löytää jotakin tavattoman hyvää.

– Ensiksikin ainoastaan suuresti kevytmielinen ihminen voi puhua niin merkillisen miehen kuin Ivan Jakovlevitshin halveksimisesta, vastasi Dmitri suonenvedontapaisesti nytkäytellen päätään sisaresta pois päin, ja toiseksi päinvastoin juuri sinä koetat tahallasi olla näkemättä sitä hyvää, joka töröttää sinun silmiesi edessä.

Palattuaan huoneeseen Sofia Ivanovna monta kertaa säikähtyneenä katsahti milloin sisarenpoikaan milloin sisarentyttäreen milloin minuun, ja pariin kertaan ikäänkuin ajatuksissaan jotain sanottuaan avasi suunsa ja huokasi raskaasti.

– Varinka kulta, lue nyt pian, sanoi hän tarjoten hänelle kirjaa ja ystävällisesti pudistaen häntä hihasta, – tahtoisin välttämättä saada tietää löysikö se sen jälleen. (Luullakseni romaanissa ei ollut lainkaan puhetta siitä, että kenenkään olisi pitänyt toista löytää). – Ja sinä, Dmitri, tekisit hyvin, jos sitoisit poskesi, kun on näin kostea ilma, muuten rupee jälleen hampaitasi kivistämään, sanoi hän sisarenpojalleen välittämättä siitä tyytymättömästä katseesta, minkä tämä iski häneen kai sen johdosta, että hänen väitteittänsä loogillinen johde oli katkaistu. – Ruvettiin lukemaan.

Tuo pieni riita ei lainkaan häirinnyt sitä perheellistä rauhaa ja järkevää sopua, joka vallitsi tässä naispiirissä.

Tällä piirillä, jolle ruhtinatar Maria Ivanovna näytti antavan suuntansa ja luonteensa, oli minusta jonkinlaisen loogillisuuden minulle aivan uusi ja viehättävä luonne ja samalla jokin yhteys yksinkertaisuuden ja komeuden välillä. Tämä luonne ilmeni esineiden kauneudessa, puhtaudessa ja kelvollisuudessa, jommoisia esineitä olivat soittokello, nidotut kirjat, nojatuoli, pöytä ja ruhtinattaren suora korsetin kannattama vyötärys sekä hänen näkyviin asetetut harmaat hiuskiehkuransa ja hänen tapansa sanoa heti ensi näkemältä minua vaan Nicolas'ksi, ynnä vielä heidän lukunsa ja ompeluksensa ja naisten käsien tavaton valkeus. (Kaikkien heidän käsissään oli koko perheelle yhteinen piirre, nimittäin että kämmenen pehmyt osa oli ulkoapäin katsottuna alagon värinen ja erottautui jyrkästi käden yläpuolen harvinaisesta vaaleudesta). Mutta ennen kaikkea tämä luonne tuli ilmi heidän kaikkien kolmen tavassa puhua erinomaista venäjän ja ranskan kieltä, selvästi lausua jokainen kirjain ja lopettaa jokainen sana ja pääte pedantillisella tarkkuudella. Tämä kaikki ja erittäinkin se, että minua tässä seurassa kohdeltiin aikaihmisenä, luonnollisesti ja totisesti, lausuttiin minulle mitä ajateltiin, ja kuunneltiin myös minunkin ajatuksiani, – tähän kaikkeen olin niin vähän tottunut, että kiiltävistä napeista ja sinisistä takinkäänteistä huolimatta joka hetki pelkäsin, että minulle sanotaan: "Luuletteko todellakin, että teidän kanssanne keskustellaan totisesti! menkääpä läksyjänne lukemaan". – Se kaikki vaikutti, etten tässä seurassa tuntenut itseäni lainkaan ujoksi. Minä nousin paikoiltani, muuttelin tuolilta tuolille ja rohkeasti juttelin kaikkien kanssa, lukuunottamatta Varinkaa, jonka kanssa tuntui jostakin syystä sopimattomalta tai kielletyltä puhella näin ensi kerralla.

Lukemisen aikana kuunnellessani hänen sointuvaa, miellyttävää ääntänsä minä katsahdin milloin häneen milloin kukkapuutarhan hiekkakäytävään, johon oli muodostunut pyöreitä, tummia täpliä sateesta, katselin lehmuksia, joiden lehville sade yhä rapisteli pisaroitaan vaaleasta, läpinäkyvästä pilvestä, ja sitten taas häneen sekä viimeisiin laskevan auringon punaisiin säteihin, jotka valaisivat sateesta märkiä tuuheita vanhoja koivuja, ja viimeksi taas Varinkaan. Ja rupesin ajattelemaan, ettei hän olekaan niin ruma kuin oli ensin näyttänyt.

"Paha kun olen jo rakastunut", ajattelin minä: – "ja paha ettei Varinka ole Sonitshka; olisipa hauska yhtäkkiä tulla tämän perheen jäseneksi: yhtäkkiä minulla olisi äiti, täti ja vaimo". Samaan aikaan kuin tätä ajattelin, katselin herkeämättä lukevaan Varinkaan ja kuvailin magnetiseeraavani häntä ja että hän kohta katsahtaa minuun. Varinka nostikin päänsä kirjasta, katsahti minuun ja kohdattuaan katseeni kääntyi pois.

– Eipä se sade olekaan vielä lakannut, sanoi hän.

Ja samassa tunsin omituisen tunteen: muistui mieleeni, että juuri kaikki se, mikä nyt minulle tapahtui, oli sen toistumista mikä oli minulle tapahtunut kerran ennen: että silloinkin oli juuri näin vähän satanut ja aurinko laskenut koivujen taa ja minä katsonut häneen, ja hän oli lukenut ja minä magnetiseerannut häntä ja hän katsahtanut minuun.

"Onko hän todellakin hän?" ajattelin minä. – "Alkaako se nyt todellakin?" Mutta pian päätin, ettei hän sittenkään ole hän, ja ettei se siis vielä ala. "Ensiksikin hän ei ole kaunis", ajattelin minä: – "ja toiseksi hän on vaan tavallinen neiti, jonka kanssa olen ihan tavallisella tavalla tutustunut, mutta se oikea ei tule olemaan tavallinen, sen minä olen kohtaava jossain paljon erikoisemmassa paikassa; ja ehkä tämä perhe minua miellyttääkin vaan siksi, että yleensä olen kovin vähä vielä maailmaa nähnyt, päättelin minä, – mutta semmoisia perheitä varmaankin tulee olemaan aina, ja hyvin paljon minä niitä vielä tapaan elinaikanani".