Tasuta

Erämaan kutsu

Tekst
iOSAndroidWindows Phone
Kuhu peaksime rakenduse lingi saatma?
Ärge sulgege akent, kuni olete sisestanud mobiilseadmesse saadetud koodi
Proovi uuestiLink saadetud

Autoriõiguse omaniku taotlusel ei saa seda raamatut failina alla laadida.

Sellegipoolest saate seda raamatut lugeda meie mobiilirakendusest (isegi ilma internetiühenduseta) ja LitResi veebielehel.

Märgi loetuks
Erämaan kutsu
Šrift:Väiksem АаSuurem Aa

I.
Alkuperäisen lain mahti

"Syntyperäinen kaipaus huokaa ja kärsii tottumuksen kahleissa, ja viimein herää julmuus pitkällisestä talviunestaan."

Buck ei lukenut sanomalehtiä, sillä siinä tapauksessa olisi hän tiennyt vaaran uhkaavan sekä häntä että jokaista vahvalihaksista, paksuturkkista koiraa Puget Soundin ja San Diegon välisellä alueella. Sittenkun muutamat miehet hapuiltuaan napaseudun pimeydessä olivat löytäneet sieltä jonkinlaista keltaista metallia ja höyrylaivat ja kuljetusyhtiöt toitottaneet löydöstä, syöksyi tuhansittain ihmisiä Pohjolaa kohti. Ja nämä ihmiset tarvitsivat koiria, suuria, väkeviä, vahvalihaksisia koiria, jotka voisivat tarttua voimakkaasti työhön, paksuturkkisia, jotta tämä voisi suojella heitä pakkaselta.

Buck asui suuressa talossa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa. Paikkaa kutsuttiin tuomari Millerin taloksi. Rakennus sijaitsi kappaleen matkaa tieltä puoleksi puiden kätkössä, joiden lomitse näki aina jonkun pilkahduksen suuresta, ilmavasta, ympäri taloa kiertävästä kuistikosta. Paikalle johtivat soraiset ajotiet kiemurrellen pitkin laajoja nurmikkoja korkeiden poppelien alla, joiden oksat toisiinsa sekaantuivat. Asuinrakennuksen takana oli kaikki vielä suurempaa, kuin mitä sen edessä. Siellä oli suuria tallirakennuksia, joissa tusinamäärä renkiä ja poikia hommaili; siellä kokonaisia rivejä viiniköynnösten umpeenkasvamia palvelusväen asuntoja, siellä suunnattoman pitkä ja hyvässä kunnossa oleva ulkohuonejono, laajoja viiniviljelyksiä, vihreitä laitumia, hedelmäpuutarhoja ja joukottain marjapuita. Ja sitten oli siellä myös pumppulaitos porakaivoa varten ja suuri sementtinen vesisäiliö, jossa tuomari Millerin pojat kävivät aamukylvyssä ja myöskin kuumin iltapäivin vilvoittamassa itseään.

Tätä suurta aluetta Buck hallitsi. Siellä oli hän syntynyt ja siellä viettänyt kuluneet neljä vuotta elämästään. Luonnollisesti oli siellä muitakin koiria. Täytyihän niitä olla niin suuressa paikassa, mutta ei niitä otettu lukuun. Ne tulivat ja menivät, asuivat täyteen ahdetuissa koirankopeissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon piilopaikoissa, kuten esimerkiksi japanilainen mopsi Toots ja meksikolainen karvaton Ysabel – eriskummallisia olentoja, jotka harvoin pistivät kuononsa oven ulkopuolelle tai laskivat jalkojansa maahan. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pari tusinaa foxterrierejä, jotka vimmapäissään rähisivät Tootsille ja Ysabelille, kun nämä kurkistelivat ikkunoista, kokonaisen lauman palvelustyttöjä asestettuina vastoilla ja köysiluudilla heitä suojellessa.

Mutta Buck ei ollut sidottu huoneisiin eikä koirankoppiin. Hän tuli ja meni minne halusi. Hän ui vesisäiliössä yhdessä tuomarin poikien kanssa ja seurasi heitä metsästysretkille; oli tuomarin tyttärien – Mollien ja Alicen – vartijana heidän pitkillä aamu- ja iltakävelyillään; talvi-illoin hän makasi tuomarin jalkain juuressa iloisen takkavalkean ääressä kirjastossa; kanniskeli tuomarin lapsenlapsia selässään ja valvoi heidän uskaliaita retkiään kaivolle ja tallipihalle – niin, vieläpä kauemmaksikin, aitaukselle, missä varsat olivat laitumella, ja marjaviljelyksille asti.

Parinkymmenen foxterrierin joukossa liikkui hän suurella arvokkuudella – Toots ja Ysabel olivat melkein täydellisesti olemattomat hänelle, sillä hän oli kuningas – kaiken, mikä liikkui, ryömi ja mateli ja lensi tuomari Millerin pihalla, ihmiset lukuunotettuina, kuningas.

Buckin isä, suuri Elmo-niminen Newfoundlandinkoira, oli ollut tuomarin eroittamaton seuralainen ja Buck pani rehellisesti parastaan periäkseen isänsä tavat. Hän ei ollut niin erikoisen suuri – ei painanut enempää sataaneljääkymmentä naulaa – sillä hänen äitinsä, Shep, oli ollut skotlantilainen paimenkoira. Mutta nämä sataneljäkymmentä naulaa ynnä se arvokkuus, jonka hyvät elämäntavat ja yleinen kunnioitus suovat, saattoivat hänet tilaisuuteen käyttäytyä tosikuninkaalliseen tapaan. Niinä neljänä vuonna, jotka olivat kuluneet hänen ensimäisestä penikka-ajastaan, oli hän elänyt kuin veltostunut ylimys. Hänessä oli syntyperäistä, ylhäistä ylpeyttä ja oli hän sitäpaitsi hiukan itsekäs, jollaisiksi maaseudun ylimykset toisinaan tulevat eristetyn asemansa takia. Mutta hänen pelastuksensa oli, ettei hän tyytynyt olemaan pelkästään hemmoteltuna suosikkina. Metsästys ja muut sen sukuiset huvitukset ulkosalla olivat estäneet hänet lihomasta ja karaisseet hänen lihaksensa. Hänelle, kuten kylmiä kylpyjä rakastaville ihmisroduille, oli rakkaus veteen tullut hermojavahvistavaksi ja terveyttä suojelevaksi keinoksi.

Tällainen oli Buck-koira syksyllä 1897, jolloin Klondyken huhut houkuttelivat miehiä kaikilta maailman kulmilta jäätyneeseen Pohjolaan. Mutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä myöskään tiennyt puutarharenki Manuelin olevan huonon tuttavuuden. Manuelilla oli suuri helmasynti: hän pelasi mielellään kiinalaisissa arpajaisissa. Ja hänen pelihimossaan oli muuan valtava kiihko – hän uskoi pelijärjestelmään. Tämä oli hänen perikatonsa. Sillä pelatakseen järjestelmän mukaan, tarvitaan rahoja ja puutarharengin palkka tuskin riittää muuhun kuin vaimon ja suuren lapsilauman elättämiseen.

Tuomari oli rypäleviljelysyhdistyksen kokouksessa ja hänen poikansa olivat innokkaassa urheiluseuran järjestämishommassa sinä muistettavana iltana, jolloin Manuel pani toimeen kavalan tekonsa. Ei kukaan nähnyt, kun hän otti Buckin mukaansa hedelmäpuutarhan kautta ja Buck kuvitteli tavallisen kävelyn olevan kysymyksessä. Lukuunottamatta yhtä ainoata mieshenkilöä ei myöskään kukaan nähnyt, kun he saapuivat pienelle College Parkin pysäkkiasemalle. Mutta tämä mies puhui Manuelin kanssa ja rahoja helisi heidän käsissään.

"Tavara sidotaan ennenkuin se jätetään ostajalle", sanoi vieras mies karkeasti ja Manuel sitoi paksun köyden Buckin kaulaan.

"Pidä kiinni ja vedä, mutt' älä kurista sitä," sanoi Manuel ja vieras murisi jotain vastaukseksi.

Buck oli tyynellä arvokkuudella alistunut ottamaan köyden kaulaansa. Sellaista ei tosin ikinä ennen ollut tapahtunut hänelle, mutta hän oli oppinut luottamaan ihmisiin, jotka tunsi ja luuli heitä itseänsä paljon viisaammiksi. Mutta kun köyden molemmat päät jätettiin vieraan käsiin, murisi hän uhkaavasti. Hän oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, mutta ylpeydessään luuli sen olevan saman kuin käskyn. Hämmästyksekseen vedettiin kuitenkin köysi tiukemmaksi hänen kaulaansa, niin ettei hän voinut hengittää. Äkillisessä raivossa hyökkäsi hän nyt vieraan miehen kimppuun, mutta tämä kohtasi hänet puolitiessä, tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet kiivaalla tempauksella kumoon. Köyttä vedettiin armotta yhä kovemmin Buckin raivoissaan taistellessa kieli riippuen ulkona suusta ja voimakkaan rinnan läähättäen koettaessa turhaan saada ilmaa. Ei ikinä elämässään oltu Buckia kohdeltu niin pahoin eikä ikinä elämässään ollut hän ollut niin raivoissaan. Mutta hänen voimansa heikkenivät, silmänsä kävivät lasimaisiksi ja hän oli miltei tajuton, kun juna vihelsi ja molemmat miehet heittivät hänet tavaravaunuun.

Epäselvästi hän tajusi, että kielensä tuntui kipeältä ja että häntä jonkinlaisissa ajoneuvoissa viedä tärisytettiin. Veturin kimeä vihellys jotakin ylimenopaikkaa sivuutettaessa ilmoitti hänelle, missä hän oli. Hän oli ollut liian usein matkoilla tuomarin kanssa ollakseen tuntematta tavaravaunuissa matkustamisen epämiellyttävyyttä. Buck avasi silmänsä ja ne kiiluivat vihasta, joka olisi sopinut ryövätylle kuninkaalle. Vieras hyppäsi tarttuakseen hänen kurkkuunsa, mutta sillä kertaa oli Buck häntä sukkelampi. Hänen leukapielensä pusertuivat miehen käden ympäri hellittämättä siitä, ennenkuin köysi vielä kerran oli tehnyt hänet tunnottomaksi.

"Yep saa toisinaan suonenvetokohtauksia," sanoi mies matkatavarain valvojalle, joka oli tullut sisään melun kuullessaan. "Isäntä on lähettänyt minut sen kanssa eläinlääkärille Friscoon", lisäsi hän huolellisesti piilottaen haavoitetun kätensä. "Luulee hänen voivan parantaa sen".

Pienessä, erään kapakan takana sijaitsevassa vajassa San Franciscon satamassa purki sittemmin haavoitettu vieras kaikessa hiljaisuudessa itseksensä ajatuksiansa tämän yöllisen matkan johdosta.

"Minun saamiseni on kaikkiaan viisikymmentä dollaria", mutisi hän, "mutta tuhannestakaan en tekisi sitä toista kertaa".

Hänen kätensä oli kiedottu veriseen nenäliinaan ja oikea housunlahkeensa tahriintunut polvista aina alas asti.

"Kuinka paljon sai toinen?" kysyi kapakoitsija.

"Sata", oli vastaus. "Ei tahtonut, Jumala minua auttakoon, ottaa senttiäkään vähempää."

"Yhteensä sataviisikymmentä", laski kapakoitsija. "Mutta sen arvoinen se on, siitä panen pääni pantiksi".

Mies avasi verisen nenäliinan ja katseli vahingoittunutta kättään. "Kunhan en vaan saisi vesikauhua…"

"Jollette sitä saa, niin on se siksi, että olette syntynyt hirtettäväksi", tokaisi kapakoitsija nauraen. "Ja nyt saatte vähän auttaa minua", lisäsi hän.

Pää pyörryksissä ja tuntien sietämättömiä tuskia kaulassa ja kielessä – puolikuoliaaksi kuristettuna – koetti Buck kohottautua kiusaajiaan vastaan. Mutta yhä uudelleen kaadettiin hänet kumoon ja miltei kuristettiin, kunnes molempien miesten oli onnistunut viilata poikki metallikaulanauha, joka oli Buckin kaulassa. Senjälkeen irroitettiin myöskin köysi ja koira paiskattiin jonkinlaiseen häkkiin.

Siellä makasi se loppupuolen väsyttävää yötä vavisten kiukusta ja haavoittuneesta ylpeydestä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä kaikki tämä merkitsi, Mitä tahtoivat ne hänestä, nuo vieraat miehet? Miksi pidettiin häntä ahtaaseen häkkiin suljettuna? Hän ei tiennyt minkävuoksi, mutta hänellä oli epämääräinen tunne uhkaavasta onnettomuudesta. Monet kerrat yössä hypähti hän ylös vajan ovea naristen avattaessa, luullen tuomarin tai hänen poikiensa tulevan. Mutta se ei ollut koskaan kukaan muu kuin kapakoitsija. Hänellä oli kädessä talikynttiläpahanen, jonka heikko liekki valaisi hänen pöhöttyneitä kasvojansa. Ja joka kerta tukahtui Buckin kurkusta esiintunkemaisillaan oleva iloinen haukunta muuttuen raivoisaksi murinaksi.

 

Mutta niin antoi kapakoitsija hänen olla rauhassa ja aamulla tuli neljä miestä nostamaan häkkiä. Enemmän vain kiusaajia, ajatteli Buck, sillä kaikki olivat ilkeännäköisiä, risaisia ja renttumaisia ja hän riehui ja raivosi heille häkissään. Mutta miehet nauroivat ja pistelivät säleitten väliin keppejä, joihin hän hyökkäsi mitä raivostuneimmin iskien torahampaansa niihin, kunnes huomasi, että sitä miehet juuri tahtoivatkin. Silloin paneutui hän maata tuikeannäköisenä ja antoi heidän nostaa häkin kuormavaunuun. Ja nyt saivat sekä Buck että häkki kulkea monien käsien läpi. Toimistokonttorin kirjurit tarkastivat ensin häkin ja antoivat nostaa sen toiseen kuljetusvaunuun, jonka jälkeen se matalissa työntövaunuissa seuranaan joukko pakkalaatikoita ja kääreitä vietiin lauttaveneeseen. Sitten asetettiin häkki jälleen työntövaunuihin ja vietiin suurelle rautatieasemalle, missä se lopullisesti sovitettiin tavaravaunuun.

Kaksi päivää ja kaksi yötä retuutettiin tätä tavaravaunua eteenpäin, pitkässä junajonossa kimakasti viheltävän veturin jäljessä ja kaksi päivää ja kaksi yötä sai Buck olla ilman ruokaa sekä juomaa. Äkeissään oli hän junahenkilökunnan ensimäisiin lähestymisyrityksiin vastannut raivoisalla murinalla ja nämä olivat kostaneet ärsyttämällä häntä. Kun hän väristen ja kiukusta vaahdoten ryntäsi häkin säleitä vastaan, nauroivat he hänelle ja tekivät pilkkaa hänestä: murisivat ja haukkuivat kuin mitä inhoittavimmat koirat, naukuivat, räpyttelivät käsivarsiaan ja raakuivat kuin varikset. Siinä tekivät he hyvin yksinkertaisesti, sen hän kyllä tiesi, mutta siksi juuri haavoittikin se niin äärettömästi hänen arvokkuuttansa ja hänen kiukkunsa kasvoi ja kasvoi. Nälästä ei hän niin paljon välittänyt, mutta vedenpuute saattoi hänelle ankaria kärsimyksiä ja kiihoitti hänen kiukkunsa korkeimmilleen. Ylpeä ja tunteellinen kun oli, synnytti huono kohtelu hänessä kuumeen, joka kohosi hänen ajettuneen ja kuivuneen kaulansa ja kielensä tulehduksesta.

Muuan seikka tuotti hänelle iloa – köyttä ei ollut hänen kaulassaan. Se oli tuottanut hänen kiusaajilleen kunnottoman edun, mutta nyt, kun sitä ei ollut, antaisi hän heidän nähdä toista. He eivät ikinä enään saisi panna köyttä hänen kaulaansa. Sen oli hän lujasti päättänyt. Kahteen päivään ja kahteen yöhön ei hän ollut syönyt eikä juonut ja näiden päivien ja öiden alituisessa kidutuksessa kehittyi hänessä sellainen määrä kiukkua, että se tiesi pahaa sille, joka ensiksi osuisi hänen eteensä. Hänen silmänsä veristyivät ja hän muuttui raivoavaksi hornanhengeksi. Hän oli niin muuttunut, ettei tuomari Millerkään olisi tuntenut häntä ja junahenkilökunta huokasi todellisesta helpotuksesta päästessään hänestä Seattlessa.

Siellä otti neljä miestä varovaisesti häkin haltuunsa kuljettaen sen sitten kuormavaunuista pienelle korkeitten muurien ympäröimälle takapihalle. Suuri, karkea mies, punainen naapukkalakki sysättynä alas niskaan, tuli ulos ja kirjoitti kuitin johtajan kirjaan. Buck arvasi tässä heti uuden kiusaajansa ja syöksyi mitä villimmässä raivossa häkin säleitä vastaan. Miehen suu vetäytyi julmaan hymyyn, hän lähti hakemaan käsikirvestä ja karttua.

"Ette suinkaan aio ottaa sitä nyt ulos?" kysyi johtaja.

"Kyllä, juuri niin", vastasi mies, heti senjälkeen tähdäten kirveeniskun häkkiä vastaan.

Neljä miestä, jotka olivat kantaneet häkin takapihalle, hävisivät silmänräpäyksessä, valmistautuen varmoilta paikoilta muurin päältä katselemaan, mitä tulisi tapahtumaan.

Buck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin, väänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti saapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen, yrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies tyynesti näytti sallivan.

"Nyt, sinä punasilmäinen perkele", sanoi hän, saatuaan aukon siksi suureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti kirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.

Buckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi, kun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä silmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa kimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen sataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli kiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä vankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä torahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet seisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta kivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei ikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli mahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen puoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen vihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja vaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli karttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen. Hän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi häntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.

Muutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn ollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui sinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja kaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui nyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten hirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli kärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna. Hurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä kohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä vasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti samalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja putosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.

Sitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen hyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli viivytellyt antamasta – ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan tajuttomana maahan.

"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön", huusi yksi noista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.

"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin", vastasi johtaja, joka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.

Buck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa olivat lopussa. Hän makasi siinä, mihin oli kaatunut ja tarkasteli sieltä punanaapukkaista miestä.

"Tottelee Buck-nimeä", sanoi tämä itsekseen luettuaan läpi kapakoitsijan kirjeen, joka sisälsi tarkan kuvauksen häkistä ja sen sisällyksestä. "Kas niin, Buck-poikani", lisäsi hän kehoittavalla äänellä, "nyt on meillä ollut pieni hauskuutemme, ja paras, mitä voimme tehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi ja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja saat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta. Käsitätkö?"

Tätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli niin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn miehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn. Sitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän päälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka hän pala palalta otti voittajansa kädestä.

Hän oli lyöty, sen hän tiesi, mutta ei silti aivan murtunut. Hän tajusi kerta kaikkiaan, ettei hänellä ollut mitään toiveita pitää puoliansa kartulla varustettua miestä vastaan. Hän oli saanut vakavan opetuksen eikä unhoittanut sitä koskaan koko elinaikanaan. Se oli hänen vihkimyksensä alkuperäisen lain alaiseksi ja hän meni sitä puolitiehen vastaan. Elämä sai ankaramman leiman ja samalla kun hän pelkäämättä käsitti sen, heräsi myös kaikki se viekkaus ja kavaluus, joka piili kätkettynä hänen luonnossaan. Ajan vieriessä tuli sinne useita koiria, toiset häkeissä, toisia johdettiin köydestä, muutamat sävyisiä ja hiljaisia, toiset vimmapäisiä ja raivoavia kuten hän oli ollut – ja kaikkien, toisen toisensa perästä, näki hän alistuvan punanaapukkaisen miehen tahtoon. Ja joka kerta, saadessaan olla uuden, julman kohtauksen todistajana, painui opetus yhä syvempään Buckin mieleen: kartulla varustettu mies oli lainantaja, hallitsija, jota tuli totella, vaikkei välttämättömästi kursailla. Sillä sellaiseen ei Buck koskaan tehnyt itseään syylliseksi, vaikka monasti näki kuritettujen koirien liehakoivan punanaapukkaista miestä, heiluttavan häntää hänelle ja nuolevan hänen kättänsä. Mutta hän näki myös koiran, joka ei tahtonut liehakoida eikä totella, kadottavan elämänsä taistelussa herruudesta.

Silloin tällöin tuli vieraita miehiä, jotka puhuivat innokkaasti, mielistelevästi ja kaikenlaisin tavoin ja elein punanaapukkaiselle miehelle. Ja kun rahat oli laskettu, ottivat vieraat jonkun tai joitakuita koirista mukaansa. Buck ihmetteli, minne ne mahtoivat joutua, sillä ne eivät koskaan palanneet, mutta hän tunsi suurta pelkoa tulevaisuuden suhteen ja oli mielissään joka kerta kun ei kuulunut valittuihin.

Mutta lopuksi tuli hänenkin vuoronsa. Eräänä päivänä tuli sinne pieni kurttuinen mies, joka puhui murteellisesti englantia ja käytti paljon ulkomaalaisia, ihmeellisiä huudahduksia, joita Buck ei ensinkään ymmärtänyt.

"Sacre bleu!" huudahti hän Buckin nähdessään. "Kirotun komea koira. Eh bien! Mitä se maksaa?"

"Kolmesataa ja pienet kaupantekijäiset päällisiksi", vastasi punanaapukkainen mies reippaasti. "Ja koska hallitus maksaa, niin ette suinkaan tingi hintaa, vai kuinka, Perrault?"

Perrault veti suunsa nauruun. Ottaen huomioon, että koirien hinnat tavattoman suuren kysynnän vuoksi olivat kohotetut pilven korkuisiksi, ei hinta niin kauniista eläimestä ollut kohtuuton. Canadan hallinto ei menettäisi jutussa, sillä sen pikasanomat eivät hidastuisi kulussaan, päinvastoin. Perrault oli koiratuntija ja Buckia tarkastellessaan huomasi hän sellaisia olevan vaan yhden tuhannessa – "niin, yhden kymmenessätuhannessa", ajatteli hän itsekseen.

Buck huomasi rahoja maksettavan, eikä senvuoksi ensinkään hämmästynyt, kun pieni, kurttukasvoinen mies vei mukanaan hänet ja hyvänluontoisen Newfoundlandinkoiran, Curlyn. Tällöin näki hän viimeisen kerran punanaapukkaisen miehen, ja Curlyn ja hänen Narwhalin kannelta katsellessa häipyvää Seattlea näki hän viimeisen kerran myös aurinkoisen Etelän. Curly ja hän vietiin kannen alle ja jätettiin mustaihoisen jättiläisen, Françoisin huostaan. Perrault oli ranskalais-kanadalainen, hyvin mustaihoinen, mutta François oli puoliverinen ranskalais-kanadalainen sekä kaksinverroin niin musta. Nämät olivat Buckille uutta lajia ihmisiä – hän oli näkevä monta, monta muuta lajia lisäksi – hän ei osoittanut mitään mieltymystä heihin, mutta oppi pian vilpittömästi kunnioittamaan heitä. Hän näki heti Perraultin ja Françoisin olevan rehellisiä, tyyniä ja täydellisesti oikeudenmukaisia miehiä ja sitäpaitsi liian viisaita, kysymyksen ollessa koirista, antaakseen näiden peijata itseään.

Narwhalin välikannella oli, paitsi Buckia ja Curlya, kaksi muuta koiraa. Toinen heistä oli suuri, lumivalkoinen Huippuvuorten koira, jonka valaanpyyntilaivan kapteeni oli sieltä tuonut ja joka sittemmin oli seurannut erästä geoloogista retkikuntaa Barrensiin. Spitz oli ystävällinen ja valheellisen mielestelevä, saattoi nauraa virnistellä toista päin naamaa juuri miettiessään jotain halpamaista kepposta, kuten esimerkiksi silloin, kun varasti osan Buckin ruoasta ensimäisessä ruokinnassa. Kun Buck hyökkäsi toisen kimppuun rangaistakseen tätä, viuhui äkkiä Françoisin piiska ilmassa tavaten ensi sijassa syyllistä. Buckin ei tarvinnut muuta kuin ottaa luunsa takaisin. Tämä oli Buckista oikeudenmukainen teko ja miehen arvo alkoi kohota hänen silmissään.

Toinen koira ei tehnyt mitään lähestymiskoetta, eivätkä toisetkaan välittäneet siitä, mutta ei se myöskään koettanut varastaa uusilta tulokkailta. Se oli ärtyinen, jörö vintiö ja näytti Curlylle selvästi tahtovansa olla rauhassa ja että nousisi aika melu, jos häntä häirittäisiin. Tämän koiran nimi oli "Dave" ja se vain söi, nukkui ja välistä haukotteli, ei osoittanut pienintäkään mielenkiintoa mihinkään, ei edes silloin kun Narwhal sivuuttaessaan "Kuningatar Charlottan salmen" pyöri, kallistelihe ja elämöi kuin olisi alus ollut mielipuoli. Buck ja Curly olivat puolivilleinä pelosta, Dave vain harmissaan nosti päätänsä katsahtaen välinpitämättömästi heihin, haukotteli ja nukkui uudelleen.

Päivät ja yöt työskenteli aluksen valtimo yhtä väsymättömästi, ja vaikka toinen päivä oli melkein toisen kaltainen, huomasi Buck ilman vähitellen kylmenevän. Vihdoin eräänä aamuna hiljeni potkurin jyskytys ja tavattoman vilkas liike syntyi Narwhalilla. Buck kuuli sen yhtä hyvin kuin toisetkin koirat ja ymmärsi muutoksen olevan tulossa. François irroitti koirat ja vei ne kannelle. Ensi askeleillaan siellä ylhäällä kylmällä lattialla vajosivat Buckin jalat johonkin valkoiseen, jauhomaiseen, joka muistutti liejua. Hän vetäytyi kiivaasti päristellen takaisin. Lisää tätä valkoista ainetta putosi ilmasta. Hän ravisteli itseään, mutta yhä enemmän sitä tuli. Silloin haistoi hän sitä uteliaasti ja nuolaisi pikkusen kielellään. Se poltti kuin tuli, mutta silmänräpäyksessä oli kadonnut. Buck oli aivan ällistynyt. Hän koetti uudelleen, sama tulos. Katselijat nauroivat täyttä kurkkua ja Buck häpesi, tietämättä miksi, sillä ensi kertaa elämässään hän näki lunta.