Jos te, hyvät ihmiset, ette ole sattuneet lukemaan erästä kirjaa, jonka nimi on "Tom Sawyerin seikkailut", niin ette ollenkaan tiedä, mikä mies minä olen; mutta se voikin olla yhdentekevää. Sen kirjan on rapsinut kokoon herra Mark Twain, ja hän kertoo, kun kertookin, tosia, enimmäkseen. Niin, kyllähän hän panee vähän liikojakin paikkapaikoin, mutta paraasta päästä on kaikki totta. No, vähät siitä nyt. Enpä juur koskaan ole nähnyt ihmistä, joka ei olis valehellut vähäsen, kun niin sopi, paitse Polly tätiä tai leskirouva Douglasia tai kenties Maryä. Niin, Polly tädistä – Tomin tädistä, tietysti, eikä minun – ja Marystä ja Douglas ämmästä ja niistä kaikista muista kerrotaan siinä kirjassa, joka nyt enimmäkseen on tosi kirja, pienillä lisäyksillä, kuten vasta sanoin.

Kirja loppuu tällä viisin: Tom ja minä onnistuimme nuuskimaan kynsiimme sen vanhan raha-arkun, jonka varkaat olivat kätkeneet luolaan, ja se teki meistä upporikkaat ihmiset. Me saatiin ummelleen kuusi tuhatta dollaria mieheen, vieläpä selvässä kullassa kaikki tyyni. Se oli kauhea kasa rahoja, kun ne kaikki oli ladottu yhteen läjään. No, tuomari Thatcher otti koko rykelmän lukkonsa taa ja ryhtyi juoniin, että me saatiin niistä korkoa. Siitä lähti yksi dollari päivässä pitkin koko vuotta meille kullekin, – ja se on enemmän rahaa kuin kukaan hevillä voi menettää, vaikka kuinka kokis. Ja rouva Douglas, hän otti minut ottopojakseen ja sanoi tahtovansa sievistää minua; mutta vaikka ämmä räyskä kyllä oli hyvinkin siivo minua kohtaan, niin saivarteli hän yhtä kaikki niin turhantarkasti kaikkia, enkä minäkään puolestani ollut tottunut virumaan alinomaa kotona sillä viisin, niin että minä kerrassaankin ikävystyin tuohon elämään, ja eräänä päivänä annoin, kun annoinkin, palttua koko sievistykselle ja lippasin tieheni. Puin päälleni vanhat repaleiset vaatteeni taas, jotka tuntuivat kodikkailta ja luonnollisilta, ja nukuin öisin vanhassa sokuritynnyrissä niinkuin ennen maailmassa ja voin paksusti ja olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta Tom Sawyer, hän haki minut jälleen kynsiinsä ja sanoi paraikaa hommaavansa ryövärijoukkoa, johon minäkin saisin tulla, kunhan vain lähtisin takasin leskirouvan luo ja käyttäisin itseäni kunnollisesti, sillä hän tahtoi vain kunnollista väkeä joukkoonsa, sanoi hän. No, se kävi mukiinsa se, ja niinpä siis pötkin takasin lesken luo.

Rouva räyskä tietysti porasi, kuinkas muuten, ja haukkui minua eksyneeksi lammas-raukaksi ja jumala tiesi miksi, vaikka tiesinhän minä, ett'ei hän sillä mitään pahaa meinannut, ämmä parka. Ja niin hän puki päälleni nuo siunatut uudet vaatteet taas, niin etten saanut muuta tehdä kuin hikoilla ja hikoilla vain alinomaa ja tuntea itseni ahdistetuksi ja litistyneeksi kuin ahven merrassa sekä edestä että takaa. Ja niin alkoi taas kaikki tyyni, aivan säntillensä entiseen malliin. Joka kerta kuin piti syötämän, kilisteli hän kulkusella, ja silloinkos mukamas piti olla paikalla heti. Ja kun sitten oli päästy pöytään, niin älä luulekkaan, ett' olis saanut iskeä kyntensä ruokiin siinä samassa, vaikka kuink' olis ollut nälkä; ei, mitä vielä! Ensiksi piti ämmän aina istua hyvän aikaa pää kallellaan ja kädet ristissä ja mumista jotain itsekseen, aivan kuin ei olis tyytynyt ruokaan; ja sitä nyt tosiaankaan ei sopinut moittia – pait tietysti että, kun joka laji saa kiehua itsekseen, niin siitä niin sanoakseni ei tule niin mehevää kuin jos paiskataan pataan vähä kutakin ja liemi saa sotkeutua yhteen miten sopii. Ompahan kuin sillä viisin luiskahtais paremmin alas nielusta, niin sanoakseni.

No, syötyämme illallista, tuli hän retustaen kirjaa kädessään ja alkoi opettaa minulle Mooseksesta ja Faaraon tyttärestä ja heidän kaltaisistaan, ja minä vaivanen sain hikoilla ja puhkua aika lailla päntätäkseni nuo jutut päähäni. Mutta mitäs ollakkaan, eräänä päivänä kiepsahti hänen kieleltään, että lopultakin tuo Mooses jo oli kuollut monta monituista vuotta sitten, ja niinpä en enää piitannut paljo mitään koko keitoksesta. En ole koskaan voinut käsittää, mitä hyötyä siitä on, että puuhataan kuolleiden ihmisten kanssa.

Mutta kesken kaikkea tuli päälleni ankara halu poltella vähäsen, ja niinpä kysyin leskeltä, saisinko sitä tehdä. Mutta johan nyt! Ämmä räyskä sanoi, että se mukamas oli paha ja syntinen tapa ja päälle päätteeksi siivotonta ja että minun täytyi koettaa siitä tykkänään luopua. Jaa, tuollaisia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun tahtovat päätellä asioista, joita eivät ensinkään ymmärrä. Siinä piti hän nyt kanssani semmoista elämää tuosta Mooseksesta, joka, minun tietääkseni ainakin, ei edes ollut sukua hänelle eläissään eikä muutenkaan hyödyksi yhdellekkään ihmiselle, koska hän oli kuollut, – ja sittenkään se kuivettunut rouva ei suonut, että minä vaivanen olisin saanut tehdä jotakin, joka todellakin oli vähän hauskaa. Ja päälle päätteeksi niin hän itse nuuskasi; mutta se tietysti oli oikein, koska hän sitä teki.

No, justiin siihen aikaan muutti hänen sisarensa, fröökynä Watson, meille. Hän oli hyvin laiha ihminen ja kävi lasisilmät nenällään; ja tuskin oli hän ollut kahta päivää meillä, kun yks kaks kävi kimppuuni aapiskirjalla. Hän jauhoi sitä noin tunnin ajan, kunnes rouva Douglas sanoi, ett' oli jo aika heretä. Ja totta maarian, minä en olis kestänyt sitä kauvemmin. Mutta sitten kävi vielä kahta hullummin; minä, näettenkös, tietystä en saattanut istua rauhassa, ja fröökynä Watson hän tuskistui, ja niin hän sitten jankutti ja nalkutti yhtä mittaa: "Älä pane tuolla tavoin jalkojas pöydän jalalle, Huckleberry" – taikka – "älä istu noin niska kyyryssä, Huckleberry – selkä suorana!" – taikkapa näin: "ei saa tuolla tavoin haukotella ja ojennella jalkojaan ja käsiään, Huckleberry; se on sopimatonta, poikaseni!" Lopuksi niin rupes hän kertomaan mulle siitä pahasta paikasta, johon huonot ihmiset tulevat kuoltuaan, ja niinpä sanoin minä, että suorastaan ikävöin sinne. No, siitäkös nyt nousi elämää, vaikk' enhän minä sillä mitään pahaa tarkottanut; – tekihän vain vähän mieleni muutosta, enkä siinä vähästä puolestani pitänyt niin suurta lukua mihin tulisin. Mutta fröökynä Watson hän sanoi, että s'oli suorastaan syntiä puhua sillä lailla; hän mukamas ei mistäkään hinnasta laskisi semmoisia sanoja suustaan; ja hän aikoi vissistikin elää sillä kurin, että hän joteskin taatusti tulis siihen toiseen paikkaan, johon hyvät ihmiset tulee. Minä puolestani en juur nähnyt mitään etua siitä, että tulisin samaan paikkaan, johon hän oli menossa, ja niinpä ajattelin hiljaisesti mielessäni, etten panisi kahta kortta ristiin sitä varten. Mutta empä hiiskunut sanaakaan, sillä tiesinhän, että siitä vain olis tullut harmia, jos olisin puhunut suuni puhtaaksi.

Sitten jutteli hän mulle jos jotakin tuosta paikasta, johon hänen niin teki mieli. Hän sanoi, että siellä mukamas ei olis mitään muuta tekemistä kuin kuleksia päiväkaudet harppu kädessä ja laulaa minkä kurkusta lähti, ijankaikkiseen aikaan asti. Sehän nyt tietysti ei minusta tuntunut niin erittäin hauskalta. Mutta pidinpä suuni kiinni. Minä vain kysyin luuliko hän, että Tom Sawyer tulis sinne, ja silloin hän sanoi, että se ei lainkaan ollut luultavaa. No, se nyt ainakin minua ilahutti, sillä halusinpa hartaasti, että me kaksi saisimme olla yhdessä.

Tuolla lailla otteli hän kanssani ja jankutti, niin että lopulta oikein suutuin. Viimein he kutsuivat neekerit sisään ja pitivät iltarukouksen, ja sitten meni kukin karsinaansa. Menin ylös kamariini ja panin kynttilän pöydälle. Sitten istuin ikkunaan ja koin ajatella jotakin hauskaa, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Olin niin kyllästynyt koko maailmaan, että tahdoin kuolla. Taivas oli tähdessä, ja lehdet puissa rapisivat, niin ett' oikein pöyristytti; sitten kuulin pöllön äänen, joka ulvoi siks' että joku oli kuollut, ja sitten koiran äänen, joka ulvoi siks' että jonku piti kuoleman; ja sitten tuumas tuuli kuiskata jotain korvaani, jota kuolemaksenikaan en voinut ymmärtää, kunnes oikein rupesi värisyttämään selkäpiitäni. Hetken perästä kuulin kaukaa metsästä tuommoisen hirvittävän ulvonnan, johon kummitukset puhkeevat kun niillä on jotakin sisussaan, josta mielellään tahtoisit puhua; mutta ne ei millään kurin voi ääntää niin, että kukaan heitä ymmärtäisi, ja sen takia saavat ne laahustaa ympäri alinomaa kummitellen, saamatta rauhaa haudassaan. Rupesi jo mieleni käymään kovin koleaksi, ja minä vain halusin jotain seuraa. Yks kaks tuli siinä muuan hämähäkki pasteeraillen pitkin olkapäätäni, ja kun minun piti puistaa se päältäni, niin lensi se suoraa päätä kynttilän liekkiin ja paloi poroksi ennenkun ennätin sitä auttaa. Nythän tietää jok'ikinen ihminen, että tuskin on mitään niin onnetonta kuin se, kun sattuu tappamaan hämähäkin; ja minä peljästyin niin kovasti, ett' oikein värisin västissäni. Nousin seisomaan ja käännyin kolme kertaa ympäri ja tein kultakin kerralta ristinmerkin rintaani; ja sitten sidoin langanpätkän suortuvan ympäri tukassani, torjuakseni sillä viisin onnettomuutta mahdollisuuden mukaan. Mutt' eipä minusta sittenkään tuntunut oikein turvalliselta. Se temppu on oikeastaan tehtävä, kun hukataan löydetty hevosenkenkä eikä saateta sitä naulata ovenkamanaan; mutta enhän ollut koskaan kuullut, että siit' olis mitään apua, jos onnettomuus olis tulossa hämähäkin tähden.

No, mitäpä siihen nyt teki? Minä painoinkin puuta jälleen ja otin framille piippuni ja rupesin polttelemaan; pitihän saamani jotain lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan – bom-bom-bom – kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni, hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin. Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau! niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! – "niau! niau!" vastasin minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin; ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.

Toinen luku

Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin. Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa. Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:

"Kuka siell'on?"

Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme. Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää, aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan, joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa, taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta – niin, kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No, hetken päästä sanoo siinä Jim:

"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."

Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa, kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani. Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli hirsiä kuin mies – ja siihen loppui se hornanpeli.

Tom antoi mulle merkin, – pienen maiskutuksen suullaan – ja me ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä, sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut; Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti. Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan, vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä, eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän tuokin on tietävinään noita-akoista?" – ja samassa oli sen toisen raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi. Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.

No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana; ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.

Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me jäätiin. Nyt sanoo Tom:

"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon, jolle pannaan nimeksi 'Tom Sawyerin liittokunta'. Kaikkein, jotka tahtovat kuulua siihen, tulee vannoa vala ja kirjottaa nimensä verellä."

No, siihen tietysti kaikki suostui. Ja sitten otti Tom taskustaan paperin, johon hän oli kirjottanut valan, ja luki sen meille ääneen. Joka miehen piti vannoa, ett'olis Liittokunnalle uskollinen elämässä ja kuolemassa eikä koskaan pettäis sen salaisuuksia, ei yhtäkään; ja jos joku ihminen oli harmittanut jotakin poikaa Liittokunnassa, niin oli se poika, joka sai käskyn rangaistukseksi murhata sen ihmisen ja koko hänen perheensä, ehdottomasti pakotettu sitä tekemään, eikä hän saisi syödä eikä nukkua, ennenkun oli pannut tuomion toimeen ja murhannut koko joukkueen ja piirtänyt ristin heidän rinnoilleen, joka oli Liittokunnan merkki. Eikä kukaan, joka ei kuulunut liittokuntaan, sais millään ehdolla käyttää sitä merkkiä; jos sittenkin joku rohkenis semmoista yrittää, niin olis hän varotettava, ja jos hän kerta vielä koittais, niin olis' hän laillisesti murhattava. Jos joku, joka kuului Liittokuntaan, lörpöttelis jotakin salaisuudesta, niin olis hältä hakattava kaula poikki, ja sitten olis hänen ruumiinsa poltettava ja tuhka hajotettava tuuleen, ja hänen nimensä olis pyhittävä pois listasta verellä, eikä kukaan liittolainen sais eläissään mainita hänen nimeään, vaan tulis sen olla unohtuneena ja kirottuna ijankaikkiseen päivään asti.

Kaikki me tykättiin, että s'oli turkkasen muhkea vala, ja me kysyttiin Tomilta, oliko hän sen keksinyt omasta päästään. Hän sanoi keksineensä osan itse, mutta loput oli hän ottanut ryövärihistorioista ja merirosvo-romaaneista; ja semmoinen oli tapa kaikilla paremmilla ryövärijoukoilla, sanoi hän.

Muutamat meistä arveli, että s'olis vielä muhkeampaa, jos murhattaisiin semmoisten poikain perheetkin, jotka juoksivat kantelemassa salaisuuksiamme. S'oli Tominkin mielestä mainio parakraafi, ja heti hän kirjotti sen valapaperiinsa lyijykynällä. Silloin sanoi Ben Rogers:

"Niin, mutta Huck Finn tässä, hänellähän ei ole mitään perhettä – miten tuumaatta menetellä hänen kanssaan?"

"Herranen aika, onhan hänellä isä, tiemmä" – sanoi Tom.

"Niin, kyllähän hänell' on isä, mutta sitä värkkiähän ei enää koskaan näe tähän aikaan. Hän ruukkasi aina maata päissään sikojen parissa siellä vanhan parkkihuoneen seinustalla, mutta kai mar siitä jo on toista vuotta kun hänt'on nähty näillä tienoin. Ties niissä hän retustaa."

No, he jankuttivat tuota asiaa nyt pitkän aikaa, ja olipa läheltä, ett' olisivat pyyhkineet minut pois listasta, he kun näet väittivät, että joka pojalla mukamas piti olla perhe tai ainakin joku, joka kelpais murhattavaksi; muuten tapahtuis toisille vääryys. Mull'oli milt'ei itku kurkussa. Mutta pistipä siinä sitten päähäni keino, ja minä kysyin, eikö fröökynä Watson kelpaisi; he saisivat kernaasti murhata hänet minun laskuuni. He huusivat yhdestä suusta: "Hyvä, hyvä! Se käy kuin voideltu. Huck pääsköön Liittoon!" Sitten pisti joka mies nuppineulalla sormeensa saadakseen verta nimenkirjotukseen, ja minä tietysti myöskin pränttäsin siihen puumerkkini.

"Noo-o", sanoi Ben Rogers, "mitä laija affääreja tämä Liitto nyt oikeastaan aikoo ajaa?"

"Murhia ja ryöväyksiä vain tietysti", sanoi Tom.

"Mutta mitä me oikeastaan ryövätään? – elukoitako, vai murtautaanko ihmisten taloihin, vai – "

"Mitä hullutuksia! Varastaa elukoita tai murtautua toisten taloihin, se ei ole ryöväritointa, se on varkautta", sanoi Tom. "Me ei olla mitään varkaita. Siin'ei ole mitään muhkeaa, mokomassa. Ei, me ollaan oikeita ryöväriä; me väijytään metsässä naamarit naamalla, me rynnätään sieltä ulos ja pidätetään postivaunut ja muut ajopelit ja tapetaan ihmiset ja viedään heiltä kellot ja rahat."

"Onkohan meidän aina täytymys tappaa ihmiset?"

"S'on tietty. Muutamat kirjailijat tosin ovat eri mieltä; mutta yleinen mielipide heidän keskenään kannattaa kuitenkin tappamista. Ei sentään aivan kaikkia voitettuja tapeta. Muutamat me laahataan mukanamme tänne luolaan ja pidetään vankina, kunnes heidät lunastetaan."

"Lunastetaan? Mitä laija se on?"

"Jaa, sitä min'en oikein tiedä, mutta niin seisoo aina kirjoissa. Sitä ruukataan kaikissa kunnollisissa ryövärijoukoissa, ja meidän täytyy tietysti myös tehdä niin."

"Mutta millä kurin voidaan me tehdä niin, joll'emme tie mitä se on?"

"Se ei koske minuun. Enkö mä sanonut, että seisoo niin kaikissa kirjoissa? Tahotko mukamas sinä nyt menetellä toisin kuin niissä seisoo ja laittaa sekasotkua ja harmia? Silloinhan ei koko yrityksestä tulis hölyn pölyä."

"No, no, pakise sinä parastas, Tom Sawyer, mutta minä ainakaan en saa päähäni, mitä noiden vankien pitää tehdä tullakseen lunastetuiksi, jos me ei tiedetä miten se käy päinsä. S'on vain se, jota tahtoisin tietää. Mitä laija luulet sinä sen olevan?"

"Ties taivas. Kenties se merkitsee, että meidän täytyy pitää ne luonamme kunnes kuolevat."

"No, se käy mukiinsa. Miks'et puhunut suus puhtaaks heti? – Meidän pitää siis pitää niitä vankina kunnes siivosti ottavat kuollakseen. Mutta tuleehan meille siitä aika lailla vaivaa. Ajatelkaas kuinka paljo he syövät ja miten he luultavasti alinomaa yrittävät karkuun."

"Mitä sä lörpötät, Ben Rogers? Millä kurin he pääsis karkuun, kun heitä aina on vahtimassa vartia, joka ampuu heidät kuoliaaksi, jos vähän liikahtavatkaan?"

"Hoohoo, vai pitää olla vartiakin? Sepäs vasta hauskaa se, kun ei koskaan sais nukkua öisin, vaan aina vain istua kuin pata ässä vahtimassa noita lurjuksia! Minusta tuo kaikki on sulaa tyhmyyttä. Miks'emme yhtä hyvin voi 'lunastaa' heitä aimo nuijaniskulla kalloon heti kun tulevat?"

"Siks' että seisoo niin kirjoissa, sanon ma. Kuules sinä, Ben Rogers, aiotko sinä ruveta hutiloimaan tässä asiassa, hä? Puhu suus puhtaaks. Uskotko sinä, että kirjailijat tietävät miten tulee menetellä, vai etkö usko? Siinä kysymys. Tahdotko sinä mukamas heitä opettaa? Älä luulekkaan! Ei niin mitään lunastusta muulla viisin kuin sillä oikealla, niinkuin kunnialliset ryövärit ruukkaa! Siitä vastaan minä."

"No, olkoon menneeks sitte. Kernaasti minun puolestani. Minusta s'on hassua. Mutta sanoppas – tapetaanko me naisetkin?"

"Kuules, Ben Rogers, jos minä olisin niin tyhmä kuin sinä, niin pitäisin ainakin suuni. Tappaa naiset! Mitä hulluutta! Kirjoissa ei koskaan seiso mitään mokomaa. Me laahataan ne tänne luolaan ja ollaan heille hyvin kohteliaita; ja yks kaks, niin rakastuvat he meihin eivätkä enää koskaan tahdo kotiansa."

"Vai niin, no hyvä, minä suostun. Mutta luulenpa, että meillä sillä kurin lopultaki on luola niin täpö täynnä naisia ja nuoria miehiäkin, jotka odottavat lunastusta, ett'ei täällä enää ole sijaa ollenkaan ryöväreille. Mutt'olkoon menneeks, minä pidän suuni."

Pikku Tommy Barnes oli nukkunut nurkkaan, ja kun he nyt herättivät hänet, peljästyi hän ja rupesi poraamaan ja sanoi tahtovansa mennä kotiin äitinsä luo; eikä hän tahtonut olla ryövärinä enää.

He piti nyt tietysti kaikellaista pilaa hänen kanssaan ja haukkuivat häntä kitukakaraksi ja mammanpojaksi, kunnes hän suuttui ja uhkasi mennä suoraa päätä ilmaisemaan kaikki salaisuudet. Mutta Tom antoi hälle viis centtiä, että hän pitäisi kitansa, ja sanoi että me nyt kaikki mentäis kotiin ja yhdyttäis tulevalla viikolla ryövätäksemme vähän ja tappaaksemme vähän ihmisiä.

Ben Rogers sanoi, ett'ei hän juuri päässyt ulos muulloin kuin sunnuntaisin, ja tahtoi että me alettaisiin tulevana sunnuntaina. Mutta kaikki muut pojat sanoivat, ett' oli väärin alkaa ryöväriliikettä sapattina, ja se seikka ratkaisi asian. Me päätettiin kokoontua jonakin päivänä niin pian kuin suinkin, ja sitten valittiin Tom Sawyer päälliköksi ja Jo Harper alipäälliköksi, ja sitten pötkittiin me kotiin.

Minä kapusin ylös verandakatolle ja ryömin sisään ikkunasta juur kun päivä alkoi koittaa. Uudet vaatteeni oli kuraa ja savea täynnä, ja min'olin väsynyt kuin vanha koni.