Tasuta

Johanna d'Arc

Tekst
iOSAndroidWindows Phone
Kuhu peaksime rakenduse lingi saatma?
Ärge sulgege akent, kuni olete sisestanud mobiilseadmesse saadetud koodi
Proovi uuestiLink saadetud

Autoriõiguse omaniku taotlusel ei saa seda raamatut failina alla laadida.

Sellegipoolest saate seda raamatut lugeda meie mobiilirakendusest (isegi ilma internetiühenduseta) ja LitResi veebielehel.

Märgi loetuks
Johanna d'Arc
Šrift:Väiksem АаSuurem Aa

ESIPUHE

Saadaksemme oikean mielipiteen etevästä historiallisesta henkilöstä, tulee häntä arvostella oman aikansa näkökannalta, ei nykyajan. Monen jaloimmankin henkilön luonne näyttää vähemmän ansiokkaalta, kun myöhempäin aikakausien tutkimus esittää hänen tekonsa selvemmässä valossa, mutta tuskin on neljä-, viisisataa vuotta sitten ollut kuuluisaa henkilöä, joka kaikin puolin vastaisi nykyajan siveellisiä vaatimuksia. Ainoa laatuaan on Johanna d'Arcin luonne. Sitä saattaa arvostella jokaisen aikakauden näkökannalta ja kuitenkin on tulos aina yhtä ihmeteltävä. Hän näyttää aina yhtä viattomalta, yhtä ihanteelliselta, hän on ylevin henkilö kuolevain joukossa.

Ja kun ajattelee, että tavat hänen aikanaan olivat niin raakoja, kurjia ja alhaisia kuin historian pimeimpinä aikoina, niin on mielestämme ihme, että moinen maaperä voi kasvattaa niin ihanaa kukkaa. Hän ja aikalaisensa olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Hän pysyi totuudessa, kun valhe oli ihmisissä tavallista; oli rehellinen, kun rehellisyys oli melkein kadonnut avu; hän piti lupauksensa, vaikka lupauksia tavallisesti rikottiin; hänen mielensä oli täynnä suuria ajatuksia ja se tähtäsi suurta päämaalia, kun toisten mieli viihtyi turhamaisissa haaveissa ja itsekkäässä kunnianhimossa, hänen käytöksensä oli kaino ja arvokas aikana, jolloin kevytmielisyys ja tapainturmelus oli vallalla; hän oli armelias aikana, jolloin säälimätöntä julmuutta harjoitettiin, hän oli luja, rohkea ja pelkäämätön silloin, kun hänen kansansa oli toivottomana ja toimetonna; hänellä oli luja usko, vaikka uskottomuus oli yleistä; hän oli siveellinen, puhdas ja turmeltumaton ruumiin ja sielun puolesta yhteiskunnassa, jossa ylhäisimmätkin kansanluokat olivat vaipuneet rikoksiin, ja aikana, jolloin kristikunnankin edustajain kauheudet ja eläimelliset intohimot ja petomaiset julmuudet hämmästyttivät aikalaisiaankin.

Kenties on hän ainoa yleisessä historiassa mainittu henkilö, jossa ei voi huomata itsekkyyttä. Hänen sanoissaan ja töissään emme tapaa omanvoitonpyyntöä. Kun hän oli pelastanut kuninkaansa maanpakolaisen kiertolaiselämästä ja toimittanut kruunun hänen päähänsä, tarjottiin hänelle palkinnoita ja kunnianosotuksia, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista. Hän pyysi vain, että kuningas sallisi hänen palata maalaiskotiinsa paimentamaan lampaitaan ja auttamaan äitiään, jonka hyväilyjä hän kaipasi. Tuo voitollisten sotajoukkojen johtaja, prinssien seuralainen ja kunnioittavan, kiitollisen kansan ihanne, ei pyytänyt muuta palkintoa.

Hänen tekojansa voi verrata historian suurimpiin urostöihin, etenkin jos ajattelee niitä oloja, missä ne toimitettiin, hänen voittamiaan vaikeuksia ja hänen käytettävinään olleita apuneuvoja. Caesar teki suuria valloitusretkiä, mutta hänen joukkoonsa kuului Rooman karaistuja, voitonvarmoja uroita ja hän itse oli sotilaaksi kasvatettu. Napoleon hajoitti Europan järjestettyjä sotajoukkoja kuin akanoita tuuleen, mutta hänkin oli sotilaaksi kasvatettu, ja kun hän alkoi sotaretkensä, olivat hänen sotilaansa nuoria, hehkuvia isänmaanystäviä, joita oli innostanut vallankumouksen ja vapauden ihmeitätekevä henki, joka siihen aikaan valtasi kansat. Mutta Johanna d'Arc sitä vastoin, ollen vielä lapsi, tietämätön, oppimaton, köyhä talonpoikaistyttö, ilman vaikutusvaltaa ja voimakkaita ystäviä, näki koko kansansa kahleissa, avuttomana ja toivottomana vieraan vallassa, varat hävinneinä, sotajoukot lamautuneina ja hajallaan, näki kuinka ulkonainen sorto ja sisällinen hajaannus oli masentanut kaikki mielet, rohkeus oli kadonnut, pelokas kuningas valmistautumassa pakenemaan omasta maastaan; ja hän laski kätensä tämän kuolevan kansan ruumiille ja se nousi ja seurasi häntä. Hän vei sen voitosta voittoon, hän johti sen satavuotisen sodan onnellisempaan suuntaan, mursi Englannin ylivallan ja kuoli Ranskan vapauttajana, joka nimi hänen muistoansa nytkin vielä seuraa.

Ja palkinnoksi kaikesta tästä Ranskan kuningas, jolle hän lahjoitti kruunun, toimettomana ja välinpitämättömänä antoi ranskalaisten pappien vangita tuon jalon lapsen, viattomimman, rakastettavimman, ylevimmän olennon, josta historia kertoo ja elävänä uhrata hänet polttoroviolla.

* * * * *

Yksityiskohdat Johanna d'Arcin elämäkerrasta ovat jälkimaailmalle säilyneet omituisella tavalla. Tämä on ainoa valalla vahvistettu, todistajien antama elämäkerta. Vielä talletetaan Ranskan valtioarkistossa hänen kuolemantuomionsa oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1431 ja samoin pöytäkirjoja, jotka pidettiin oikeudenkäynnissä hänen maineensa puhdistamiseksi pari vuosikymmentä myöhemmin. Ne sisältävät merkillisen paljon seikkoja hänen elämästään. Näiltä kaukaisilta ajoilta ei meillä suinkaan ole yhtään niin täydellistä ja todenmukaista elämäkertaa kuin Johanna d'Arcin.

Sieur Louis de Conten päiväkirja on pääasiassa yhtäpitävä noiden julkisten pöytäkirjain kanssa; tässä suhteessa on siis hänen kertomuksensa täysin luotettava; mutta kertomuksen monet yksityiskohdat perustuvat ainoastaan siihen, mitä hän itse sanoo nähneensä ja kuulleensa.

MARK TWAIN.

ENSIMMÄINEN KIRJA

Sieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.

Ensimmäinen luku

Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha. Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.

Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette, laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.

Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä, että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.

Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa, hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan, joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain viimeisenä puristaa hänen kättänsä.

Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli – jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun itse maailman Vapahtajaa.

Toinen luku

Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta 1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet. Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä sai elää verraten rauhallisissa oloissa.

Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi riistämiä ruumiita.

Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon. Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit; ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.

Kaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista sanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja lunta – kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita. Kuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä päivällä ruumiita repimään.

Ranskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika. Englantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen ja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta ja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli Ranskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt, kuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen sotajoukon.

Ollessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus, Azincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa nauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän jätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen riistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen maata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan kattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani – paitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin – julmimmalla tavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat vain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän hätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet, niin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani ja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan talomme edustalla.

 

Sitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka emännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä ollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi – nimeltään Guillaume Fronte – asui aivan kirkon juuressa, ja kirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen kuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa, Jacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan ja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani kylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden vanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani ja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre Morelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka isä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä, jotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita: toisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat talonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin tavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras kylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden köyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla Johanna d'Arcin ystäviä.

Kaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä toisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean nuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja luottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet. Juhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn asukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat isänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään maailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja burgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.

Kolmas luku

Meidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista senaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja mutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta ja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen yöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin alkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito; nuorison aika kului tavallisesti paimenessa.

Seutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse virtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi suuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä monta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä paikalla oli kamala viehätyksensä.

Oli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa lohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä nytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli raakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät suuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset ja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen sanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut ja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli vain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa, että tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala varjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä. Pierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä tulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä ehti sekä varotti kylän asukkaita.

Muinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut tänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon niinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat sellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo hurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten komean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen, suitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa lukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän väliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle kylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin muutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua metsässä.

Eräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi äärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät laajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä tuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut tapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun varjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein sitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen partaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä paikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan ystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana ja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen lähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis rauha ja sopu muinaisista ajoista saakka – ja kun joku lapsi kuoli, sanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen omat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen lakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi tavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa sen todeksi.

Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä, sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja – semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa, ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana – jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen – että puu vuotta tai paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat, että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.

En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät he – kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa – himmeät kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa pian – mutta he ymmärtävät merkityksen! – ja kuolevan ympärillä seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen kutsuu – sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.

Vanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä Haltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä La chanson de L'Arbre Fée de Bourlemont [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun laulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki lapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on soinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja huolet ovat painaneet.

Ei yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä maanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain on heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista, rakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.

Haltijapuun laulu.

 
Kuin vihanta sun latvas on!
Arbre Fée de Bourlemont,
Sä otit lasten kyyneleet
Ja kuulit heidän huokaukset,
Näin lohdun toit
Ja ilon soit,
Taas sydämmiinsä lämmön loit.
 
 
On runkos suora, mutkaton,
Arbre Fée de Bourlemont.
 Lasten lempi, rakkaus
 On kautta aikain aina uus,
 He lauluillaan
 Ja riemuillaan
 Sun pilviin saivat kohoomaan.
 
 
Ain' muistos ompi verraton,
Arbre Fée de Bourlemont!
 Sun ihanuutes iloittaa
 Ja murheissakin lohduttaa,
 Kun kaukana
  Ja vieraana
 On meistä armas kotimaa.
 

Tuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja sentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin se muutoin olisi.

Haltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan niitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn pappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume isämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki metsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten hän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja jos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko paikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin, suojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja ajoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen läheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.

Neljäs luku

Talvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa tuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret leikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja tarinoita myöhään yöhön.

Eräänä talvi-iltana – jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin kovaksi talveksi – olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne kokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi lakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua, kun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja lämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme illalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu oli kaikilla hyvä.

Pieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa kaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan. Hänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat kissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat häneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan arimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä. Hän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki eläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia ja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä, mutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet poiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia syöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut lapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois karkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä hän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki hyvässä sovussa.

Kun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui kulkija – laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia näinä sota-aikoina paljon liikuskeli. —

Hän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan, katseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi ja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan valkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, – ja että Jumala armahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja pimeässä.

Ei kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän katseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti kasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.

"Istu paikoillasi!"

Näin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan edessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:

"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!" ja sitten kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut ottaa puuroa.

 

"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!"

"Isä, hänen on nälkä – etkö näe, että hänen on nälkä", sanoi vain

Johanna.

"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti puhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut, etten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta – mene paikoillesi, sanon minä."

"Isä, hänellä on nälkä – hän saa minun puuroni – minä en enää tarvitse mitään."

"Vai et sinä tottele – roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon ihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin köyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?"

Tyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.

"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin vähän, – tuon miesraukan vatsa on nälissään, eikä se ole tehnyt mitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas anna – ."

"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken."

Mutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli hyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen mielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää mestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja sanoi:

"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut häntä vastustamaan. "Siis hyvä – mitään erityistä ruumiinosaa ei saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään käskystä; siis on pää yksin vastuunalainen niistä rikollisista töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? – Ei suinkaan. Missä vapaata tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää asiaa kuin kylänvanhin. – "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? – Voiko se varastaa? – Tehdä murhapolttoa? – Ei, ja taas ei. No – huomaa nyt! – Voikohan hiilihanko tehdä kaikkea tätä? – Ei suinkaan." Yhä selvempää ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet – vatsa ei voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis saata pitää siitä vastuunalaisena – siitä olemme yksimieliset. Joka siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta seuraa: – että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä oloissa. Olen puhunut."

Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa, todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli liikutettu ja huudahti:

"Anna hänelle puuro, lapseni!"

Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin – ja tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.

Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain viimeinen oli jälellä, – hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland, jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.

Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut minut kuolemasta – nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.

Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin, ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.

Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! —

Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.