Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen, josta ei ole mitään laskupaikkaa.

Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.

Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan, hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.

Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden, joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei, niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille. Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä, missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi. Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.

Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri, jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä, leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs, ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin, kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut, kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa. Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki. Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun – mua ällös herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet taistelemaan.

Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin, ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.

Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.

Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa, sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan, ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista, haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.

Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja, joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta, siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan, eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.

Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle, havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan (kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo: "korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai vihollisena – kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella, jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.

Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla, enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle, hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa, joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten, niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa, kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen, hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini. Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi. Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää. Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.

[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.] "Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä; "miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."

"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"

"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää, jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa seuraa."

Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä häpeämään omaa epäilystänsä.

"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."

"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta," vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun sinun tulosi kutsui minua taisteluun."

Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.

Toinen luku

Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa, jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä, rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille, että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä. Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa, Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa. Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen, vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut – "teidän väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta, ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein, ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut – niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa, niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin, jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä, joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."

"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän sanoistani huoli."

He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.

Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.

Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.

Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa, he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.

Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka, kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla, lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi. Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.

Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi, vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa, josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle. Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle, mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.