Tasuta

Waverley

Tekst
iOSAndroidWindows Phone
Kuhu peaksime rakenduse lingi saatma?
Ärge sulgege akent, kuni olete sisestanud mobiilseadmesse saadetud koodi
Proovi uuestiLink saadetud

Autoriõiguse omaniku taotlusel ei saa seda raamatut failina alla laadida.

Sellegipoolest saate seda raamatut lugeda meie mobiilirakendusest (isegi ilma internetiühenduseta) ja LitResi veebielehel.

Märgi loetuks
Waverley
Šrift:Väiksem АаSuurem Aa

I.
Waverley-Honour. – Katsaus menneeseen

Kuusikymmentä vuotta takaperin – tätä marrask. 1 p: nä 1805 ryhtyessäni kirjottamaan – kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä, jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat, miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä – ja yhtä vaikea olisi sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

 
on raukka miehekseen, ken tottelee
unohtain vastarinnan kokonaan.
 

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni, ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I: n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten häntä nimittivät, – vallantavottelijalla – oli maanpakolaishovinsa, miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet. Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä, että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla "Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia; tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli, johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat – paitsi vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen veljensä nyt edustivat – lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670 suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen. Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa, näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma Sans tache. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa, jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita, periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

 

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin, kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille – niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta samalla ylpeälle – ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan, korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään; ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista, pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari. Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä. Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään. Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse, perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa enemmän.

II.
Kasvatus

Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen suunnitelmansa vuoksi – ja hän oleskelikin siellä tavallisesti kahdeksan kuukautta vuodesta – Edward vietiin Waverley-Honouriin. Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.

Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I: lle, ei ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä. Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.

Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan. Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan. Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta, mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse, alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa, huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.

Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle. Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.

Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista sen rauhan, jota ei mikään voi riistää – tällaiset sukutarinat saivat hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi, muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna – no, sitä en muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa, tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot, tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä niitä vihreinä."

 

Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa, jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi; hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen, sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady Alice hypähtää seisaalleen – kauhistunut palvelija ryntää sisälle – vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?

Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.