Loe raamatut: «Säkeniä, Kokous runoelmia», lehekülg 8

III

 
        O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
        Sä mainesi ja mantereinesi,
        Ja lakines ja kaikin laitoksines,
        Ja uskoines ja äitinkielines,
        Kuin oma äiti armas, armahampi
        Sä mielest' olet miehen vapahan!
 
 
        Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
        Tuo Ruomin kelpo poika Curtius
        – Ei auta muu! – Manalan auenneesen
        Kitahan syöksi nuoren itsensä.
 
 
        Sun vapauttas varjellaksensapa
        Leonidaskin päänsä seppelöi
        Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
        Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen
        Rivihin vihoillisen verrattoman
        Ja kaatui itse kaikin miehineen.
 
 
        Sun valtas suojana, sun sortajatas
        Ja vihamiestäs voittaaksensapa
        Borckhusen, uros uljas suomalainen,
        Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
        Ilolla, isänmaa, sun edestäsi
        Mies mieheltä ain' asti viimeiseen
        He kamppailit, hän Karjalaisinensa,
        Ja tervehtivät Tuonen tyttäret
        Myhäillen morsiamikseen ja käärein
        Lippunsa mustat morsiusliinoikseen!⁸
 
 
        Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
        Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
        Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
        Ja miekkas torjuu sortajata pois:
        O, ihana ja ilonkin väärti
        On kuolo kuolla edest' isänmaan!
 
 
        Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
        On elämä sen etuin etehen:
        Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
        Lakia, lempeyttä noudattaa,
        Velvollisuuksiansa täyttäessään
        Ei katso puolelle, ei toiselle,
        Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
        Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
        Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
        Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
        Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
        Mink' otti onnettuus ja kohtalo,
        Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
        Ja mielenmukaisinta hedelmää,
        Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
        Mi saada mahdollist' on milloinkin.
 
 
        Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,
        On keskessänne, kumppalinanne.
        Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset
        He ovat tulleet joukossanne juur
        Viiskymmenvuotisia seppeleitään,
        Jo vaalenneita, vereksempihin
        Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.
        He seppeleensä syillä suuremmilla
        Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:
        Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet
        Elämän korkeata koulua,
        Ja kaikki koetukset kunnialla
        Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.
        He päivätyönsä päättäneet jo ovat;
        Työn raskahan hikeä, hellettä,
        Nyt illan viileässä istuskellen.
        He jäähdyttävät pois, ja katsovat,
        Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden
        Rakkaita rantasia rusoitsee;
        Ja odotellen lepokellon ääntä
        He muiston satakieltä kuuntelee.
 
 
        Ja vuosia kuin viisikymmeninen
        On vierryt edelleen, niin vuoronne
        On Teidänkin jo tänne tulla taidon
        Verestä seppelettä saamahan.
        Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,
        Ne silloin ovat melkein harvenneet,
        Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,
        Nykyinen aamu illaks' muuntunut;
        Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,
        Niin notkeasti nouse jalka ei,
        Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet
        On hallan hartioille laskeneet.
        Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne
        Toiveille uskolliset olitte,
        Jos valanne on vahva silloin vielä,
        Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,
        Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,
        Se sykkää lämpimästi silloinkin,
        Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa
        Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;
        Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori —
        Nyt vielä kauan syntymätöinkin! —
        Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,
        Se Teille kunniata kumartaa,
        Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:
        Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!
 

Nordenskiöldille Suomesta

(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)

 
        Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
        Kolumbus lähtee länttä kohti,
        Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
        Atlantin aallot alta hohti;
        Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
        Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
 
 
        Ja yhä eess' on viittomaton tie,
        Joll' itä laivaa lykkää lieto,
        Ja toivo häntä määrän päähän vie —
        Ei toivo vaan, myös varma tieto.
        Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
        Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
 
 
        Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
        Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
        Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
        Ja laskee pitkin hyistä selkää.
        Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
        Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
 
 
        Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
        Taivasta talv' ei salli lauhaa;
        Jääkarhut ympärillä kämpivät,
        Puhuri täysin palkein pauhaa,
        Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
        Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
 
 
        No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
        Ja päivyt paistaa korkealta,
        Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
        Pohjemmaks' poikkee talven valta;
        Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
        Behringin salmeen tulla tupruaa.
 
 
        Kas näin tie tuntematon tuttu on,
        Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
        Uus' väylä aukes' aavistamaton;
        Jo Louhen valta maahan raukes',
        Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
        Se juurrettu on Altain kultalaan!
 
 
        Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
        Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
        Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
        Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
        Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
        Poikansa kaukomielen kunniaa.
 
 
        Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
        Palaten, keulaas kääntää voinut!
        Ett' tervehdys vaan meren yli näin
        Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
        Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
        Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
 

Ruotsalaisille

(Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)

 
        Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,
        Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti
        Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,
        Hartaasti meissä teitä tervehtii.
        Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin
        Ja tornit Thorkelin ja Oolovin
        Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,
        Nyt meidän kautta teitä tervehtii.
 
 
        Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,
        Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;
        Ikuiset muka liitot ratkesivat,
        Tapausten tulvaa ei ne estäneet.
        Kas, meidän maan ja mantereenne teidän
        Jo rajapyykit oudot eroitti;
        Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!
        Se sydäntämme silloin kirveli.
 
 
        Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,
        Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;
        Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,
        Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:
        Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,
        Nyt veljinänne teihin yhtyivät,
        Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,
        Seljäksi yhden rungon sääntyivät.
 
 
        Ja me? Me rajoin uusin veljiämme
        Ja Suomen syntysanat löysimme;
        Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,
        Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;
        Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,
        Kerroksin uusin nousee, leviää;
        Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa
        Valtikka vakava ja lempeä.
 

* * *

 
        Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen
        Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;
        Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,
        Viel' kerran liitymme me lippuunne,
        Vannoen valan, kilvan teidän kanssa
        Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme
        Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,
        Mink' armainnaan hän oloon saattanee.
 

Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille, Herra Paronille J.R. Munck

(Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)

 
        Jopa kaadamme vieläkin kerran
        Lasit laitoja myöten täyteen,
        Ja kunnian miehen maljan
        Sekä juotamme että nyt juomme,
        Joka seitsenkymmeisnä seisoo
        Sulosuuna ja suorana vielä,
        Ja notkean nuorison parvess'
        On kaikista nuorin ja notkein.
        Näin kankahan viimeinen honka,
        Joit' aikoja lauhkeat lehvät
        Ijän halla on harmaiksi pannut,
        Yhä pystyss' on pilviä kohti,
        Vesakolle varjoa antain;
        Sen jos toukkakin juuria jäytää,
        Sydän viel' on lämmin ja terve,
        Sen latvassa lintuset laulaa,
        Ja juurella kukkaset kasvaa.
 
 
        Eläköön monet vuodet hän vielä!
        Ikämiesten kunnia on hän,
        Esimerkki on nousevan polven:
        Vakamielinen valtoja vastaan,
        Ja lempeä työntekijälle.
 
 
        Eläköön monet vuodet hän vielä,
        Uros, ollut ja vieläkin uljas!
        Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,
        Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,
        Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,
        Mut Kuolopa, kunnian tehden,
        Manaviikatettansa nostain
        Sivu astuu ja nuoria niittää.
        – Eläköön monet vuodet hän vielä!
        Eläköön! Eläköön! Eläköön!
 

Vänrikki Stålin laulaja

(v. 1860.)

 
        Me, kaikenlaiset laulajat
        Ja kanteloisen kantajat,
        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
        Kuin tämä jättikannel kaikuu.
 
 
        Kuin pitkin selkää uidessaan
        Vaan joutsen ääneen laulahtaa,
        Niin lehdon leivo, rannan rastas
        Pois lakastuvat laulamasta.
 
 
        Kuin Vuoksen koski pauhajaa,
        Ett' allas' vaarini vankka maa,
        Jos puronen myös lirisevi,
        Niin ken sen ääntä kuuntelevi!
 
 
        Ken kotkan kanssa koettamaan
        Vois käydä lentoneuvojaan?
        Se kiiltää pilvistä sen siipi,
        Muut linnut pitkin maata hiipii.
 
 
        Me, kaikenlaiset laulajat
        Ja kanteloisen kantajat,
        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
        Kuin tämä jättikannel kaikuu!
 

Runebergin muistoksi

(6:na päivänä Toukok. v. 1878.)

 
        Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
        Poissa on hän runoruhtinamme!
 
 
        Kulunut vaikk' on jo vuosikunta
        Hetkest' aivan haikeasta siitä,
        Jolloin läks' hän tämän ilman alta,
        Valon, soinnun maahan mennäksensä,
        Ijäisenpä ihanuuden maahan,
        Niin ei tahdo suistua surumme,
        Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
        Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
        Laulun ponsi, runoruhtinamme.
 
 
        Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
        Yhä kaihoella, kaipaella:
        Tietäjäs hän oli tenho suurin,
        Taitajasi taivasta läheisin.
 
 
        Ennen häntä eteläisen ilman
        Ihanteita ihmetteli Pohja:
        Italian iki-selvää päivää,
        Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
        Olemattomiai Onnenmaita,
        Joissa kansaa autuaallist' asui,
        Paimenet ja paimenettaretpa,
        Laitumella lammaskarjojansa
        Säännellen vaan sävelillä huilun
        Tahi talutellen punapauloin,
        Simoa ja suudelmia söivät;
        Taikka joissa viljavainioilla
        Joutuneilla joukko kumma liikkui:
        Talonpojista, maantyttölöistä
        Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,
        Luonne oli hieno herrasluonne,
        Päällä silkkiä ja samettia,
        Suussa suloisia sanoja ja
        Sukkeluuksia ja somuuksia.
 
 
        Silloin uusin runoin Runeberg jo
        Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
        Kajahutti taikakanneltansa.
 
 
        Katsos vaan – ken uskonut ois tuota! —
        Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
        Taideniekan taulull' on ihana;
        Suomen maat ja maisemat ja ilma,
        Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
        Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
        Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
        Edessämme aivan eläväiset,
        Taiturin tään tauluihinsa luomat?
        Liha on ne meidän, lihastamme,
        Veri juuri meidän verestämme:
        Kurun Matti Pohjan ompi poika,
        Savon mies on Saarijärven Paavo,
        Hana muinoin meill' ei harvinainen;
        Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
        Oloasi osa-tointa emme
        Kuivin silmin katsella me saata;
        Ihanainen Hanna ensi-lemmen
        Sulon muiston saattaa mielehemme;
        Hedan nähden näämme herttaisia
        Emäntiä entisiä maalla;
        Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
        Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
        Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,
        Uskon, uljauden ja sankaruuden,
        Kuulun kunniamme kannattajat,
        Esikuvat, heikon jälkipolven
        Ihmehtimät, yltämättömätpä,
        Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut
        Teidät, ehompina entistänne,
        Kirkkaina ja kuolemattomina,
        Maailmalle mainioksi tehnyt,
        Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?
 
 
        Laulusankar', sankar'-laulajamme
        Omamme hän oli, ominpamme,
        Hän, jok' aartehia aavisti ja
        Löysi luontehesta Suomalaisen;
        Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
        Petäisen purijan, povessakin
        Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
        Kunnian ja kelvon kukoistavan.
 
 
        Omamme hän oli, omimpamme;
        Mut voi kohtaloa kovanlaista,
        Että sävelillä Suomen kielen
        Tämä kannel kaikua ei saanut!
        Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,
        Suomalainen, umpi-suomalainen,
        Sulosointua sen kuulla, ääntä
        Ikirunojansa ihastella,
        Eikä ihanuutta ihmetellä,
        Jolla Suomen suurin taideniekka
        Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
 
 
        Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,
        Ruotsalainen, runotemppelinsä
        Pyhimpähän pystyttävä, ompi
        Sarjaan suurten laulusankartensa
        Ruotsiks' runoillehen Runebergin!
 
 
        Mepä, aioiksi me ainaisiksi
        Sydämemme syvimpähän kätköön
        Taitajamme muiston tallellamme,
        Hänelle, hänenpä hengellensä
        Sulat, hartahimmat kiitoksemme
        Lausuellen laulamastansa, ja
        Odotellen, toivoellen, että
        Runon into, Runebergin runon,
        Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
        Vastaistenpa polvien povista
        Kalevankin kansan kielellä jo
        Kaiun korkean ja kauniin saapi.
 

Franzénin muistoksi

(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)

 
        Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
        Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
        Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
        Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
 
 
        Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
        Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
        Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
        Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
 
 
        Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
        Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
        Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
        Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
 
 
        Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
        Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
        Viel' äit' on pystyssä – hän kauan seisokohon —
        Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
 
 
        Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
        Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
        Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
        Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
 
 
        Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
        – Ei laulu kuolla voi – uus polvi laulakaan!
        Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
        Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
 

Sjöstrandin Kullervo

 
        Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
        Kuvaamastas meille Kullervon!
        Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
        Nyt se äärettömäst' onneton,
        Jok' ois ollut sankariksi luotu,
        Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
        Jos ois onnea hänelle suotu
        Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
        Vaan sen syyttään isäin veljesviha
        Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
        Omat syynsä sitten, oma liha
        Veivät rikoksesta rikokseen;
        Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
        Povea alati poltti vaan,
        Raivottaret hänet valtaans' saivat,
        Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
 
 
        Suru synkkä, ei se taivahainen,
        Joka mielen nostaa, kirkastaa,
        Vaan se raskas mainen, maanalainen,
        Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
        Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
        Pohjaan juonut maljan katkeran
        On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
        Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
        Miekkaa oikea kätensä vahva
        Paljastettua nyt kouristaa;
        Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
        Ylös kärki tuima tuijottaa;
        Murehella katsoo Musti maasta
        Isäntänsä silmään kamalaan,
        Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
        Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
        "Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
        Sydäntäni synkän-syyllistä?"
        Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
        Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
 
 
        Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
        Emon onnettoman ilmoin tuoma;
        Summattoman surkee kohtalois
        Sull' on julmain jumalien luoma!
 

M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852

Ylioppilasten puolesta

 
        Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,
        Aamuruskon alkoivat posket koittaa,
        Loistamahan jo Pohjanki maita nousi
            Aurinko tiedon.
 
 
        Niin se auringoinenpa armahimman
        Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden
        Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,
            Kieliä kohden.
 
 
        Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,
        Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,
        Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,
            Vei Manan maahan.
 
 
        Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
        Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
        Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
            Ystävän uljaan.
 
 
        Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
        Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
        Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
            Voittomme varma.
 
 
        Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
        Miehuudella lempiä synnyinmaata,
        Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
            Kuin teki Castrén.
 

Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle

(Kokemäellä.)

 
        Tässä saarnasi Sanoa,
        Lunastusta lausui kerran
        Pyhä hurskas Henrikkimme,
        Suomen piispa ensimäinen.
        Sana tuotti siunauksen,
        Kantoi kaunihin hedelmän,
        Jost' on Herralle ylistys,
        Henrikille muistopatsas.
 

Porthanin kuvapatsaan kantakiveen

(Turussa.)

 
        Suomen maan ja Suomen kansan
        Arvohon asettajalle
        Tähän kaikki Suomen kansa
        Muistopatsahan panetti.
 

Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes

 
        Kalevala, Kanteletar,
        Sanakirja, Virsikirja
        Kilvan kiittävät Sinua.
        Turun maa ja Pohjan puoli,
        Karjala ja kaikki Suomi
        Aina muistavat Sinua.
 

J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukokuuta v. 1885

(Lauletaan kuin: Integer vitae.)

 
        Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,
        Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,
        Snellman, kun meille hartaan työsi tuote
        Toivon on luote.
 
 
        Miehuutta mieles' rakkautta hohti,
        Totuus ja oikeus toimiasi johti;
        Kamppaillen kansas' sortumasta estit,
        Kamppauksen kestit.
 
 
        Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi
        Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:
        Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,
        Sankari ylväs!
 

VIII

Susi ja Lammas

(Mukaelma.)

 
        Kesän kuuman heltehellä
        Joen kylmällä vedellä
        Janoansa sammuttaa
        Rannikolla nuori lammas.
 
 
        Susi julma, harvahammas,
        Siihen tulla hurtattaa;
        Sillä riippui pitkä kieli,
        Lammast' alkoi tehdä mieli
        Panna puolis-paistikseen.
        "Voi sinua, pöllö rukka",
        Hönkäsee kovasti hukka
        Riidan syytä saadakseen,
        "Minkätähden pohjaa potkit,
        Ja minulta, konna, sotkit
        Hyvän juoman kaikki näin?"
 
 
        Pakohon ois lammasparka,
        Joll' on luonto heikko, arka,
        Juossut varvikkohon päin;
        Vaan vavisten pelkäs' sutta,
        Rupesipa oikeutta
        Tuolta vielä toivomaan.
        "Arvon herra", niin hän äänsi,
        "Mikäs vasten virtaa käänsi
        Veden vankan juoksemaan?
        Alempana kappaletta
        Kuin se, missä te oletta,
        Minä raukka vettä join;
        Kuinkas, vaikka potkimalla,
        Sotkea ma virran alla
        Teiltä, herra, juoman voin?"
 
 
        "Vieläkö sä suurentelet
        Ja minulle vastaelet,
        Muuan tuhma, pöllöpää!
        Kyllä kohta suusi suistan,
        Niin – ja nytpä senkin muistan",
        Susi julma ärjähtää,
        "Sanoneesi mennä vuonna,
        Että muk' olisin juonna
        Minä verta uudeltaan."
 
 
        "Tyhj' on teille juoru tuotu,
        Kosk' en mennä vuonna luotu
        Minä vielä ollutkaan."
 
 
        "Sen sanoja jompi kumpi
        Sinä taikka veljes ompi,
        Siit' et pääse minnekään."
 

"Velje' ei oo mulla ollut.'

 
        "Vaan sinulle nyt on tullut
        Kosto siitä, että teidän
        Paimenet ja koirat meidän
        Sukuamme surmaavat;
        Ja sovintouhriksensa
        Nuoren lampaan rasvoinensa
        Jumalatkin vaativat",
        Pilkaten sanovi hukka,
        Päälle käy, ja lammasrukka,
        Vaikk' on syytöin, kuolla saa.