Loe raamatut: «Papin rouva», lehekülg 9

Font:

XIV

Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen … eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.

Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.

Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi tieto voittonsa mahdollisuudesta.

Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi … tai oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa häiritsemättä.

Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat voineet nyt nähdä hänet.

Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.

Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.

Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa hänen eteensä.

Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja kohtaisivat hänet Esplanaadilla.—»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!—No, ja millä menestyksellä?—Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»—Ja se, mikä häntä eniten harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman vaikea ja kunniakas.

Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?

Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet, johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota »jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat, kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen—se ei tietysti voisi tulla kysymykseenkään!

Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan», jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai vaatisin jotain. »Mutta mitä ajattelette minusta!» Tai sitten sitä vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää, valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin j.n.e.

Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä, vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja—miehen poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti suudelman vahingon palkkioksi.

Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!—ja hän paiskautui vuoteeseensa.

Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli hänen omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua, milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.

Mutta silloin hän suuttui itseensä.

Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut järkeni?

Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?

Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa… Hänkö, joka … hänkö mustasukkainen sellaiselle…?

Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas vuoteeseensa.

Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.

Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta … kuka tietää, mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa minua, ja mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa on sanova sen hänelle… Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa, hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt ketään.

* * * * *

Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori astui oven täydeltä huoneeseen.

–Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän kuusen latvassa.

–Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu pitäjälle?

–Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole ollut komentamassa.

–Olenhan aina välistä.

–Välistä?—Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat!

Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.

–Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.

–Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.

Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi laverrella asioistaan.

Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa vastassaan veräjällä.

He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa. Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä, että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville. Ellikin otti siihen leikkiin osaa.

Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita aamiaispöydästä.

Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä, uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen, joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.

Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen kanssa.

–Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin tule heinään?

–Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.

–Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan … se on aivan likellä tuossa rantapellon alla.

–En tiedä … minä tuskin ehdin.

–Tulkaa nyt vain!

Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.

Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa. Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli viivyttelikin odotellen.

Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli loi häneen pitkän kysyvän katseen.

Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.

–Ota veikkonen velikulta!

Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.

–Menettekö metsälle? kysyi Elli.

–Menen.

–En tiennyt teidän olevan metsämies.

–Olenhan minä vähän sitä ja tätä.

–Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?

–Ei kiitoksia.

–Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?

–Elkää vaivatko itseänne … saanhan jostain talosta järven rannalta, jos jotain tarvitsen.

Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.

Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä tavalla olisin voinut häntä suututtaa?

Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän silloin olisi ollut minulle tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää, ettei se ole minun syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia kuvittelen.

Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.

XV

Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli vastasi, ettei häntä haluta.

–Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.

–Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän virkkoi arasti ja vähän hämillään:

–Niin, miksemme voisi mennä ripille…

–Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.

Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:

Mene jos tahdot … minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä kutsumusta.

–Kuinkas minä yksinäni?

–Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?

–Ei se sovi … ihmiset sitä kovin kummastelisivat.

–Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä aina väistää, antoi hänen olla.

Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.

Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.

Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa ovelta:

–Et siis tulee?

Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti hymähtäen sanoisi: käyttekö te ripillä? Mutta jos hän ei menisi, kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia selittämään.

–Minä tulen, sanoi hän.

Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia. Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.

Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.

Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa. Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään turvattomammalta ja tyhjemmältä.

He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista menneisyyttä.

Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa, jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.

Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen paikkaansa menehtyä.

Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi! Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.

Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti, ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.

Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut. Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se, joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani tavata?

Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää voisi saada tekemättömäksi.

Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden, ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?

Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen». He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin itkeä.

Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan. Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan— Liina varsinkin—ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi heidän seuraansa.

Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.

Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,—mutta ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle hän olisi hyvinkin voinut tulla—vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut väsyksissä ja nukahtanut.

Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan. Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.

Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä, että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.

Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma? Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene mahdollista!

Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja sairastuisi … ja minä saisin häntä hoitaa…

Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?

Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin nousevan pihaan pyssy olallaan.