ANTTI.
Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo muidenkin ihmisten tunteille.
KARI.
Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?
ANTTI.
Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.
KARI.
Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan, kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin, kun hänellä ei minkäänlaista ole.
ANTTI.
Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!
KARI.
Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.
ANTTI.
Nautinnon? – sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta, sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.
KARI.
Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.
ANTTI.
Missä kuuden päivän uskossa?
KARI.
Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.
ANTTI.
Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.
Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme silloin vielä koulussa kumpanenkin. – Niin suloista hetkeä en ole ennen enkä jälkeen tuntenut. (Katsoo kirkkoa.) Olit silloin kallisarvoinen rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.
Mutta katso sentään. – Eikö se ole juhlallinen? – Nuo tummaksi maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?
KASI.
Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta… Ja sitten hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden kanssa.
(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)
KARI.
Mitä se on?
ANTTI.
Luultavasti menee kylän nuoriso kokolle. Meidän sopii hyvin yhtyä heihin.
(Kylän nuorisoa ilmestyy kirkon takaa; ensinnä juoksee poikia keppien ja pallojen kanssa, niiden joukossa MUSTALAIS-SIMO ja VIULU-RYKÄMÄ; jälempänä tulevat SAAREN ELLI ja muut tytöt.)
SIMO.
Hei! Tässäpä kelpaa kuusisuolassa olla. Pojat, haudan tekoon! (Järjestyvät ja rupeavat palloa lyömään.)
ELLI.
Kas, Antti! Hyvää iltaa. (Karille.) Tekin olette jo täällä.. Terve tulleeksi!
KARI.
Kiitän. Tulin juuri ikään ja tapasin Antin tässä. Hän täällä yhä vaan suuria haaveksii.
ELLI.
Suuret mietteethän meidän maisterilla on.
ANTTI.
(Naurahtaen.) Vuoret vaikeroivat synnytystuskissaan, ja syntyy vaan naurettava hiiri.
KARI.
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoo suomalainen sananlaskukin.
ELLI.
Ei toki niin pahaa ennusteta.
KARI.
Ei ennusteta, ei ennusteta, mutta niin se tavallisesti käy.
ELLI.
Ettekös tekin yhdy meidän matkaan, niin vietetään tämä ilta hauskasti?
KARI.
Tietysti, tietysti.
ELLI.
Kun itse on kansan lapsi, niin tuntee olevansa luonnollisin heidän parissaan.
KARI.
Se on tietty se.
SIMO.
(Pojille.) Lyökää te siellä palloa, minä menen näitä täällä liikuttamaan. (Juoksee tyttöjen luo.) No tytöt ja herrat, mitä nyt aijotaan?.. Eikö panna yksi polska, tässä kirkon mäen kunniaksi?
KARI.
Ka miks'ei.
SIMO.
Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.
RYKÄMÄ.
Kirkon mäelläkö?
ELLI.
Voisimmehan mennä jonnekin muualle.
KARI.
Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka kirkossa.
SIMO.
(Tarkastaa Karia.) Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.
KARI.
No minkälainen se on?
SIMO.
Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla.. siin' on minun uskontoni.
KARI.
Terve sitten! Saman hengen lapsia.
SIMO.
Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei nauti, tappakohon tauti.
(KAIKKI nauravat.)
KARI.
Se on oikein.
SIMO.
(Ottaa pullon taskustaan.) No niinpä ryypätään. (Ryyppää.) Tuossa herra.
(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)
SIMO.
(Katsoo sitä.) Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille onkin. Mutta te pojat!
(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)
KARI.
(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille soittamaan.) Nyt tanssimaan.
TYTÖT.
(Katsellen toisiaan.) Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..
KARI.
(Soutaessaan.) Ei soittoa saa tyhjään panna.
(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)
ELLI.
(Antille.) Tämä menee liiaksi..
ANTTI.
Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä.
Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.
ELLI
En minä.
ANTTI.
Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.
ELLI.
En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä, jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika kevytmielistä.
ANTTI.
Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla niin ahdasta.
ELLI.
Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.
ANTTI.
Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.
(ELLI katsoo kummastuneena.)
ANTTI.
Niin, niin.
KARI.
(Herkiää soittamasta.) Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia. Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.
SIMO.
No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.
KARI.
(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.) Saadaan me nyt ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.
ANTTI.
Tule Ellikin rinkiin.
ELLI.
En minä.
ANTTI.
Minä kai menen.
TYTÖT JA MUUTAMAT POJAT.
Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.
(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan, häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)
NISKANEN.
(Lähestyy.) Kuinka kauan te koettelette jumalan kärsivällisyyttä vaeltaen synnin tiellä!
SIMO.
(Hypäten Niskasen eteen.) Mitä puhut kun suusi liikkuu, vai tuuliko sitä heiluttaa?
KARI.
Mikä mies sinä olet, kun tulet meidän iloa häiritsemään?
NISKANEN.
Vielä itsekin kerran kadutte tätä iloa, sillä maailman lasten ilo on katoovainen. Se ilo, joka Herrassa saadaan, on vasta oikea ja pysyväinen ilo. Luulisipa jo tuon Herran huoneenkin varoittavan teitä tällaisista töistä. Eikö se jo katseellaan teille tuomiota lue, eikö edes mieleenne juohdu, että tästäkin elämästä kerran loppu tulee ja että saatte vielä seisoa korkeimman tuomio-istuimen edessä vastaamassa töistänne?
KARI.
Pidä vaan huoli itsestäsi, kyllä me vastaamme töistämme.
SIMO.
Niin juuri. Katso vaan, että oman nuttusi liepeissä on kyllin laveat körtit.
NISKANEN.
Tahdot sillä sanoa, että minultakin puuttuu paljon. En sitä kielläkään, mutta kun näkee kanssaihmisensä vaeltavan ilossa ja nautinnossa helvetin tiellä, niin tekee mieli heitä siitä nuhtelemaan, että jos edes yhden sydämen saisi kääntymään perkeleen palveluksesta jumalan palvelukseen.
KARI.
Luuletko että kaikki, joilla ei körttiä ole, ovat perkeleen palvelijoita.
NISKANEN.
Jokainen tunnetaan töistänsä.
Te räiskätte ja pidätte helvetin peliä juhannusaattona, kun me tuolla jumalan sanaa harjoitamme. Ja herrat etupäässä vievät kansaa riettauteen. Olisin toki sivistyksen koulun läpikäyneiltä enempi odottanut.. vaan taitaako sokea sokeata taluttaa.
KARI.
Kuule mies, meidänkin kärsivällisyys loppuu, korjaa nyt luusi.
NISKANEN.
Kyllä minä tiedän, milloinka menen.
KARI.
Minä tiedän myös. (Ottaa häntä käsivarresta ja jalallaan, auttaen puulaa menemään.)
SIMO.
Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin.
NISKANEN.
(Sieppaa kiven, vaan pudottaa sen heti pois.) Katsokaa päältä, hän tekee väkivaltaa.
I: NEN POIKA.
Mitä ne körttiläiset siinä katsovat kuin lehmä uutta konttia!
II: NEN POIKA.
(Joka on körttiin puettu.) Itse olet körttiläinen.
I: NEN POIKA.
(Menee ja lyö häntä korvalle.) Olenko minä körttiläinen? Häh!
(Heidän kesken syntyy tappelu, kummaltakin puolen menevät toiset auttamaan ja niin ovat kohta kaikki pojat yhdessä nujakassa. Kaikkien huomio kääntyy heihin. Antti menee heitä asettamaan.)
SIMO.
Katsopas peijakkaita. Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa.
NISKANEN.
(Menee poikien luo.) Pojat, mitä te teette. (Ottaa heitä tukasta kiini.) Kuka teitä on käskenyt tänne tappelemaan!.
(Pojat eroavat ja menevät pois. Niskanen seuraa heitä.)
TOISET POJAT.
(Puiden nyrkkiä heidän jälkeensä.) Tulkaapas toisen kerran, niin kyllä opetamme..
SIMO.
Juuttaan hunajanpisara tuli tänne ja säikytti tytöt pahanpäiväisiksi.
Saapa nähdä tokko ne siitä enää toipuvatkaan.
KARI.
Kyllä se haihtuu, kun lähtään kokko sytyttämään.
(Menevät tyttöjen luo, jotka ovat kokoontuneet yhteen paikkaan aivan näyttämön laidalla.)
KARI.
No eikös nyt lähdetä kokolle joka kynsi, missä se on se teidän kokko?
SIMO.
Tässä se on lähellä, tuossa kankaalla,
KARI.
Niinpä lähtään sitten.
SIMO.
Ja anna Rykämä viulusi soida.
(Kaikki alkavat mennä paitse ELLI, joka erikseen on istuutunut sakastin rappusille. Huomattuaan ELLIN kääntyy ANTTIKIN ja menee hänen luo.)
ANTTI.
(Lähestyessään Elliä.) Mitä sinä täällä istut ja mietit? Muut menivät jo kokolle ja sinä tietysti tulet mukaan.
ELLI.
(Kohottaen päätään.) Antti, ei mennä.
ANTTI.
Miks' ei?
ELLI.
Minä pelkään.
ANTTI.
Mitä sinä pelkäät?
ELLI.
En tiedä, mitä se on. (Peittää kasvonsa itkien.)
ANTTI.
(Ottaa Elliä kädestä.) Elli, mikä sinua vaivaa? Kuule, kerro minulle, kerro!
ELLI.
(Nyyhkien.) Enhän tiedä itsekään oikein.
ANTTI.
Onko sinulle mitä tapahtunut?
ELLI.
Ei, mutta muistan tuota äskeistä kohtausta. – Ajattele, jos me ollaan väärässä,
ANTTI.
Minkä suhteen?
ELLI.
Jos heillä on oikein.
ANTTI.
Mutta missä?
ELLI.
Kaikessa. Jos siinä on perää, mitä Niskanen sanoi, että saamme vielä vastata tuomiopäivänä tuostakin kevytmielisyydestä. Ja eikö meidän elämämme todellakin ole kevytmielistä. Kelpaako tämä nyt jumalalle?
ANTTI.
Se on vaikea sanoa, minulla ei ole mikään tähän aikaan selvillä, vaikka olen etsinyt totuutta aivan siitä asti kuin muistan.
ELLI.
Minäpä en ole edes etsinytkään, olen vaan elänyt päivästä päivään mitään ajattelematta turhissa unelmissa tämän maailman onnesta. Mutta äsköinen tapaus oli kuin ukkoisen isku. Minusta tuntui kuin se olisi ollut jumalan lähettämä varoitus meille. Eikö se sinuun mitään vaikuttanut?
ANTTI.
Pahan vaikutuksen se teki minuunkin, mutta minä koettelin tukahuttaa sitä, sillä tuommoisina hetkinä ei voi luottaa tunteihinsa, kun niitä ei silloin kumminkaan kykene arvostelemaan.
ELLI.
Minä aina luotan tunteihini, sillä ainoastaan niiden kautta voin minä saada vakuutuksen itselleni.
ANTTI.
Se onkin hyvä, sillä tunteet ja järki ovat minulla alituisessa ristiriitaisuudessa.
ELLI.
Eikö sinulle nyt juolahtanut mieleesi, että jospa hyvinkin olet väärässä ja äitilläsi ja muilla heränneillä on oikein?
ANTTI.
Kyllä se tosin tuli mieleeni ja ajattelin, että kenties tuo onkin ainoa totuus, vaikka olen siitä eksynyt pois; sillä siitä päivästä asti kuin rupesin epäilemään sitä, joka oli minulle ennen suurin totuus, en ole löytänyt uutta sijaan.
ELLI.
Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?
ANTTI.
Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään.. ei sitä voi selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä parsimaan.
ELLI.
Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.
ANTTI.
(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.) Äitini – , sen olen taas unhoittanut. (Huokaisee syvästi.)
ELLI.
En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi..
Ja mistä se tulee?
ANTTI.
Niin, mistä se tulee?
ELLI.
Ajattelepas, jos kaikki olisivat niin uskonnollisia, olisihan tämä maailma hyvä. Ja kuinka sinä voit pettää semmoista ihmistä.
Kaikkein kovimmin koskee häneen se, että hänen poikansa, hänen oma Anttinsa, on sillä tavalla pettänyt vanhan äitinsä. Voitko nähdä äitisi riutuvan tuommoiseen suruun, voitko saattaa hänen harmaat karvat murheella hautaan?
ANTTI.
Riittää, riittää, tämä masentaa miehen kokonaan! Miksi et ole ennen noin puhunut?
ELLI.
Enhän ole itsekään tullut sitä ajatelleeksi.
ANTTI.
Olisihan minun itsenikin pitänyt se huomata ja olenhan sen huomannutkin, vaan sitäkin olen koettanut tukahuttaa. Ja nyt se on myöhäistä. Mitä tehdä?
ELLI.
Onko se sitten niin mahdotointa täyttää vielä äitisi toiveet?
ANTTI.
(Jonka muoto yhtäkkiä kirkastuu, kuumeen tapaisesti.) Mitä sillä tarkoitat?
ELLI.
Että etkö vielä voisi papiksi ruveta?
ANTTI.
(Miken miettiväisenä.) Niin, enhän sitäkään tiedä.
ELLI.
Etkö muista, kun piennä poikaisna kuvittelit, kuinka sinä isoksi tultuasi rupeat papiksi ja sitten saarnaat minulle niinkuin ennen leikitellessämme.
ANTTI.
Ja sinä lupasit sitten laittaa kaikki valmiiksi odottamaan, kun minä kirkosta tulen ja hoitaa kotiamme.
ELLI.
Niin.
ANTTI.
Ja vieläkö nytkin tekisit, mitä silloin lupasit?
ELLI.
(Punastuen.) Vielä.
ANTTI.
(Kiertää toisen kätensä Ellin ympäri ja toisella ottaa häntä kädestä kiini.) Sinä olet aina ollut minulla ohjaajana ja suojelijana. Ethän jätä minua enää koskaan!
(ELLI painaa päänsä Antin rintaa vastaan ja itkee.)
ANTTI.
Olemmehan kumpikin jo kauan tienneet, että tämä kerran tapahtuu. (Suutelee häntä.) Nyt minä tunnen olevani taas entinen, lapsellinen Antti.
(Kokko on sytytetty ja sen loimottava liekki valaisee vähitellen kirkon seiniä, viimein koko kirkon ja mäen.)
ELLI.
(Hypäten asennostaan, jossa hän oli.) Antti, mitä tämä.
ANTTI.
Kokko on sytytetty.
ELLI.
Antti, Antti, katso kirkkoa! Voi tuota juhlallista loistoa! Näyttäähän kuin koko kirkon sisus olisi tulessa.
ANTTI.
Tämä on juhlallinen hetki.
(Kuuluu laulua ja viulun soittoa.)
ANTTI.
Kuuletko?
ELLI.
Kuinka kauniilta se kuuluu.
ANTTI.
Tämä tekee syvän vaikutuksen.. ja tuo kirkko… Nyt voin katsella sitä taas samoilla silmillä kuin piennä poikana. (Painaa Elliä rintaansa vasten.) Ja sinua myös.
Toinen Näytös.
(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi, toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä.
Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla lääkepulloja. On yö.)
ELLI.
(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)
Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält' sielun lähteissän'.
Oi, Herra! ota huomaas' Ja korjaa minua suojaas', Nyt kotia kulkeissan'.
Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk' voitto on; Nyt loppuu kaikki vaivan' Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.
Koht' joudun minä matkaan, Ja annan teit', mun rakkaan, Kaikk' Herran haltuun tääll'; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll' Herra armons' lainaa Ja yhteen auttaa viel'.
(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan pöydälle.)
ANTTI.
(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.) Yhä sinä vaan jaksat valvoa, Elli kulta.
ELLI.
Mutta kule hiljaa.. äitisi on nukahtanut.
ANTTI.
(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.) Hän ei elä kauan.
ELLI.
Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. (Katselee Anttia.) Näytäthän kovin väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta yötä perätysten.
ANTTI.
En saanut unta. (Pitelee otsaansa.) Ihmistä koetellaan.. tuntuupa siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.
Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.
ELLI.
Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.
ANTTI.
Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?
ELLI.
Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.
ANTTI.
Millä tavalla sinä häneen turvaudut?
ELLI.
En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.
ANTTI.
Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?
ELLI.
Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.
ANTTI.
Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?
ELLI.
Niin, miksi? (Tarttuu Antin käteen.) Kuule, sano millä voisin tuskasi lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.
ANTTI.
Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä siitä luopumalla tulisin entiselleen.
ELLI.
(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen kaulaansa.) Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä luovu.
ANTTI.
Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen kadotukseen.
ELLI.
Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen kärsisin sinun kanssasi.
Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se lievittää.
ANTTI.
Enhän voi rukoillakaan.
ELLI.
Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.
ANTTI.
Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä rukoilisin?
ELLI.
Ketä – ?
ANTTI.
Niin juuri.
ELLI.
Mutta Antti, – jumalaa.
ANTTI.
En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.
ELLI.
(Katsoo hämmästyneenä häneen.) Kuinka sinä sitä saatat epäillä? – Onhan jumala.
ANTTI.
Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?
ELLI.
Mistäkö tiedän? – Minä tunnen sen, olen vakuutettu.
ANTTI.
Niin olin minäkin. (Syvästi huoaten.) Vaan sitten tuli epäilys ja niin rauha haihtui, kaikki meni. (Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)
ELLI.
Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan.. hän on ainoa avun tuoja.
ANTTI.
(Kolkolla äänellä.) Täytyy kestää.
ELLI.
Mutta mikä siitä lopuksi tulee?
ANTTI.
Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes murrun. (Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)
Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?
ELLI.
Niin.
ANTTI.
Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? (Katsoo äitiään.) Mutta makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena.. Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi synnytit.