ÄITI.
(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.) Kellä on niin vaikea olla? Ketä täällä on? (Katsoo tarkemmin.) Tekö lapseni?
ANTTI.
Niin äiti.
ÄITI.
(Katsoo tarkasti Anttia.) Antti, oletko sairas?
ANTTI.
En ole.
ÄITI.
Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.
Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin nähdä. (Ottaa Anttia kiini kädestä.) Olethan vaalea paljosta valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.
ANTTI.
Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.
ÄITI.
Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?
ANTTI.
Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. (Painaa päänsä äitin vuoteesen ja itkee.)
ÄITI.
Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. (Nostaa hänen päätään.)
ANTTI.
Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla.. nuhtele edes minua.
ÄITI.
En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin.. sillä näenhän nyt että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.
ANTTI.
Sinä olet liian hyvä.
ÄITI.
Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.
ANTTI.
Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.
ÄITI.
Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.
ANTTI.
Mutta jos sekään ei auta.
ÄITI.
Sitten ei auta mikään.
ANTTI.
Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.
ÄITI.
Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää, vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna. Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.
ANTTI.
Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on jo hyljännyt minun.
ÄITI.
Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.
Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.
(ELLI menee.)
ANTTI.
Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi uskoa.
ÄITI.
Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.
ANTTI.
Vieläkö kovemmat?
ÄITI.
Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.
ANTTI.
En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt. Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan, vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että hän näyttäisi minulle oikean tien.
ÄITI.
Ja hän näytti?
ANTTI.
Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä suuremmaksi tuskani tuli.
ÄITI.
Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?
ANTTI.
En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin koko maailma olisi tullut viettelemään.. silloin tunsin että kaikki oli syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin taivaasen pääsevän.
Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan kärsiä.
ÄITI.
Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.
ANTTI.
Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se onnistuikin.
ÄITI.
Oliko se koulu-ajallasi?
ANTTI.
Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun tulin pois kotoa.
ÄITI.
(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.) Kotoako?
ANTTI.
Niin.
ÄITI.
(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta vapisevalla äänellä.) Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen uskonut!
ANTTI.
(Painuu aivan lähelle häntä.) Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?
ÄITI.
Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.
ANTTI.
Kuinka se olisi mahdollista?
ÄITI.
Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.
ANTTI.
Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.
ÄITI.
Jokos sinä sitten olet voiton saanut?
ANTTI.
En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt niin kauas.
Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut.. aloinhan jo epäillä tuotakin, jota rukoilin, – mitä sitten enää oli jälellä.
ÄITI.
Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.
Oh, oh… tuska kohoaa ruumiissani…
Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?
ANTTI.
Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.
ÄITI.
Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.
ANTTI.
Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut, ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.
ÄITI.
Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?
ANTTI.
Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.
ÄITI.
Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut pelastanut.
ANTTI.
Se on vielä tietymätöintä.
ELLI.
(Tulee vesi-astian kanssa.) Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut pihassa. (Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)
ÄITI.
(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.) Kiitos, Elli, tästä.. ja siitä en voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.
ELLI.
Minäkö?
ÄITI.
Niin.
(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)
ANTTI.
(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.) Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa tuota tapausta juhannusyönä.
ELLI.
Elä kiitä, vaan nuhtele, kun Antille olen tuollaisen tuskan saattanut, josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.
ÄITI.
Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.
Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa. Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun, lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, – muuta en enää kaipaisi.
ANTTI.
Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?
ÄITI.
Uskallat, uskallat, silloin sinä olet paraimmassa turvassa ja jumala on kääntävä sinun epäilyksesi ja kokemuksesi hyväksi. Hän kasvattaa sinusta paimenen, joka voi ohjata Herran seurakuntaa kaikkien koetusten läpi.
ELLI.
Elä epäile sitä enää, se on sinun kutsumuksesi kumminkin.. täytä kuolinvuoteellaan makaavan äitisi tahto.
ANTTI.
No sen teen, tulkoon sitten mitä tahansa. (Ojentaa kätensä äitille.) Tuossa äiti käteni: pojastasi tulee pappi, se on sinun tahtosi ja se tapahtukoon.
ÄITI.
(Tarttuen Antin käteen.) Amen, kiitetty olkoon se, joka kaikki hyvin tekee! En voi sinua, Jumala, kylläksi kiittää tästä rauhasta, jonka minulle olet suonut.
Minun lähtöni on lähellä, armahda minuakin.
(Silmät painuvat kiini.)
ELLI.
Hän ummistaa silmänsä.. Kädet kylmenevät. (Itkee.) Kuoleeko hän?
ÄITI.
(Aukaisee silmänsä.) Kuulitteko mitään?
ANTTI.
Ei.
ÄITI.
Minä kuulin niin kaunista soitantoa.
(ANTTI painuu polvilleen vuoteen viereen ja itkee.)
ÄITI.
Miksi itket, Antti?
ANTTI.
Kun meidän täytyy kohta erota.
ÄITI.
Elämän lankani on lopussa. Täytyy valmistautua kuolemaa vastaan ottamaan. Vaan voisitko Antti hankkia minulle pappia, että saisin vielä kerran syödä Herran armopöydältä.
ANTTI.
(Nousee ylös.) Heti paikalla.
ÄITI.
Lähetä joku palvelija noutamaan.
ANTTI.
Minä menen heitä herättämään.
ÄITI.
Mutta tule itse pian pois.
(ANTTI menee kiireesti ulos.)
ELLI.
Jos sinä, äiti, et jättäisi meitä, olisi meillä hyvä olla. Me jäädään orvoiksi.
ÄITI.
Täytyy totella, kun minua kutsutaan pois.
ELLI.
(Heltyy itkemään.) Pääsethän parempiin asunnoihin siellä, jossa ei vaivoja ole, toisten pyhien naisten joukkoon. Siellä ihminen vasta täydellisyytensä löytää,
ÄITI.
Elä lapseni niin, että sinäkin siellä asunnon löytäisit.
(ANTTI ja palvelijoita kokoontuu huoneesen, he pyyhkivät kyyneleitä silmistään.)
ÄITI.
Elkää itkekö, minulla on hyvä olla. – Hetki lähenee.. Kohta olen tuolla.. Mikä tuo kirkkaus?.. (Koettelee nousta ylös.)
(ANTTI ja ELLI auttavat häntä.)
ÄITI.
(Istuillaan Ellin tukemana.) Kas, tuolla on pikku Eevani! (Tavoittelee käsillänsä ilmaan.) Hän on niin puhdas ja kirkas kruunu päässä, hänellä on enkelin siivet.. Ja tuo hyvä paimen heidän joukossaan.. Eevani, Eevani! Hän hymyilee minulle.. (Painuu vuoteelle.)
ANTTI.
Äiti hourailee.
ELLI.
Hän näkee paremman maailman.
ÄITI.
(Näyttää taas tointuvan.) Mutta eikö se pappi joudu?.. Oh!.. Olenko kauan nukkunut?
ELLI.
Et ole.
ÄITI.
Nyt tuli pappi.
(KAIKKI kuuntelevat.)
ANTTI.
Ei kuulu mitään, tuuli vaan puhaltelee.
ÄITI.
Mutta sinähän, Antti, olet pappi. Sinähän voit auttaa minua.
ANTTI.
En ole vielä pappi.
ÄITI.
(Valittavasti.) Voi, miks'et? Kuka minua nyt auttaa, jos pappi ei joudu. Anna sinä minun vielä saada osa Kristuksen ruumiista ja verestä.
ANTTI.
En ole pappi, minulla ei ole siihen oikeutta. Luota jumalaan, hän voi sinut pelastaa muutoinkin.
ÄITI.
Mutta se olisi antanut minulle voimaa voittaa kuoleman ja perkeleen. (Hänen silmänsä alkavat taas harhailla.) Mikä tuo musta on? (Osottaa puoleksi raollaan olevaa ovea, josta musta porstua näkyy; kiljasee kovasti.) Se tulee tuo musta. (Tarttuu Ellin kaulaan.) Suojelkaa minua, se aikoo viedä, voi, voi, voi!
ANTTI.
Ei siellä ole mitään.
ÄITI.
(Huiskuttaa käsiään.) On, on, on, on! Se tulee, voi, voi, voi, voi!
(ERÄS PALVELIJA vetää oven kiini.)
ÄITI.
Se meni. Olen voittanut. (Painuu vuoteelleen.)
ELLI.
(Itkien.) Hän kuolee. (Painuu hänen ylitsensä.) Henki kulkee vielä.. Nyt se loppui.
(KAIKKI itkevät.)
ELLI.
Katsokaa, hänellä on hymy huulillaan. Vieläkö voit, Antti, epäillä sitä uskoa, jossa nytkin äitisi noin vakuutuksessa kuoli?
ANTTI.
Äiti, äiti!.. Mitä on kuolema? Sinä sen nyt tiedät. Eikö sitä voi tietää ennenkuin tuolloin vasta, kun kaikki on lopussa? Jokaisen täytyy kokea, ennenkuin tietää mitä kuolema on. (Tarttuu äitinsä käteen.)
Oletko petetty, vai pettänyt?
Kolmas Näytös.
(Huone Antin kotona. Lämmin kesäaamu. Ikkunat ja ovet auki, peräovesta näkyy portaat ja kirkas päiväpaisteinen maisema.)
(ELLI istuu ikkunan luona somassa, mutta yksinkertaisessa kesäpuvussa ja ompelee, hyräillen jotakin virren nuottia.)
PALVELIJA.
(Tulee peräovesta.) Hyvää huomenta rouva.
ELLI.
(Panee ompeluksensa pois.) Kas, Kallehan on jo kotona, vai niin.. sepä oli erittäin hyvä, entiset jauhot ovatkin jo kaikki.. No mitäs muuta kaupunkiin kuuluu?
KALLE.
Eipähän sinne juuri niin erityisiä.. Köyhyys näkyi olevan siellä niinkuin täälläkin. (Kaivaa kukkaron taskustaan.) Kaksi kulia minä ostin, niinkuin puhe oli.. tässä on tähteet. (Antaa hopearahoja Ellille.)
ELLI.
(Panee ne pöydälle ja seuraa Kallea ovelle.) Liisa!.. Liisa!
ÄÄNI ULKONA.
Kyllä rouva.
ELLI.
Panepas, Liisa, kahvipannu tulelle pastoria varten, sillä hänen pitäisi kohta tulla, ja mene sitte Kallen kanssa ja tyhjentäkää ne kulit siihen ruoka-aitan keskimäiseen hinkaloon.
ÄÄNI ULKONA.
Kyllä rouva.
(NISKALAN EMÄNTÄ vanhan kansan pukuun puettuna nousee rappusia ylös.)
ELLI.
(Menee häntä vastaan.) Hyvää päivää, hyvää päivää emäntä!
EMÄNTÄ.
(Vetää huivia korvansa taakse.) Sanoiko rouva jotakin?
ELLI.
Minä sanoin että hyvää päivää.
EMÄNTÄ.
Jumal'antakoon, jumal'antakoon, rakas rouva.. Minun kuuloni tahtoo yhä vaan huonota. Pistäysin tässä sivu kulkeissani rouvaakin katsomaan ja tervehtimään, sitä ei useinkaan suuresta talosta tahdo emäntä irtautua, kun on niitä töitä ja..
ELLI.
Niinhän se on.
EMÄNTÄ.
Niin mitenkä?
ELLI.
Niin että niinhän se taitaa olla.
EMÄNTÄ.
Niinhän se on, niinhän se on.
ELLI.
Vaikka muuten minusta olisi hauskaa, jos emäntä useamminkin kävisi täällä, sillä minäkin tahdon olla niin yksin.
(Istuutuvat huoneesen tultua; Elli ottaa ompeluksensa.)
EMÄNTÄ.
Ohhoh! kylläpä nyt on kuuma.
ELLI.
On vähä liika kuumakin, vaan hyvää se viljavainioille tekee tuo.
EMÄNTÄ.
Tekee kai, tekee kai, kyllähän tällä ilmalla kelpaa viljan kasvaa. Mutta pitkään se tänä vuonna veti. Ei miesmuistiin ole kesä näin myöhään tullut. Kun tuolla sydänmaan järvissä vielä kesäkuun puolivälissäkin kuuluivat jäitä ajaneen.
ELLI.
Niinhän ne kertovat.
EMÄNTÄ.
(Vetää huivia korvansa taakse.) Niin mitä se rouva sanoi?
ELLI.
Että niinhän ne kertoivat.
EMANTA.
Niinhän ne kertoivat.. Vaan sittenhän tuo kun kesä rupesi tulemaan, niin Herra antoi sen tulla kerrassaan. Aivanhan muutamissa päivissä tuli täysi kesä. Ohrapellot ovat siellä meidänkin kylällä niin koreita, jotta ainai..
ELLI.
Jumala näyttää ihmisille että hänen kädessään on kaikki.
EMÄNTÄ.
Mikä on kaikki?
ELLI.
(Kovemmasti.) Jumalan kädessä näet kaikki.
EMÄNTÄ.
Niin, niin, jumalan kädessähän kaikki on.. Hänen kaikkiviisautensa kurittaa meitä.. Tämä talvi on ollut koetuksen aika, murheen päivä niin köyhille kuin rikkaille, niin väärille kuin vanhurskaille.. Mutta onhan, jumalan kiitos, monta herätystä tapahtunut ja ihmiset ovat oppineet turvautumaan jumalaan.
ELLI.
Senpä tähden jumala ottaa nyt vitsauksensa pois.
EMÄNTÄ.
Toivotaan niin, toivotaan niin.. (Hetken äänettömyys.) Ei pastori taida olla kotona.
ELLI.
Ei ole. Hän ei tähän puoleen vuoteen ole ollut yhtään kokonaista päivää kotona.
EMÄNTÄ.
Vai ei yhtään. Sehän on ikävä.
ELLI.
Onhan se vähän.
EMÄNTÄ.
Mutta täytyyhän sitä kärsiä, kun jumala on hänessä kerran valinnut voimallisen aseen ja lohduttajan tänä hädän ja murheen aikana. Hänen kauttansa on muutos jo monessa tapahtunut, monen mielen on hän kuolinvuoteella vapahtajan puoleen kääntänyt..
Hänessä on Ukko-Paavon henkeä, ja paljon hän on hengellistä elämää tälläkin seudulla virkistänyt, se oli jo hyvin laimentunut ja moni vanhoistakin heränneistä oli kääntynyt maailman mukaan ahneudessa ja oman voiton pyynnissä.
ELLI.
Niistäpä hän on saanutkin itsellensä vihamiehiä.
EMÄNTÄ.
Saahan niitä vihamiehiäkin, mutta totuus ei niitäkään pelkää. Hän on saanut voiton jumalassa.
ELLI.
Taistelujen kautta on hän saanut voiton, jommoista ei moni näe, mutta paljon hän on taistellutkin.
EMANTA.
Sen arvaa, siitähän hänen käytöksensäkin on niin nöyräksi käynyt, että kyllä se on nöyrä.
ELLI.
Äitinsä kuolema häneen suurimman vaikutuksen teki, vaikka epäilyksensä vielä oli suuri, mutta sen jo silloin näki että suuri henki hänessä asui. Hän ei lakannut etsimästä totuutta.
EMÄNTÄ.
Min mitä etsimästä?
ELLI.
(Kovemmin.) Totuutta.
EMÄNTÄ.
Niin, totuutta.. aivan niin, aivan niin.. ja löysi?
ELLI.
Ja löysi. Täytyy kummastella sitä intoa, jolla hän nyt toimii. Eikös hän ole oikea kristitty?
EMÄNTÄ.
No kyllä kai hän on oikea ristitty. Ympäri pitäjään kuuluvat kertovan kuinka tässä talossa kaikkia autetaan ja kohdellaan ristillisellä rakkaudella.. Kyllä kai tämä talo on oikea kointähti meidänkin pitäjäässä.
(ERÄS MIES tulee peräovesta, sairaan näkösenä, leukaa peittää musta parta, viikset ylähuulta; häntä seuraa NAINEN kantaen pientä lasta sylissään vaatteen tukemana, joka olan ja toisen kainalon taite kiertää selän taakse; hän näyttää vielä nuorelta.)
MIES.
Päivää rouva!
Pyytäisin saada talossa hiukan levähtää; väsynyt ja sairas kun on, ei jaksa pitkiä taipalia tehdä.
ELLI.
Saahan sitä. (Nousee ja menee katsomaan lasta; naiselle.) Istu tuohon tuolille.
EMÄNTÄ.
(Joka on myös noussut.) Korea lapsi.
ELLI.
(Katsellen lasta.) Pieni raukka, oletpa syntynyt keskellä kurjuutta.. Voi kuin hänellä on mustat ja vilkkaat silmät.
EMÄNTÄ.
Korea lapsi.. Mistä päin ne vieraat kulkevat?
MIES.
Tuolta Nerkoon kanavan kaivokselta sitä on tultu.
ELLI.
Ei suinkaan sieltä vielä ole työ loppunut.
MIES.
Ei työ, vaan voimat. Keuhkotaudin sain siellä kanavan pohjaa perkatessani kylmässä vedessä ja savessa; kun ei ole noista jalkineistakaan, niin eipä sitä terveys tahdo kestää.
EMÄNTÄ.
Niin ainai, eihän sitä kestä semmoista.
MIES.
Onhan tuosta kuitenkin se hyöty, ettei nälkään tarvitse kuolla.
ELLI.
Antti ainakin sanoo että se koko kanavatyö on Herran vitsaus, maailman lasten kokeita sotiakseen jumalan rangaistuksia vastaan.
EMÄNTÄ.
No kyllä se on ainai niin, niitä syntisparan puuhia.
(MIES nauraa ivallisesti.)
ELLI.
Te nauratte sille.
EMÄNTÄ.
(Loukattuna.) Niin.. naura vaan, mutta kyllä sinä ja kaikki tohtyörit ja sen laittajat saatte nähdä vielä viimeisellä tuomiolla mitä se tahtoo sanoa, että jumalan, vihan vetää päälleen.
MIES.
Postillassako se seisoo?
EMÄNTÄ.
Pilkkaa sinä vaan postilloita ja muita pyhiä kirjoja, mutta saat nähdä että siinä ei ole hiuskarvaakaan valetta siinä, mitä minä sanon.
ELLI.
(Joka on tarkastanut Annia.) Mutta mitenkä minusta tuntuu siltä kuin minä olisin teitä kumpaistakin jo ennen nähnyt.
NAINEN.
Ettäkö ei rouva enää tunne meitä?
ELLI.
Kyllä minä en jaksa muistaa.
NAINEN.
Olinhan minä piikanakin rouvan kotona yhteen aikaan.
ELLI.
Ai.. Anni Mähönen, kyllä.. kyllä minä nyt! Sehän oli siihen aikaan, kun
Antti ja minä olimme kihloissa.
ANNI.
Niin, siihen aikaanhan se taisi olla.
ELLI.
(Katsoo säälivästi Anniin.) Voi Anni kulta, kun tähän aikaan olet äidiksi joutunut.. No mutta kuka se tuo miehesi on?
ANNI.
(Hiukan nauraen.) Sanokoon itse.
MIES.
Eikö rouva enää tunne tuota hurjaa Mustalais-Simoa.
ELLI.
Ai, Simoko se on! En tok' olisi tuntenut.. Kun on niin muuttunut!
SIMO.
Näkyyhän se ihminen taudin käsissä muuttuvan.
EMÄNTÄ.
Etkö huomaa että se on jumalan rangaistus.
SIMO.
Mikä?
EMÄNTÄ.
Tuo sinun tautisi.
SIMO.
Olipa tuo vaikka kahden jumalan, mutta sen vaan tiedän että tauti näkyy ihmistä muuttavan.. Saakeli soikoon! kun tämä harmittaa, eihän elämä tunnu elämällekään, kun on näin raihnainen. No jonkinlaiseen seutuun sitä on pitänyt joutuakin, kun kesätkin täällä talveksi muuttuvat.. Ei suinkaan ihminen lumella elä.
ELLI.
Ei mitään pahaa, josta ei olisi jotain hyvää. Tämän kauttahan koettelee jumala saada ihmistä puoleensa käännetyksi pelastaaksensa häntä siitä ijankaikkisesta kuolemasta.
SIMO.
En minä niistä ijankaikkisista mitään ymmärrä.. kuollut on kuollut.
ELLI.
Mutta mihinkäs teidän sielu joutuu?
SIMO.
Mihinkä se mustalaisen sielu joutuu!
ELLI.
Te olette yhtä uskomatoin kuin ennenkin?
SIMO.
Mistäpähän sitä uskoa meikäläisille siunautunee.
ELLI.
Asianne on huonosti.. Ja miten lie sinunkin laitasi Anni?.. Onko teitä edes vihittykään?
SIMO.
Luonto on meidät vihkinyt ja tuo lapsi on kyllin suuri todistus siitä että olemme yhdessä eläneet, ainakin todistaa se yhtä paljon kuin kirkonkirjat.
ANNI.
Eihän Simo ole käynyt ripillä; eikähän sitä ole kastettukaan.
ELLI.
(Hämillään.) Eikö kastettukaan!
EMÄNTÄ.
Mitä hän sanoi?
ELLI.
Ettei tuota miestä ole edes kastettukaan.
EMÄNTÄ.
Herra siunaa ja varjele! Vai ei kastettukaan.. No, elä sano muuta. Kyllä on helvetin perillinen tuo mies.