Epäilijä

SIMO.

(Nauraen.) Jokohan on?

EMÄNTÄ.

No sen saat uskoa että on.

SIMO.

Kiitos sitten passista, muuta passiapa minulla ei olekaan.

EMÄNTÄ.

Häh..?

SIMO.

(Kovemmasti.) Ei mitään teille asti.

(EMÄNTÄ kääntää hänelle selkänsä.)

ELLI.

(Simolle.) Eihän se kumma ole, jos te olette niin kevytmielinen, kun ette ole koskaan kuullut jumalan sanasta puhuttavan.. Minä niin mielelläni teitä auttaisin sen tuntemiseen.

SIMO.

Sen minä kyllä luulen, mutta me olemme tyytyväiset, kunhan saamme ruokaa.

ELLI.

Tietysti ruokaakin.. minä olin tässä aivan unhoittaa sen.. vaan eihän ihminen elä ainoastaan leivästä.. Teiltä puuttuu vielä paljon, vaan jos Herra valaiseisi, niin voisihan teissä kumpaisessakin vielä muutos tapahtua.. jumalan tiet ovat tutkimattomat.. Lähtään nyt kyökkiin niin siellä saatte syödä.

SIMO.

Kiitoksia paljon.

ANNI.

Te olette yhtä armelias kuin ennenkin. (Menevät ulos peräovesta.)

EMÄNTÄ.

Pitää tästä minunkin lähteä ja jos sopii, niin käykää nyt meilläkin, pyhä-iltana on meillä seurat, niin että jos silloin..

ELLI.

Kiitoksia vaan..

EMÄNTÄ.

No hyvästi nyt sitte ja voikaa hyvin.

ELLI.

Jumalan haltuun.

(EMÄNTÄ menee peräovesta, ELLI sivu-ovesta.)

(Vähän ajan perästä tulee ANTTI sisään peräovesta kantaen päälystakkiaan ja matkalaukkuaan; panee ne pois ja heittää takinkin päältään.)

ANTTI.

(Pyyhkien hikeä, otsaltaan.) Uh huh! (Menee pöydän luo ja juo pari lasillista vettä, menee sivu-ovelle ja huutaa.) Elli! Oletko siellä?

ELLI.

(Tulee riemuiten sisään.) Antti!.. Sinä olet jo kotona ja kun minä en ollenkaan huomannut.

ANTTI.

(Ottaa häntä kiini kädestä ja vyötäisestä; suutelee.) Olenhan vihdoinkin taas kotona.

ELLI.

(Muuttaa itsensä.) Mene nyt tuonne keinutuoliin istumaan, niin minä tuon kahvia. (Kiiruhtaa pois sivu-ovesta.)

(ANTTI istuutuu keinutuoliin ja väsyneen näköisenä painuu pää kättä vastaan.)

ELLI.

(Tulee sisään kantaen tarjottimella kahvikannua, pari kuppia ja muut tarpeet; panee ne pöydälle ja kaataa kahvia molempiin kuppiin; kaataessaan.)

Sinä et usko, kuinka minulla taas on ollut ikävä, kun olit poissa niin kauan aikaa.

ANTTI.

(Katsoo häneen säälivästi.) Minä en ainakaan ole joutanut ikävöimään.. Sillä hyvästikin toistakymmentä oli niitä sairaita, joiden luona tälläkin matkallani olen käynyt. (Ottaa kahvia.)

ELLI.

(On istuutunut toiselle puolen pöytää vastapäätä Anttia.) Mutta saat nähdä, että sinä et kestä tätä.. Sinä tulet vielä sairaaksi.

ANTTI.

Miksi epäilet.. Eikö taudit ole jumalan kädessä; hän panee ja ottaa niitä mielensä mukaan.

ELLI.

Kyllä.. vaan voisithan sinä olla varovaisempi.

ANTTI.

En. Sen kautta kenties hävittäisin senkin vähäisen vakuutuksen, jonka paljolla taistelulla olen saavuttanut.. Sen kanssa voin kestää, muutoin siitä ei tulisi mitään.

Ainoastaan tällaisessa alituisessa työssä voin pysyä pystössä. Uutterassa velvollisuutensa täyttämisessä kuolettaa ihminen parhaiten kaikki itsekkäät pyrintönsä ja taipuu korkeimman sääntöjen alle.

ELLI.

Enhän minä käsitä sinua nyt ollenkaan.

ANTTI.

Etkö käsitä, että mikä voi olla suurempi nautinto kuin täyttää velvollisuutensa.

ELLI.

Kyllä minä sen käsitän hyvinkin, mutta että sinun uskosi perusteet olisivat niin heikot kuin sinä sanot niiden olevan, sitä minä en saa päähäni. (Menee Antin luo ja soudattaa häntä keinutuolissa.) Sinä et saa olla aina noin raskaalla mielellä, sillä tietäväthän kaikki ettei sen parempaa ihmistä ole kuin sinä.

ANTTI.

Ihminen katsoo, mikä silmään pistää, mutta jumala katsoo sydämeen, ja senpä tähden ei ihmisten tuomio olekaan jumalan tuomio.. Minun tilani ei ole niinkään hyvä kuin moni luulee, en ole vielä saanut minkäänlaista voittoa. Jumalan henki ei ole vielä päässyt minussa vaikuttamaan.

ELLI.

Sinä vaadit itseltäsi liian paljon, eihän muutkaan heränneet ole sen täydellisempiä.

ANTTI.

Eipä ne tyydytäkään minua. He eivät raski kyllin ankarasti arvostella itseään. He eivät uskalla ottaa raamattua semmoisena kuin se on, sillä he pelkäävät lähteä taisteluun Kristuksen sotamiehinä. Ja miestä siinä kysytäänkin.. Eipä sillä, että se syntyisi minultakaan, mutta koettaa tahdon.

ELLI.

(Itkien.) Enhän minä ole koskaan kuvaillut uskontoa tuollaiseksi, viepä se ihmiseltä kaiken ilon ja rauhan. Minä toivoin elämämme muuttuvan aivan toisellaiseksi.

ANTTI.

Mitä?.. Eikö tämä juuri ole sitä, jota toivoit: hiljaista maaelämää, jossa kumpainenkin voisi täyttää velvollisuutensa ja tehtävänsä.

ELLI.

Mutta sinähän olet niin paljon poissa,

ANTTI.

Eihän se siihen kuulu. Sehän se juuri on minun velvollisuuteni.

ELLI.

Eihän nuo muut papitkaan kule sairaan luona niin myötäänsä.

ANTTI.

Kun minä olen tämän pitäjään lapsia ja tuttu kaikille, niin tahtovat sairaat kernaammin minua ja tietysti täytyy minun mennä, kun tulevat kutsumaan.

ELLI.

Voisithan sinä lähettää ne muiden pappien luo.

ANTTI.

Et käsitä asemaani. Jos minä nyt jo alkaisin vetää itseäni pois ensimäisistä tehtävistäni ja velvollisuuksistani, niin mitä sitten jäisi virkaani, se olisi vaan tyhjä nimi. Kuinka luulet minun muutoin voivan tätä virkaani toimittaa ja pysyä siinä.

ELLI.

Sinä pidät vaan huolta omasta tehtävästäsi.

ANTTI.

No voisinko minä sitten pitää huolta sinunkin tehtävästäsi.

ELLI.

Voisit.. Onhan minun suurin velvollisuuteni seurata sinua niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.. Voisithan ottaa minut matkaasi pitäjäällä kulkiessasi.

ANTTI.

(Pysähtyy kiikkumasta ja katsoo kummastellen Elliä.) No mutta Elli.. Kuinka voisit sinä siellä liikkua ja mitä ihmettä siellä tekisit?

ELLI.

Voi kun minä saattaisin tehdä paljonkin: minä voisin auttaa samoja sairaita, joiden luona sinäkin käyt ja sitten —

ANTTI.

Ja mitä sitten?

ELLI.

(Painaa kasvonsa Antin olkapäätä vasten, liikutettuna.) – Katsoa ettei sinulle mitään tapahtuisi, sinä olet niin varomatoin.

ANTTI.

(Hilliten itseänsä.) Mutta löytyyhän meillä korkeampi suojelija, joka kyllä voi, jos tahtoo, varjella minua kaikista onnettomuuksista. Etkö sitä ole tullut ajatelleeksi?

ELLI.

Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, mutta en sentään saa itseäni rauhoitetuksi. Sinä et voi aavistaa sitä ääretöintä tuskaa, johonka minä joudun, kun vaan muistan että sinulle voisi tapahtua joku onnettomuus, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa.

ANTTI.

Olet liiaksi kiintynyt minuun, sentähden on se hyvä meille molemmille, jos olemme toisistamme eroitettuina. Varsinkin minulle on se tärkeätä. Minun täytyy oppia pitämään jumalaa ainoana suojelijana, mutta jos nyt tietäisin että sinä olet matkassani juuri sitä varten, voisin vähitellen ruveta luottamaankin ihmisiin ja unhoittaisin siten jumalan kaitselmuksen. Vaan kun minulla ei ole ketään, johonka turvata, täytyy pakostakin luottaa jumalaan. Kokemuksen kautta toivon saavani täydellisen vakuutuksen raamatun opista.

ELLI.

No jos niin on, koetan minäkin kärsiä. (Menee ikkunan luo ja katsoo ulos pyyhkien kyyneleitä silmistään.)

PIIKA.

(Tulee sivu-ovesta ja pysähtyy kynnykselle.) Se mustalaisen vaimo pyytäisi maitoa lapselleen.

ELLI.

Kyllähän sitä saa antaa, anna hänelle aamumaitoa.

(PIIKA menee pois.)

ANTTI.

Mikä mustalainen se on?

ELLI.

(Joka taas on istuutunut vastapäätä Anttia.) Sehän se on se Mustalais-Simo, muistat kai sinä hänet.

ANTTI.

Ai.. kyllä, kyllä.. vai on hän täällä.

ELLI.

Ja hänen matkassaan on se Anni Mähönen, joka oli meilläkin piikana. Vaan

heitä ei ole vihitty eikä mitään.. kun Simoa ei kuuluta kastetunkaan.

Minä hänelle tässä äsken vähän puhelin, mutta ei se näkynyt vaikuttavan.

Ehken sinä voisit paremmin vaikuttaa.

ANTTI.

Sekin on jumalan tahdossa.

ELLI.

Mutta voisithan koettaa.

ANTTI.

Kyllä, kyllä..

ELLI.

Niin he kenties voisivat vielä mennä kristilliseen avioliittoon.. (Nousee ja katsoo ulos.) Ketä sieltä tuolta tulee?

ANTTI.

(Joka on myös noussut.) Ne on pitäjään miehiä, tänne on kuulutettu kokous täksi päiväksi.

ELLI.

Eikös siellä ole Karikin?

ANTTI.

Taitaapa olla.

ELLI.

He tulevat tänne. (Menee pois sivu-ovesta.)

(KARI, NISKANEN ja RUOTTI tulevat peräovesta, muut miehet jäävät ulos.)

ANTTI.

(Menee heitä vastaan.) Hyvää päivää, terve tulemasta! (Tervehtii jokaista.) Käykää istumaan.

RUOTTI.

Kiitoksia paljon, kylläpähän tässä ennätetään.

ANTTI.

Teillä taitaa olla nyt pää täynä keinoja, millä nälkä saadaan poistumaan.

KARI.

Aina hiukan.

RUOTTI.

Aina hiukan, aina hiukan.

NISKANEN.

Enpä häntä ole osannut hyvin punnita, sillä jumalastahan se riippuu.

Saattaahan tuota koettaa.

RUOTTI.

Sa-saattaapa hyvinkin.

KARI.

Missä huoneessa sinä olet aikonut kokousta pitää?

ANTTI.

Minä olen arvellut että sopii kai se tässäkin, ei suinkaan meitä niin paljon ole.

RITOTTL

E-ei suinkaan.

ANTTI.

Ja taitaa olla paras, jos kutsutaan miehet sisään, niin pääsevät pois, ei tarvitse tyhjää odottaa.

KARI.

Mitäpä tässä muutakaan.

ANTTI.

(Menee ovelle ja tervehtii miehiä, jotka nostavat lakkiaan.) Jos ehken tulette tänne huoneesen, niin saamme täällä tuumia.

(Miehiä kokoontuu huoneesen ja jäävät seisomaan ovensuun puolelle huonetta, osa portaille.)

ANTTI.

(Ottaa paperia ja kynän, menee pöydän taakse istumaan.) Tulkaa vaan kaikki sieltä sisään, kyllä tänne sopii. (Miehet siirtyvät hiukan huoneesen päin.)

ANTTI.

Niinkuin ehken jokainen tietää, on minua kehoitettu kutsumaan teidät tänne koolle, että yksissä tuumin saisimme miettiä ja päättää, mikä olisi parhain keino puutteen poistamiseksi tältä paikkakunnalta. Ja kun nyt olemme tässä koolla, niin pyytäisin jokaista lausumaan mielipiteensä siitä, mihin keinoihin olisi ryhtyminen puutteen poistamiseksi.

(Hetken äänettömyys.)

NISKANEN.

(Nousee ylös rykien.) Tässä taitaa toinen toistaan odottaa alkavaksi ja jonkinhan se pitää puhe alkaa ja panna käymään, vaan koska tässä ei muita näy vielä puheen vuoroa vaatimassa, niin sallittanee minunkin lausua mielipiteeni. Ei sillä että minä mitään erityistä esitystä tekisin, tahdon vaan huomauttaa että, jos mieli näiden kaikkien onnistua, täytyy apu tulla ylhäältä, sillä meidän puuhat eivät auta mitään.

ERÄS MIES.

(Jolla ei ole körttipukua.) Kyllähän siinä perää saattaa olla, mitä Niskanen sanoo, ja onkinhan siinä, mutta ei meidän siltä auta ristissä käsin odottaa apua ylhäältäkään; täytyyhän meidän jotain toimittaa. Ja sentähden olisi minun ymmärtääkseni saatava työtä hankituksi köyhemmälle väelle. Sillä tietäähän jokainen, mikä siunaus tästä Nerkoon kanavatyöstä on ollut paikkakunnallamme, josta kiitos olkoon meidän herra tohtorille Karille, jonka uutteran puuhan ja vaivan näön kautta se saatiin toimeen. Mutta sekään ei riitä, kun sinne on paltoutunut niin paljon väkeä muualtakin ja se valtion määräämä summa tahtoo olla pienellainen, sen vuoksi pitäisi pitäjään jollakin tavalla hankkia lisätyötä omalle väestölleen.

KARI.

(Nousee ylös.) Niinkuin tässä jo huomautettiin, on minunkin mielestä ainoa apukeino, että hankimme runsaasti työtä. Se tosin ei ole helppo asia, vaan toivon että jos me vaan ollaan yksituumaisia, niin siitäkin pulasta päästään.

Olen ajatellut että kuvernöörin kautta lähetettäisiin pitäjään puolesta anomus senaattiin, jossa pyydettäisiin valtiota myöntämään suurempaa apurahaa Nerkoon kanavan kaivosta vasten.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

No se olisi asiata se.

KARI.

Ja tahtoisinpa minä tämän summan vielä niin suureksi, että kaikki, jotka vaan haluaisivat, saisivat siellä työtä ja ruokaa.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

No sittenhän se..

ERÄS MIES.

Tämä olisi mielestäni varteen otettava esitys..

ANTTI.

Minun mielestä ei tämä esitys enempi kuin muutkaan ole paikallaan. Tarkemmin mietittyäni tätä asiaa olen tullut siihen päätökseen, että jumalan sanan kannalta katsottuna on tämmöisiä puuhia vastustettava, sillä ne menevät liika pitkälle. Näyttää, siltä kuin emme muistaisi että jumalata onkaan. Uskokaa pois, meidän ponnistukset ovat aivan turhat.. (Osoittaa ulos akkunasta.) Katsokaa nyt tuonne ulos, tuossa, lainehtii ohrapelto niin kauniina kuin toivoa voi.. sanokaapas kenen ansiosta se siinä kukoistaa, mitä ansiota on meillä siinä. Eikö jumala hyvyydessään ole sitä kasvattanut ilman meidän siihen mitään vaikuttamatta. Hän on vanhurskaudessansa rangaissut meitä meidän syntiemme tähden, mutta nyt hän taas auttaa meitä ja antaa sitä runsaammin. Sentähden pitäisi meidän huomata voimiemme vähyys ja pysyä aloillamme. Minun neuvoni tässä asiassa olisi, että alistuisimme jumalan kaitselmuksen alle ja luottaisimme häneen ainoaan auttajaan. Ja jos meidän sydämemme olisivat alituisessa ja todellisessa rukouksessa. Herran puoleen, niin varmaan tulisi suurempi apu kuin te voisitte toivoa. Mutta jos me omin voimin koetamme pelastautua jumalan panemista vitsauksista, niin me vaan pahennamme asiaa, pakoitamme jumalan käyttämään vielä kovempaa rangaistusta. Hänen tarkoituksensa on juuri tämän kautta saada ihmissydämet luottamaan häneen ainoaan auttajaan.

RUOTTI.

(Nousee ylös.) Minunkin mielestä se on aivan niin kuin pastori sanoi.

(Yleinen häiriö miesjoukossa, he katselevat levottomasti toisiansa ja kuiskailevat keskenään. Kari nousee ylös ja kaikkien silmät kääntyvät häneen.)

KARI.

En tahdo vastustaa edellistä puhujaa siinä, että hän kehoittaa kansaa luottamaan korkeimman kaitselmukseen. Tahdon vaan huomauttaa muutamista kohdista hänen puheessaan, joissa en löytänyt johdonmukaisuutta. Hän huomautti meitä tämän vuoden toukojen kauneudesta, kuinka me emme ole siihen mitään vaikuttaneet ja tahtoi sillä tehdä tämän meidän nykyisenkin puuhamme arvottomaksi. Mutta siinä hän ei ole ottanut huomioon sitä seikkaa, että jollemme me olisi siementä maahan panneet, niin eipä kasvaisi touko tuossa. Minun mielestäni on meidän velvollisuus muokata maa ja panna siemen, se on sitten korkeimman tahdossa, josko hän antaa sen menestyä eli ei.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

Ymmärrettävästi se on niin.

KARI.

Samoin tässäkin asiassa. Me voimme pyytää apua valtiolta.. kuinka se sitten tulee onnistumaan, se on kohtalon määrättävä. Eikös se ole niin?

ANTTI.

No olkoon. Jos se on yleinen mielipide, niin en minäkään tahdo sitä vastustaa.

RUOTTI.

(Nousee ylös.) Minä en myöskään tahdo sitä silloin vastustaa.

ANTTI.

No hyväksyvätkö sitten kaikki herra Karin ehdoituksen?

ÄÄNET JOUKOSTA.

Hyväksytään, hyväksytään!

ANTTI.

Minkälaisiin toimiin luulette nyt sitten pitävän ryhtyä tämän asian johdosta?

ERÄS MIES.

Eiköhän olisi soveliainta valita joku, joka valmistaisi tämän anomuksen ja se sitten yleisessä kuntakokouksessa tarkastettaisiin ja asian mukaisesti vahvistettuna lähetettäisiin määräpaikkaansa. Soveliain tähän toimeen olisi mielestäni herra tohtori Kari, joka siinä toimessa on ollut ennenkin.

ANTTI.

Onko kokous myös sitä mieltä?

ÄÄNET JOUKOSTA.

On.. On.. On..

ANTTI.

Ja Kari ottaa tämän toimekseen?

KARI.

Kyllä. Hyvinkin mielelläni teen jotain sen hyväksi.

ANTTI.

Päätös on siis, että pyydetään valtiota koroittamaan sitä summaa, jonka hän on määrännyt Nerkoon kanavan kaivattamista varten, ja että herra Kari ottaa valmistaakseen anomuksen, joka sitten tarkastetaan yleisessä kuntakokouksessa ja lähetetään asianomaiseen paikkaan. – Onko kaikki samaa mieltä?

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

On.. On..

ANTTI.

Sitten minun luullakseni ei meillä taida enää olla mitään keskusteltavaa tästä asiasta.

KARI.

Ei suinkaan.

RUOTTI.

(Nousee ylös.) Se on minunkin mielipiteeni.

ANTTI.

(Katselun miesjoukkoon.) Eikä taida enää olla muitakaan esityksiä. (Hetken äänettömyys.). Taitaa olla sitten kokous tällä kertaa lopussa.

RUOTTI.

(Nousee ylös.) Ei ainakaan minulla ole siihen mitään vastaan sanomista.

(Miehet sanovat hyvästi ja menevät vähitellen ulos. NISKANEN ja RUOTTI heittävät hyvästi ANTILLE.)

RUOTTI.

No tännekös se tohtori jää?

KARI.

Niin nyt tällä kertaa.

RUOTTI.

Herran haltuun sitten. (Jättävät hyvästi hänellekin ja menevät ulos.)

(KARI istuutuu kiikkutuoliin jotakin kirjaa selailemaan, ANTTI kävelee edestakaisin huoneessa.)

ANTTI.

(Kävellessään.) Kyllähän sitä ihminen saa puuhata ja koettaa yhtä ja toista, vaan jumalall' on onnen ohjat, luojalla lykyn avaimet. Jo pitäisi sinunkin, Kari, tulla huomaamaan jumalan kaitselmus ja voima luonnon yli. Kuka meistä ihmisistä olisi tämän kesän alussa uskaltanut edes toivoa että touoista mitään tulee, mutta nyt sen näet.

KARI.

Mitäpä siitä on, jos sen halla kuitenkin panee, ja se on hyvin luultava, kun kesän tulo niin kovin myöhästyi.

ANTTI.

Tuntuu siltä kuin luulisit ettei halla olekaan jumalan käsissä.

KARI.

Pirun käsissä minä sen ennen luulisin olevan.

ANTTI.

Mutta pirukin on jumalan käsissä.

KARI.

Koskapahan piru lie ollut jumalan käsissä.

ANTTI.

Aina.

KARI.

Ei sen kovemmin kuin nuo mahtavat ruhtinaat toisistansa erosivat.

ANTTI.

Ku-kuule Kari, sinä puhut liian ajattelemattomasti ja kevytmielisesti niin tärkeistä asioista. Luotat liian paljon omaan järkeesi ja voimaasi.

KAKI.

Ilman itseensä luottamusta ei ihminen pääse mihinkään. Ensimäinen ehto, mitä ihmiseltä vaaditaan, on itseluottamus.

ANTTI.

Ennen kaikkea luottamus jumalaan.

KARI.

Semmoinen luottamus on turha, sillä kaikki tapahtuvat varmojen lakien mukaan.

ANTTI.

Ja se laki on jumala.

KARI.

No olkoon. Samapa tuo lie, jos sitten kaikkia luonnon voimia kutsutaan yhteisellä nimellä jumalaksi.

ANTTI.

Joka on persoonallinen.

KARI.

Väitöstä täytyy seurata todistus.

ANTTI.

Siinä on parhaiksi todistusta, kun hän itse kutsuu itseänsä minäksi, sillä hän sanoo: minä olen Herra sinun jumalasi j. n. e.

KARI.

Missä hän sen sanoo?

ANTTI.

Raamatussa.

KARI.

Suo anteeksi, olin unhoittaa! Ja koska sinä väitteesi yksinomaisesti raamattuun perustat, niin en minäkään tahdo kanssasi väitellä. – Vaan puhuaksemme tuosta hallasta: eikös uskon pitäisi saada sekin haihtumaan, jos asiaa raamatun kannalta katsotaan?

ANTTI.

Kyllä varmaan, jos uskoa vaan riittää.

KARI.

Teepä sitten uskollasi se suuri työ, että halla ei pane tämän vuoden toukoja.

ANTTI.

Ivalla sinä kyllä sitä puhut, vaan usko on paljon ihmeitä aikaan saanut ja jo sinullekin näyttääksensä että hän on luonnon herra, ei hän anna hallan tulla. Se on minun varma vakuutukseni.

KARI.

Olisinpa minä silloin koko maailman pylväs.

Vaan kuinka voit tuommoisia edes ajatellakaan, sitä minä en käsitä. Aivan toisellainenhan sinä ennen olit, mutta mikä on sitten miehen muuttanut, se on minulle selittämätöintä.

ANTTI.

Et tuntenutkaan sitä sisällistä ihmistä, joka minussa oli. Jumala on minussa muutoksen aikaan saanut monen koetuksen kautta.

KARI.

Sen kyllä huomaan, sillä näköpiirisi on kauheasti supistunut. Sinä olet mennyt kovin taaksepäin siitä, kun papiksi rupesit.

ANTTI.

(Kärsimättömänä.) Jaah, – taakse päin, taakse päin —

KARI.

(Keskeyttäen.) Niin, niin. Sillä etkö muista niitä aikoja yliopistossa, jolloin olit niin innostunut tähän uuteen suuntaan —

ANTTI.

(Keskeyttäen.) Suo anteeksi, mutta niitä aikoja en tahdo muistella. Ne ovat kauhistus sekä itseni että jumalan edessä. Kuka tietää, jos niitä muistellessa epäilyksen siemen heräisi uudelleen ja silloin olisin hukassa.

KARI.

Minun käy sinua oikein sääliksi. Noinko heikko uskosi onkin?

ANTTI.

Heikko tai vahva; vaan elä koettelekaan enää minua vetää siihen epäilykseen, josta jumalan suoranaisten muistutusten kautta olen pois kutsuttu.

KARI.

Ha, ha, ha! Kuule nyt —

ANTTI.

(Keskeyttäen.) En viitsi kanssasi, kun sinä et kumminkaan voi niitä asioita käsittää.

KARI.

Kuule nyt yksi ainoa totuus vielä.

ANTTI.

Minä en tahdo kuulla mitään.

(ELLI tulee sivu-ovesta, KARI nousee ylös kohteliaasti.)

ELLI.

Hyvää päivää, Kari. (Kättelevät; Antille.) Pianpa se kokous loppuikin.

(ANTTI ei vastaa, kävelee vaan edestakaisin lattialla.)

ELLI.

(Istuutuu vastapäätä Karia.) Teillä taitaa yhä vaan olla paljon työtä?

KARI.

Kyllähän sitä työtä on enempi kuin kerkiääkään, varsinkin siellä kanavan kaivoksella.

ELLI.

Anttikin se on poissa aivan myötäänsä, sillä hänen täytyy käydä niin paljon sairaiden luona.

KARI.

Vaan se voi tulla ajan pitkään vaaralliseksi, kun hän on niin varomatoin, eikä huoli mitään varokeinoja, jotka estäisivät taudin tarttumasta.