Loe raamatut: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», lehekülg 59

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla… hiekkasärkälle paiskautuneena…"

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua kirotuksi!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni, herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan, jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin, ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat päät kainaloihinsa.

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"

239.
Lupaukset

Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, – mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, – kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin, josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, – miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina – tahtomattani, hyvä Jumala – karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun, etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista, raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä, te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus, vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä; luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei, monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin, väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme. Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni", virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä", kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu. Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise ruumistaan…"

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, – oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin… entiseen aikaan!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi, kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle. Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien, Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle, olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan, asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi, Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies, "että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä. Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.