Loe raamatut: «Josef Balsamo», lehekülg 33

Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz oleskeli ottamassa vastaan vieraita.

Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.

Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta, herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä salaisuuksista…?"

"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."

"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."

"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"

"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa… siinä tapauksessa…"

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"

"Tänäänkö?"

"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."

"Koettakaamme heti, monseigneur."

Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.

"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut suunnitelmat".

Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen hänet vastaan hellällä syleilyllä.

Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.

Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:

"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"

Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.

Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki, niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.

"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".

"Niin, eivätkö olekin?.. Onnellisestako päästä? Sanopas."

"Se saattaisi olla kerran onnellinen."

"Tutki tarkoin, Lorenza."

"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä hänen elämäänsä."

"Mutta hän on naimisissa…"

"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.

"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"

"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja kumminkin…"

"Kumminkin?"

"Kumminkin minä…"

Lorenza hymyili taas.

"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.

"Kyllä, sinä olet."

"Ja kumminkin…"

Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.

"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."

Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien päänsä hänen rintaansa vasten:

"Ja kumminkin minä olen neitsyt."

"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo; "vaikka hän on naimisissa, niin…?"

"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua, sillä hän ei rakasta niinkuin minä".

"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt kaikki, mitä tarvitsen tietoon."

Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.

Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren naisensa.

Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.

"No, herra kreivi?" kysyi hän.

"Hyvä, monseigneur…"

"Oraakkeli…?"

"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."

"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.

"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte, monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta miestänsä."

"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.

"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan arvoinen".

"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa kiitollisuuttani."

"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma, sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas rakastetun sydän kylmenisi."

"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."

Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.

Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.

"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.

"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.

Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.

VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU
Richelieu huomaa Nicolen avut

Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.

Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa, että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.

Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako enemmän ilman hyväilyjä.

Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa, ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa paikassa.

Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.

"Minkäpä sille voi… minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin, että pääsen neidin kanssa Trianoniin."

Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa, luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.

Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.

"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä tulevaisuus olleet mahdollisia."

"Millä tavoin sitten?" kysyi parooni.

"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja ollut nähty".

"Oho, pikku Nicole", sanoi parooni.

"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa."

"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa, "tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori ja rikas!"

Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.

Nicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.

"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi hän.

"Vielä eräs asia, pikku Nicole!"

Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.

"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni.

"Mene katsomaan, tyttöseni."

Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten portin raolleen.

Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.

Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen näköisenä.

"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle ainoastaan tyttärestään".

Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.

Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista, mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja mielihaluja.

Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:

"Herra herttua de Richelieu."

Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita. Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua de Richelieun puolipimeässä käytävässä.

"Herttua…" änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin. Lyö nyt kättä, jos tahdot."

"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni."

"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet… Et ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."

"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".

"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin; kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne tulin?"

"En todellakaan."

"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi. Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen Richelieu, – joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä. Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."

"Herttua, onko tämä totta, tämä… hyvyys sinun puoleltasi?.."

"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista… Ministeri kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."

"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin ystävä?"

"Kautta taivaan!"

"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon…"

"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen erinomaisesti, ellen erehdy."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."

"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta…"

"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain."

"No niin, jos tunnustaisin…"

"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?"

"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja."

"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita naisia, muuta kuin… muita tuumiani varten… Mutta puhukaamme nyt pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."

"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."

"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri."

"Ohoh!"

"Aivan totta, ystäväni."

"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni epämiellyttävää tekoa?"

"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin. Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."

"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?"

"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme kuitit kahden puolen."

"Se on sankarillista, mutta varomatonta."

"Kuinka niin?"

"Kreivitär on vaikutusvaltainen."

"Pyh!" äännähti Richelieu.

"Niinkö sinä sanot?"

"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää koko linnoituksen ilmaan."

"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi hiukan Dubarryjä."

"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen hänellä… Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"

"On…"

"Nuori?"

"Kuusitoistavuotias."

"Kaunis?"

"Kuin Venus."

"Ja asuu Trianonissa."

"Sinä siis hänet tunnet?"

"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen tunnin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa syttyivät hehkumaan.

"Juuri itse kuninkaan."

"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?"

"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni."

"Ahaa, todellako?"

"Suututko, kun sanon sinulle tämän?"

"Minäkö?.. En, enhän toki… on kunniakseni, että kuningas katselee minun tytärtäni… mutta…"

"Mitä mutta?"

"Sitä, että kuningas…"

"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?"

"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."

"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"

Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.

"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen, etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan… että hän heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta… tuo kuningas, jota kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja katunaikkoset."

"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että olet arvannut oikein", sanoi parooni de Taverney.

"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika, ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin, vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn, jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan. Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."

"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney; "ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten uusikuosisten tapain tähden".

"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä; kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen, edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."

"Niin on asianlaita, ja…"

"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä tahtoisi hallita Ranskaa…"

"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää; "mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".

"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko tyttärelläsi älyä, parooni?"

"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä."

"Hän on sangen kaunis."

"Niin, eikö olekin?"

"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa naisetkin omistajaansa kunnioittamaan… Sellaista aarretta täytyy sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."

"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti…"

"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä, jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?.. Ajattelepas, parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on melkeinpä piikamaista."

"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas."

"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin kamarineitsyt."

Parooni de Taverney huokaisi.

"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai paremminkin täytyisi se olla".

"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?"

Parooni ei vastannut mitään.

"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi Richelieu, "hän on, ma foi, sekä sievä että nokkela".

"Kyllä, mutta…"

"Mitä mutta, parooni?"

"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin."

"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."

"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?"

"Tietysti, oikein tarkoin."

"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä yhdennäköisyyttä…"

"Kenen kanssa?"

"Erään… no niin, ajattelepas itse!.. Tule tänne, Nicole." Nicole astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.

Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä hämilleen.

"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön näköinen, se on totta".

"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"

"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen naisen näköinen?.. Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen vähän nojalla, mitä minusta tunnette".

Nicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.

Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:

"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin emme aio loukata hänen itserakkauttaan… Teillä, mademoiselle Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet, joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. – Nicole, lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"

"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko sielunsa kiihkeän kaipuun.

"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä. Parooni, vielä yksi sana."

"Puhu, hyvä herttuani."

"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että saamme pakista hetkisen keskenämme".

Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.

"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä, eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän asian."

"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.

"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."

"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy ottaa huomioon, herttua."

"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä… Kirjoita nyt siis ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen nimi on Nicole."

"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?"

"Kyllä luulen."

"Ja että joku toinen kuin Nicole…?"

"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen luulen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti."

Ja parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi Richelieulle.

"Entä palvelusohjeet, herttua?"

"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?"

Parooni hymyili.

"Sinä uskot siis hänet minun huostaani… eikö niin?" kysyi Richelieu.

"Ma foi, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."

"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua nousten seisomaan.

Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan kuskin viereen vaunujen pukille.

Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.

Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos hänestä olisi puhuttu.