Loe raamatut: «Myladyn poika», lehekülg 17

KOLMASKOLMATTA LUKU

Abbé Scarron

Rue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin kantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään ylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan pelattu, tuskin tanssittiinkaan.

Kuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin hienosto.

Siinä talossa asui pikku Scarron.

Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina tervetulleita.

Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle rampautui hän täydellisesti.

Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta, että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona, kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut itselleen mitään arvonimeä.

"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti haluaisin itselleni", vastasi Scarron.

"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.

Scarron nimitettiin nyt kuningattaren potilaaksi, viidentoistasadan livren eläkkeellä.

Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan soun.

Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.

"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"

"Onhan toki!"

"Herttainen mies?"

"Vääjäämättömästi."

"Sukkela?"

"Valitettavasti liiaksikin sukkela."

"No niin", vastasi Scarron, "miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin vastaanottamasta sellaista miestä?"

"Koska hän ajattelee pahoin."

"Niinkö? Ja kenestä?"

"Kardinaalista."

"Kuinka!" ihmetteli Scarron; "otanhan vastaan yhäti herra Gilles Despreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä kieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän ajattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!"

Keskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron tästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.

Sen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen maksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden mukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä kuitilla; mutta miehelle oli vastattu:

"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille."

Kun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla Longuevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin sen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela luuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että koko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon. Oli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin joukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä katkerimmin.

Atos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei tuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten hänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja sanoi hänelle:

"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanut

Scarron-paralta eläkkeen!"

"Menee tosiaan liian pitkälle", vastasi Atos tervehtien molempia ratsumiehiä.

"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur", virkkoi sama herrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; "tuo Mazarin on tosiaankin maan vitsaus."

"Voi, monsieur", vastasi Atos, "sanokaapas muuta!" Ja he erosivat monin kohteliaisuuksin.

"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana", virkkoi Atos varakreiville; "saamme silloin lausua myötätuntomme miesparalle."

"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?" kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"

"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen. "Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."

"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."

"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja; mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."

"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.

"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain kuuntelemaan."

"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.

"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa, abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."

"Kyllä muistan, monsieur."

"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät tungettelijoista."

"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."

Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.

Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet, joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.

Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.

Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti mademoiselle Pauletin.

Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.

"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet murhattiin."

Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut Henrik IV: n ja puhellut hänen kanssaan.

Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava; hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren lisänimen.

Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä heimottarestaan, neiti Pauletista.

Hän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta hänen saapuessaan.

"No, hyvä abbé", hän virkkoi levollisella äänellään, "te olette siis nyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de Rambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi."

"Niin, mutta valtio on nyt rikas", vastasi Scarron; "tulee uhrautua isänmaan hyväksi."

"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän hiusvoiteita ja hajuvesiä", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos tunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.

"Mutta mitä sanoo Runotar", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella äänellään, "Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä, nähkääs:

"Si Virqilio puer aut tolerabile desit hospitium, caderent omnes a crinibus hydri."

"Kas", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, "jos minulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin leijonattareni."

Kaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen onnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli ihastuksesta.

Neiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui loi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko seurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.

Atos hymyili.

"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä. Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."

Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.

Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.

"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.

"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."

Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin kuuluisaksi.

Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.

Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan; neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.

"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"

Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.

"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.

"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.

"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi Notre-Dameen."

"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti katselluksi."

"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."

"Minä lainaan kuningattarelta."

"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis; "häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."

Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle ystävällisen merkin.

"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."

"Mikä sitten?" kysyi Aramis.

"Hattunauha."

Kaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen näköisen silkkinauhan.

"Kah", sanoi Scarron, "sehän on fronde (linko)!"

"Niinpä kyllä", vastasi koadjutori; "nyt tehdään kaikki frondelaista. Mademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay, tarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja teille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton, – hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä."

Aramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi, ja lakeija huusi kaikuvasti: "Rouva herttuatar de Chevreuse!"

Nimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi nojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi Aramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.

Niiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen tuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai jotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät; hän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa ja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.

"Sivumennen sanoen", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia, jotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, "miten jaksaa Voiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?"

"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?" kysyi se herrasmies, joka oli

Saint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; "mikä hänellä nyt taas on?"

"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia liinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan", kertoi koadjutori.

"Missä sitten?"

"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että Voiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea päivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin arkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan. Kovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa neuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos Brousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin istumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa hänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa, että hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan. Luynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin vastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa écu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen enää siitä nousematta."

"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?" kysyi Aramis puolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.

"Voi, on vainkin", vastasi herra Ménage; "hän on kovin sairaana, ja suuri mies kenties menee pois meiltä, deseret orbem".

"Joutavia!" tokaisi neiti Paulet katkerasti; "hänkö kuolisi! Ei, sitä hän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen. Madame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot lämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de Rambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua."

"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine", huomautti Scarron nauraen.

"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin vähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan puolesta."

"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi", virkkoi madame de Chevreuse paikaltaan; "te purette kovasti."

"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame", rohkeni

Raoul virkkaa.

"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette maaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan nähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa mitaltaan."

"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies, jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."

"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.

"Herra de Scudéry."

"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"

"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra Scarronia."

Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot, oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän ulkomuoto.

Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi häipynyt hänen ajatuksistaan.

Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt pidättymään hätkähdyksestä.

"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään silmällä."

Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka ympärille oli liittynyt iso piiri.

Aramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten kuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen ikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin välinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja oikealle ja vasemmalle.

Heti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet säestivät.

Raoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.

"Herra abbé", sanoi Atos kovalla äänellä, "lausuilee minulle erästä herra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta."

Raoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame de Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt toiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.

"Mutta minä", haastoi koadjutori, "otan vapauden olla kokonaan yhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin sitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään runoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla."

"No niin?" kysyi Atos.

"Huomenna", vastasi Aramis pikaisesti.

"Mihin aikaan?"

"Kello kuusi."

"Missä?"

"Saint-Mandéssa."

"Kuka on sinulle sanonut?"

"Kreivi de Rochefort."

Joku lähestyi nyt.

"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu Voiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan runoilija."

"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton", arveli Ménage, "ja jälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä ainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta vapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden."

"Kuolettanut, se on ihan oikea sana", lisäsi de Scudéry.

"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!" kiitti madame de

Chevreuse.

"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari", myönsi neiti de

Scudéry.

"Se on totta", vahvisti neiti Paulet, "mutta ainoastaan silloin kun hän laskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on viheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy teidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti."

"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan mahdoton, tavoitella."

"Kyllähän", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; "minusta vain tuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen pilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje hauelle'."

"Sitäpaitsi", huomautti Ménage, "hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel de

Rambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée."

"Minä puolestani", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti kumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella hymyllä, "minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti kohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan, marski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin vastaan."

"Kuinka – kuningatartakinko vastaan?" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin oikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; "hitto, sitä en tiennyt! Ja miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?"

"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?"

"Ei", vastasi madame de Chevreuse.

"Ei", vastasi neiti de Scudéry.

"Ei", vastasi neiti Paulet.

"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille henkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä."

"Ja te muistatte sen?"

"Luulen sen jääneen mieleeni."

"Antakaahan kuulla", pyysivät kaikki.

"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin", kertoi Aramis. "Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa, kun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle Fontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta kuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei osunutkaan harhaan.

"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.

"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen luultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:

"'On kohtalo – ma aattelin – aiheetta ollut vainoojanne, mut viimein syystä kuitenkin loistonne saitte, kunnianne; ja sentään teille likeisempi ol' aikaan vanhaan – jatkoin heti – niin, suoraan enhän lausuis: lempi … mut loppusointu siihen veti!'"

Scudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.

"Malttakaahan", sanoi Aramis, "säkeistöjä on kolme."

"Sanokaa pikemmin kupletteja", virkkoi neiti de Scudéry, "jolloin se korkeintaan voi saada laulelman nimen."

"'Ma aattelin: teit' Amor ain' aseillaan auttaa tahtoi kovin, nyt häädettynä piilee vain, ei tähtäämään käy luokse hovin. Ja mitä kostunkaan mä siitä, ett' aattelen ma vierellänne, kun pahoin kohtelette niitä, jotk' ovat olleet ystävänne?'"

"Mitä viime säkeisiin tulee", huomautti madame de Chevreuse, "niin en tiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada todistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät minuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista puhumattakaan."

"Jatkakaa vain", sanoi Scarron, "se ei enää kuulu minuun; aamusta saakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa."

"Ja viimenen kupletti", sanoi neiti de Scudéry, "lausukaa viimeinen kupletti."

"Se kuuluu näin", aloitti jälleen Aramis, "sen etuna on ainakin nimien maininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.

"'Ma aattelin, Marie: mik' ois, nyt ollessanne tällä päällä, tahtonne ratkaisu, jos vois eteemme ilmestyä täällä Buckingham elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi – Vincentkö väistyis, isä pyhä,¹⁸ vai herttuako matkustaisi?'"

Tämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden paheksumista.

"Mutta", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, "minulla puolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo säkeet."

Samaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:

"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta vastaan."

"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."

Raoul punehtui taas.

"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin kauniina."

"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain kesken ei sellaista sanota."

"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn teiltä…"

"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."

"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"

"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi! Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, – kun sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen tapaan."

"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte kauniiksi intiaanittareksi."

"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselle

Françoise d'Aubigné".¹⁹

"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?"

"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi sanon häntä kauniiksi intiaanittareksi."

Raoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen silmät; tämä hymyili.

Puheltiin yhä Voituresta.

"Monsieur", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin ikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin kanssa, "ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he ylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen, toinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden, viides itsenäisyyden, kuudes… Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he hänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!"

Scarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse kummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen teeskentelemättömän sävynsä.

"Kuinka älykäs nainen!" virkahti Raoul.

Atos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä halveksivasti myhäillen.

"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère", sanoi madame de Chevreuse koadjutorille, "minulla on hänelle hiukan asiaa."

"Ja minun", esteli koadjutori, "täytyy välttää, että minun nähdään puhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä, sillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin muutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin ylihuomenna."

"Miksi juuri ylihuomenna?" kysyi madame de Chevreuse.

"Sen saatte tietää huomenillalla", vastasi koadjutori nauraen.

"Tosiaankin, hyvä Gondy", huomautti herttuatar, "te puhutte ihan kuin Ilmestyskirja. Herra d'Herblay", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen, "tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?"

"Mielelläni, herttuatar", vastasi Aramis, "tänä iltana, huomenna, aina; käskekää!"

"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä."

Aramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.

"Herra kreivi", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, "tässä on se, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton."

"Madame", vastasi Atos, "hän on hyvin onnellinen, kun joutuu kiitollisuuden velkaan teille."

"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä minun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan", vastasi veitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja Atosta Marie Michonista.

Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.

"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi, ja kiitä häntä sitten siitä."

Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.

"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.

"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle huomenna."

"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.

"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.

"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."

Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.

Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren potilas.

Raoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan niihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin valtasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet niin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui nopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.