Loe raamatut: «Myladyn poika», lehekülg 53

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU

Sallimus

Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.

"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi gascognelainen.

Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja aluksen peräpäästä.

Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin harmaat purjeet ja mustan köysistön.

Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.

Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu kädessä.

Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä, jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut varastosuojaan.

Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?

Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen; kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.

Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.

Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää, mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.

"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"

"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen partaalle; "mahdotonta!"

"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse: vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."

Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit olivat kuulleet.

Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja syöksähti itse perässä.

Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys. Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu, sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.

Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme matruusiansa olivat saaneet loppunsa.

Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki palasi pimeään, – keinuva vene ja aaltoileva meri.

He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen sitä kouristuneesti.

"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."

"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.

"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se mies rautaa?"

"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.

Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.

"Oi armoa … älkää jättäkö minua, messieurs … armoa … säälikää minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.

D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.

"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa, että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow ja hänen kumppaninsa."

"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne; tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä minäkin tein."

"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana, "olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"

D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja

Portos istuutui jälleen.

"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan; hän on menehdyksissään, – minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja…"

"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! … auttakaa!.."

"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille, kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle Portokseen päin.

D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi Atosta kuolevaan päin.

"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!.. Missä olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää … minä kuolen… Auttakaa, auttakaa!"

"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle tavanmukaista; "tässä olen, – tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."

Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.

"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu; tyyntykää."

"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"

Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä, Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut kietoa saaliinsa.

Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä, mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat, osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.

Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys. Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.

"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän! Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"

"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"

"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.

Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset, sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa selälleen aallon heittelemänä.

Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi kuutamossa.

"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se on

Mordaunt!"

"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.

Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä, elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä ja syleilyistä.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU

Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan syödyksi

Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.

Portos aloitti puhelun.

"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta. Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan hengitetyksi vapaasti."

Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa hänen keuhkojensa laajuudelle.

"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan; "me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja silloin olemme hukassa."

Mousqueton huokasi raskaasti.

"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin, kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät? Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana; se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita – viisi meistä ainakin – että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet, niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta, että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka korjaa meidät."

"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään pohjoiseen!"

"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin takana."

"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.

"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.

Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.

"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy kyllästyttäväksi!"

"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.

"Mahdotonta", väitti Portos.

"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.

"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"

"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua peloittaa!"

"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."

"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet, kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."

"Entä sitten?"

"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on edessämme."

"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin mielenkiintoiselta."

"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on

Jean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa…"

"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa aseman vakavuudesta huolimatta.

"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään naurettavaa."

"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos. "Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna suupaloiksi herrasi eteen?"

"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona, että siten vielä hyödyttäisin teitä."

"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on vuokratilan ylärinteellä."

"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."

"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kai

Moustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"

"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin, sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."

On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä, palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud, joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.

Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.

"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.

Grimaud nyökkäsi.

"Minkätähden?"

"Lämpimikseni."

Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias

Grimaud.

Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli pullo.

"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."

Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.

Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle,

Atosta lukuunottamatta.

"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret mielenkuohut ovat!"

Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja venyneenä kuin pääskysen siipi.

"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.

Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.

Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.

Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän aamulla.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU

Kotoisella maaperällä

"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!" virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"

"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi, Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin meitä täällä tarkoin silmällä."

"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.

"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois, Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."

"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.

"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä kauppaa kuin meitä."

"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."

"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."

"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme oleville miehille."

Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.

Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.

"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen verran.

"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet Cromwellista, Mordauntista, merestä, – noista kolmesta kuilusta, jotka uhkasivat niellä meidät, – mutta Mazarinista me emme selviydy niin vähällä."

"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että paremmaksi varmuudeksi eriämme."

"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."

Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden. Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.

"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.

"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle. Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."

"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."

"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"

"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"

"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, – kyllä tämä on tyhmää!"

Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin. Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin tällä hetkellä vain yksi sielu.

Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.

Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.

Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.

Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.

"Sacrebleu, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua äskeisessä kohtauksessa!"

"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.

"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan, että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista huolimatta."

"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka, joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."

"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.

"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä

Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia

Grève-torille".²⁵

"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu, jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"

"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos.

Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."

"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja

Aramiin?" tiedusti Portos.

"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce, Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."

"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"

"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."

"Hei, onpa hauskaa puhua herra Mordaunt-vainajasta!" huudahti Portos.

"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"

Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.