Loe raamatut: «Kihlautuneet», lehekülg 28

– Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan, saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi … antakaa minulle anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?.. No niin, ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää, tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni, niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää ole mies!.. Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. – Joutavia kaikki tämä. Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki edellinenkin.

Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa. Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan, ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo, joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi, kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja, vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia – vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä – mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.

Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta, tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta, joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa, eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi. Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi, se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden onnettomalle vangilleen.

– Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa. Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää, lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon… Entä lupaukseni? Entä sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?.. Mutta mikä hän sitten on, tuo Don Rodrigo?

Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä, joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös, joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui, selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko elämäänsä.

Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään, kokonaan hänen aikaansaannostaan.

Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi vähitellen epätoivoksi.

Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja … juuri kun aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan, hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan, joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät, niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa. Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui, että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä, niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus johtui hänen mieleensä.

– Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta… Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!..

Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin, josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen, sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten, vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat kajahtaneet hänen korvaansa:

– Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!

Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa, kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.

– Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!

Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin. Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle. Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa, joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena; milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.

Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen, joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten toisen vielä lähempää.

– Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?

Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?

Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä, vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja – ilmeet.

– Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?

Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä. Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan katselemaan tätä vilkasta näkyä.

Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin, kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen, joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa. Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.

Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä saapunut – aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson pohjukkaan entistään miettiväisempänä.

– Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä täällä… Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat… Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa! Jos!.. Miksi en menisi minäkin?.. Miksi en?.. Ja minä lähdenkin. Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä… Näenhän muuten sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!

Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan. Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.

– Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?

– Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.

– Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun hän herää… Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa. Kun hän herää … niin sano hänelle, että minä … että isäntä on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.

Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:

– Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?

Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.

Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.

Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.

Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat, jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen, joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle. Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon. Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali oli.

– Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti hänelle, missä se oli.

Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen kanssaan.

– Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa kuiskasi virkaveljelleen:

– Se on hän! Se on tuo kuuluisa!.. Mitä tuolla on täällä tekemistä?

Varokaamme häntä!..

Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:

– En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa … tänä hetkenä … tav … saattaako hän… Mutta voinhan mennä katsomaan.

Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen huoneeseen, missä kardinaali oli.

Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä, samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.

Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto, milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella. Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen! Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.

Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.

Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä, oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin, jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa. Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin, otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi. Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille, vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen soveliaaksi.

Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun, joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa, saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa; ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.

Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet, ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.

Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen, kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman, pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo, joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja neuvojaansa.

Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine, useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin, liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden, ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.

Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen määräykseen.

Tällainen menettely – kuka sitä ei tietäisi? – ei ole vaikeata eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.

Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon – tähän aikaan sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino – hän määräsi että vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että, niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.

Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen, kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä, oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista, Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.

Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti kirjastoon tohtorien neuvoskunnan – näitä oppineita oli alussa yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin kahteen. – Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan, latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa, persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee, olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä, niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta. Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka, josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota unhoituksen helmaan.

Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen, mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen; mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa, joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion nojalla – näin kertoo historioitsijamme – kun nämä suvaitsivat niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen viljelyksen.