– Olga! – huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.
– Mitä tahdot?
– Älä astu sisään… pysähdy ovelle… Näetkös, toissapäivänäsairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissavoimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.
Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä,sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kunmahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".
Mutta nyt hän huudahti:
– Osip, eihän se ole totta?
– Lähetä pian, olen sairas… – vastasi Dimov oven takaa, ja Olgakuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. – Lähetä pian! – sopersi kolea ääni.
"Mitä tämä on? – ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. —
Sehän on vaarallista!"
Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitätehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näyttikauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäätpystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia…Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatontarakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossahänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovnamuisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerastija kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aikayöllä.
VIII
Kun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana, rumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilmemakuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri,hänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseenjohtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikeallakädellään vasenta viistä.
– Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, – ilmoitti hänsynkästi Olga Ivanovnalle. – Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaanmennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.
– Onko se todellakin kurkkumätää? – kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.
– Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon, pitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, – jupisi Korosteljovvastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. – Tiedättekö, kuinka hänsai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältäpojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta…
– Onko se kovinkin vaarallista? – kysyi Olga Ivanovna.
– Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettäänoutamaan Schreckiä.
Saapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisentavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttavahenkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä… He olivatlääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.
Kun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaanjäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatartarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään eiollut aikaa siistitä huoneita.
Oli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessaajatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänytmiehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamattaolento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oliliiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta.Ja jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niinolisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätäollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta – hän tiesi kaikki – niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoonniinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaanrikostoveri.
Olga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, eirakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaanmuisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden olivajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua…
– Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! – ajatteli hän muistellenrauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. – Kirottu olkoon se!..
Neljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa.Tämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. EikäOlga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan javannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoorakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hänunohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: "Eiköhänmahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu, tuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?"Milloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkelläsiksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensäluona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän olivakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enääautettavissa.
Alkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen, nukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen, kultaompeleinen pielus. "Khi-pua… kuorsasi hän – khipua…"
Ja lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavanepäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä,maalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, ettäemäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu – kaikki tämä eiherättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistänauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta jaoudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseenmeni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istuitupakoimassa.
– Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, – virkkoi tämäpuoliääneen. – Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänentilansa on kovin huono.
– Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, – sanoi Olga Ivanovna.
– Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä olilevinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitäänmahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov – ja siinä kaikki.
Aika kului verkalleen.
Olga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella jatorkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisitäyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi jahauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Muttahavahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä,vaan Dimovin sairaudesta.
"Nature morte… – ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, —
escorte, porte… Entä Schreck? Schreck… Greck… Wreck… Kreck…
Missähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru?
Jumala, armahda… auta… Schreck… Greck…"
Ja taas tuo rautamöhkäle…
Aika kului hitaasti… mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliäkuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät… Palvelijatarastui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:
– Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?
Kun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa…Olga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi… Taas tuli jokumakuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras… Olga Ivanovnahätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.
– Paljonko kello on? – kysyi havahtunut.
– Noin kolme.
– No… mitä?
– Tulin sanomaan, että loppu lähenee…
Korosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhkikyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta häntunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.
– Loppu lähenee… – toisti Korosteljov hiljaisella äänellä janyyhki taas. – Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä… Mikä tappiotieteelle! – sanoi hän katkerasti. – Jos vertaamme häntä muihin, niin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitätoiveita häneen kiinnitimmekään! – jatkoi hän käsiään väännellen. – Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, etteihänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, OsjkaDimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!
Korosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.
– Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! – jatkoi hänsitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. – Hyvä,puhdas, rakastava sielu… ei ihminen, vaan kristalli! Hän palvelija kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät, kukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori, oli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseenmaksaa nuo tuollaiset… ilettävät rääsyt!
Korosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsinpeitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.
– Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä… Eisen enempää siitä!
– Harvoin sellaista miestä tapaa! – kuului matala äänivierashuoneesta.
Olga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta ainaloppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelleselvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin OlgaIvanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinkaisävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti OlgaIvanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevanakuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivätpilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen:
– Myöhäistä! Myöhäistä!
Itkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessatuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasiliikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakkapeitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneetharmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustistakulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oliDimov.
Olga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään.Rinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalankylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaanpeitteeseen.
– Dimov! – huusi Olga Ivanovna. – Dimov!
Hän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikkivielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi, onnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että häntahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan jatuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan…
– Dimov! – huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa, ettei nukkuja enää koskaan heräisi. – Dimov! Dimov, kuule!..
Mutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:
– Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu.He kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkätarve vaatii.