Loe raamatut: «Alfred Kihlman II (of 2)», lehekülg 20

"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri mieliä." —

Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan. Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.

Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat, jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin koko hallitukselle vastuunvapaus.

V: n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja 1 p: stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön luottamusta, mutta v: sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O. Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty. Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin, että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava, että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä tämä rahalaitos on kehittynyt.

* * * * *

Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille. "Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli 100 %, s.o. 20:stä 40: een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia aikoja."

Tulos v: lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat 17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. – Samassa kokouksessa, joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen. Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston määräämästä hinnasta, 350,000 mk: sta, vaikka johtokunta oli ostoa vastaan.

Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena, että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa vuokrasopimuksen 50: ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat, katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin. Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu – ja saisi se 5 % korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v: een 1906. Tätä hintaa katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 – 1200), tuli hän siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa; yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan (Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa, vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia. Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää, ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei tiedetä."

"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan rakentamatta mitään v: n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa muuttua parantumattomaksi tappioksi."

Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän oli väärässä – ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella. Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa, todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan lakkautettiin. —

Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi, jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman vaikeni – pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan valtaan."

* * * * *

V: lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava muutamia seikkoja:

Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY: n johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.

Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p: nä lokak. 1892, eikä työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.

"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut, lakkasi ilmestymästä 1892 v: n ummetessa eikä enää saanut varsinaista seuraajaa. Kumminkin alkoi v: n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79) suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss. Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia" Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna, jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.

Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti (josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä, että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä avattiin vasta 16 p: nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.

V
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897

Säännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta nyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi. "Mitä minä tein?" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8 p: stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi, mitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli käynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen ovat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän liittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän lauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan keskustelun tai tapahtuman.

Mielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka paljon Kihlman näinä vuosina luki. "Minä lueskelen (studerar) ahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä ajattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että elämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin", oli hän 19/10 1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin päivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen. Päivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää kuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä hänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa lamppunsa k: lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.

Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä", kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa, jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää. Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko, vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä, ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi. Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja, kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" – Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka asettuu sen lipun alle.' Olla siveellinen merkitsee: kovassa työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse." – Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja valtiollisten asiain kehitystä.

Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka sunnuntai kävi kirkossa – tavallisesti Helsingin saksalaisessa – ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. Kuinka hän luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3: nnen kerran lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z. f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k: lo 8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891) pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre" valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen tunnille, jolla siitä oli puhuttava.

Ymmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan, oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään. Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui, mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa. Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän, että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim. Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen. Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä. – Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä, Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m., missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s. huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina suuresti nautti.

* * * * *

Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman 19-22 p: nä kesäk. otti osaa 4: nteen yleiseen koulunopettajain kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän haitaksi kuin hyödyksi. – Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli kuulunut v: sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p: nä elok.) pidettiin hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta: "Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan – tyypilliseen menneen ajan henkilöön – Kihlman kuvasi hänen elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. – Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta, hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella; mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. – Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]

* * * * *

Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton, mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti. Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman" seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti, että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää, että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. – Tälläkin kertaa tuli Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori, oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi. Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava) useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle, että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen itseänsä.

Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa. Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen, todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa, joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.

Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen. "Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille, "että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista. Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi, missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m. Kihlman pappissäädyn edustajana.

Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä, oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v: lta 1890, jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31 §:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena. [Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta teki, hyväksyttiin 20/6 1890. – V. J: n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen, näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi, ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan, mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää, annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää. Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. – Syystä, että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään. Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä, sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen) valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin) olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin) piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31 §:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme, kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. – Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. – Tanssiaisissa ei minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua, huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson esitti erityisen maljan Mechelinille.