Loe raamatut: «Alfred Kihlman II (of 2)», lehekülg 23

Vihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja Kihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen. Porvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski saman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion kouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että sivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten kieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja erittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat osoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut, että he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi kysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän yleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten kanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman katsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli säädyn enemmistönkin mielipide. – Yhtä vähän Kihlman ja sääty hyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin kaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. – Sitä vastoin Kihlman lämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille myönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien palkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet edellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty hyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. – Juutalaiskysymyksessä Kihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen kielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita Ranskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti jo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että juutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he siirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita että Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin hän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen vastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen säätyjen puolelta.

Molemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää, lukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän sentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan kävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että hän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen oikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin, ja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän puolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen ja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi Kihlman tyynesti toimivansa "ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan harkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä". – Mainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki erään saksalaisen kirjoituksen "zionismista", suunnitelmasta, että Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri maista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. "Ylen merkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut julkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä." —

Tällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan jäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle uskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen viimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.

Valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p: nä kesäk. Niinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan, vaan jäähyväispuheiden tulvaan: "Vahvaa imartelua yhdistettynä kristillisiin korulauseihin." – "Jos kristinusko olisi sanoissa, niin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä kristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta. Mutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki – en tarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä." Kun hän sitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli pidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät maatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos puhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta, niin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty pitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen."

* * * * *

Seurauksena ylempänä mainitusta piispa Råberghin käynnistä Kihlmanin uskonnonopetustunnilla oli, että helmikuulla 1897 saapui kouluylihallitukselta normaalilyseon rehtorille kirjelmä, missä kysyttiin, oliko ruotsalaisessa normaalilyseossa suoritettu määrättyjä oppikursseja mitä katkismuksenopetukseen tulee ja jollei niin ollut tapahtunut, mikä oli syynä siihen? Kihlmanin ensi tehtävä, kun hän oli vapautunut valtiopäivämiestoimesta, oli vastata tähän, sillä luonnollisesti koski kysymys yksinomaisesti häntä. Säilyneen alustelman mukaan selostamme tässä vastauksen.

Kihlman myöntää, että määräyksiä katkismuksenopetuksesta ei oltu kirjaimellisesti noudatettu (minkä ylihallitus kyllä on voinut nähdä vuosikertomuksista) ja syynä siihen oli, ettei hän ollut kyennyt (saknat förmåga) sitä tekemään. "En tiedä, kuka on laatinut määrätyt oppikurssit, mutta ei se ole voinut olla mikään uskonnonopettaja, jolla on ollut kokemusta siitä, mitä parhaimmankaan uskonnonopettajan on mahdollista suorittaa, jos nimittäin uskonnonopetus on oleva tarkoituksenmukaista eikä alennu kaavojen (formler) ulkoalukemiseen, kaavojen, jotka oppilaat niitä ymmärtämättä ainoastaan säilyttävät muistissaan, ilman että ne mitenkään vaikuttavat heidän uskonnolliseen elämänkehitykseensä." Sitten hän seikkaperäisesti osoittaa, missä järjestyksessä kukin katkismuksen pääkappaleista oli tullut tarkan selvityksen ja opetuksen esineeksi ja ettei yhtä ainoatakaan oltu laiminlyöty. Olihan sitäpaitsi määrätty, että oppilaan tulee tuntea kristinuskon pääopit Lutherin vähän katkismuksen mukaan jo päästäkseen ensimmäiselle luokalle, joten sen lukeminen ei välttämättömästi kuulunut lyseossa annettavaan uskonnonopetukseen. Samassa hän viittaa Lutherin katkismuksen syntyyn ja alkuperäiseen tarkoitukseen, ja että nykyään lyseoissa on annettava täydellisempää uskonnonopetusta. Lopuksi hän huomauttaa jo 30 vuotta julkisesti opettaneensa uskontoa noudattaen nyt selittämäänsä menettelyä, ilman että kouluylihallitus, taikka koulun tarkastaja, pedagogian professori, taikka kukaan kirkollinen viranomainen olisi mitään muistuttanut sitä vastaan. "Tuntuu sen vuoksi vähän odottamattomalta, että nyt vihdoin tämänlaista selitystä on pidetty tarpeellisena." – Mutta koska ylihallitus kirjelmässään oli vaatinut, että ainakin vastedes uskonnonopetus oli niin järjestettävä, että oppilaat koulujen alemmilla luokilla lukisivat kansankirkon hyväksymää katkismusta, jatkaa Kihlman vastakirjoitustaan todistaakseen, että sellainen muutos opetuksessa olisi vahingollinen ja siis kaikkea muuta kuin toivottava. Ollaanhan jo yleisesti sitä mieltä, että jos uskonnonopetus on järjestettävä psykologisten periaatteiden mukaan, tulee sen alkaa historiallisella osalla, jotavastoin uskonnon dogmaattinen puoli on lykättävä myöhempään, jolloin oppilaiden henkinen kehitys on edistyneempi ja he siis ovat alttiimpia sellaiselle opetukselle. Tämän nojalla onkin ensin opetettu raamatunhistoriaa alemmilla luokilla, sen jälkeen on seurannut raamatun lukeminen ja kirkkohistoria sekä viimeksi dogmaattinen opetus. Ehdotuksen mukaan tulisi katkismuksen lukeminen tapahtumaan rinnakkain raamatunhistorian kanssa. Seurauksena olisi kummankin aineen hätäinen ja pintapuolinen käsitteleminen. Jos puheenaolevaa oppikirjaa pidetään ehdottomasti välttämättömänä, niin luettakoon sitä oppikoulujen korkeammilla luokilla, sillä joskin sen käyttäminen haittaa opetuksen tieteellisyyttä, on se vahinko vähempi kuin että normaalinen uskonnonopetus ehkäistään.

* * * * *

Kesäkausi 1897 muodostaa käännekohdan Kihlmanin elämässä. Hän näet ei enää palannut koulutoimeensa. Ennenkuin aloitamme uuden luvun, kerromme tässä kuitenkin muutamia seikkoja, jotka näyttävät paremmin sopivan edellisen yhteyteen.

Tammik. 19 p: nä, sanotaan päiväkirjassa, oli perheessä keskusteltu talon tontin ostamisesta, ja saman kuun 31 p: nä oli Kihlman jo kauniin tontin omistaja, vastapäätä uutta (Johanneksen) kirkkoa. Hän näyttää itse olleen asiasta hämmästynyt: "Pitääkö minun 72-vuotiaana rakentaa talo, minun, jonka talo kenties jo tänä vuonna on ruumisarkku?" Tuuma toteutui kumminkin. Perustukset laskettiin jo kevään kuluessa, ja muuraus alkoi heinäkuulla. Rakennuksen arkkitehtinä oli Hård af Segerstad, rakennusmestarina oli Juho Ahde ja työnjohtajana Nest. L. Eskola.

Syksyllä 1896 oli Oswaldkin mennyt kihloihin. Morsian oli kansakoulunopettajatar Anna Brusila, talollisen tytär Janakkalasta. Kun sulhanen toukokuulla 1897 oli nimitetty ylimääräiseksi professoriksi, vietettiin häät 22 p: nä kesäk. morsiamen kodissa, ja oli Kihlman niissä saapuvilla samoin kuin kahden nuoremmankin poikansa häissä, vaikkei hän vihkinyt paria, kun toimitus oli tapahtuva suomeksi. Miten hellästi hän otti osaa poikansa kohtaloon, todistavat sanat: "Tulkoon Oswaldin avio siksi, mitä kristillinen avio voi ja mitä sen tulee olla. Niin suokoon Jumala. Minä rukoilen sitä ja minä uskon, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme Jumalan tahdon mukaan. Tunsin Jumalan läsnäolon." – Kun Kihlman seuraavana päivänä, juhannusaattona, pyrki Porkkala laivaan mennäkseen Rulluddiin, oli se niin täynnä, että hän ei olisi päässyt mukaan, jollei eräs matkustaja vapaaehtoisesti olisi poistunut jättääkseen hänelle tilaa. "Erinomainen altruismin osoitus. Kuka oli se mies?" – Oswald ja hänen nuori vaimonsa lähtivät häämatkalle Saksaan ja sieltä Norjaan; koko kevätlukukauden 1897 oleskeli jälkimmäinen pastori von Rohdenin luona Werden a.d. Ruhr'issa oppiakseen saksaa.

Viimein eräs seikka, joka kuuluu Kihlmanin liikemiestoimintaan.

Kun Kihlman porvarissäädyn puhemiehen, J. Kurténin, toimeenpanemilla päivällisillä 4 p: nä huhtik. oli saanut pöytänaapurikseen senaattori O. Bergbomin (Vuorenheimo), kertoi tämä senaatin vast'ikään päättäneen tiedustella 7 eri konetehtaalta, millä ehdoilla ne ottaisivat ennen vuotta 1903 rakentaakseen 40 lokomotiivia. Asiantuntijat olivat kyllä sitä mieltä, että kotimaassa tehdyt veturit tulevat ulkomaisia kalliimmiksi, mutta niinkin ollen oli kuitenkin arveltu tärkeäksi, että meilläkin syntyisi veturiteollisuus. Tämä tieto vaikutti erittäin innostavasti Kihlmaniin, ja vaikka sekä johtokunnassa että osakkaissa ilmaantui vastaväittäjiä, sai hän kumminkin jo tänä kesänä aikaan, että päätettiin Tampereen yhtiön puolelta tehdä tarjous. Kumminkin syntyi lopullinen sopimus valtion kanssa vasta 1898. Tietysti oli alussa vaikeuksia, mutta ennen pitkää saatiin yritys kaikin puolin hyvälle tolalle, ja v: sta 1901 on Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiö tyydyttänyt Suomen rautateiden tarpeet vetureihin nähden. Vuosina 1900-05 rakennettiin yhteensä 100 kappaletta, joiden arvo nousi yli 7 milj. mk. Ilman johtokunnan vanhan puheenjohtajan yritteliäisyyttä ja intomieltä olisi asiaan tuskin ryhdytty.

Heinäkuun 19 oli Kihlmanille merkkipäivä. Silloin hän aamupuolella kirjoitti puheen, jonka hän Tampereen yhtiön puolesta iltapäivällä oli pitävä Sixtus Calamniuksen hautajaisissa, ja myöskin erohakemuksensa yliopettajan virasta. "Siis samana päivänä kuin hautaan uskollisen ystäväni Sixtuksen, haen minä eroa virastani tullakseni emeritukseksi ja pian seuratakseni häntä hautaan. Oltuamme ystäviä elämässä, emme luultavasti kauan ole kuoleman toisistamme erottamina." Molemmat olivat Vaasassa syntyneitä ja koulutovereita, mutta heidän ystävyytensä oli vakaantunut kovina aikoina yhteistyössä Tampereen yhtiön puolesta.

Senaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on päivätty 4 p: nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28 p: nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon rehtorille professorin arvonimi.

VI. EMERITUS 1897-1904

V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely kuningas Oskari II: n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi, ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen kongressi elok. 31 – syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p: nä hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin, suomea. – Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p: nä, jolloin kongressin juhlallinen avaus jo oli tapahtunut.

Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti (3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer (Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet (Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9) Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.

Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof. O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.], joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla kannalla V. Test: iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä: ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään, joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti käsitetään. – Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen, saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana, mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista. Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa toistensa kanssa. – Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. – Vihdoin hän kävi kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr. Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä. Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa: Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause: "Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]

Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan. Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin, mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti uuden. – Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. – Jonkun ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi, myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa ja kaksi palttoota!

* * * * *

Kihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa, joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. – Vaikka tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan, viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi) ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä, että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. —

Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton. Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen. Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.

Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa. Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani", s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi Tukholmassa.

Näiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin uskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta viittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta, jolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus (31/1 1897): "Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun virka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen kehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan päin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa. Olen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä." [Eräässä toht. von Rohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun Die Geschichte der deutschen Gemeinde in Helsingfors (Helsingfors 1914) ja jossa hän puhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin sanoin: "In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman von Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und seiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat."] Ja mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä vähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16 tuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: "Monessa kohden olen vielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin selvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha) kristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on sub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben samoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä y.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet opintoni." —

Mutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille kirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: – Hän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden, että hän ei muiden "modernien" tapaan anna vietellä itseään mielenosoituksiin. "Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa." – Edelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää, jolla hänen mielestään on pysyvä arvo. "Ainoastaan yhtä lausetta en voisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan suurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle elämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen tuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden keksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että ainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että totuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain näennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä tarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu olisi voinut jäädä sikseen." —

Eräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka tarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa: "Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen (landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p: nä yksistään historiallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon edustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen mielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa, vaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista tiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli kaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla tykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta sotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen ollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat liikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt uteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat mainehikkaampia miehiä. – Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller Güterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että odotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa asiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti hämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin tekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.' Ensimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol. kirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta evank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se esikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen periaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa. Hänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että jälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja. Johtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen. Hänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia evank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista, mutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos professorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa) on laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä on hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa on roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa Saksassa 19 vuosisadalla."

"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei ainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan myöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu jo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin on ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis: kaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti, ettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua Deutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla hyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa, ettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista puhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi se käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti kokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on uskomatonta." – Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu, että hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus kokonaan huomioonottamatta. "Totuus pakenee melua ja intohimoja."

"Täällä Suomessa", lausuu Kihlman vihdoin, "elämme jotenkin naiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa ovat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin tietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi selvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa taistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun. Olen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua aikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä." —

Näistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti oli eteenpäin pyrkiväin "uudenaikaisten" puolella, kuinka hän kunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi ahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta toiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin ennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä taisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen hän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä: yksinänsä hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on ensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.

Ettei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään, kuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa seuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä 1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka myöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa. Silloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle kristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen saantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä voimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan kuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin selvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole odotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on turva ja auttaja.

* * * * *

Syyskuun 25 p: nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat (paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen Kihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin hyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat kunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. "Minulle annettiin hyvin suurta tunnustusta", luemme päiväkirjasta, "ja katsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska tiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni sille useimmat päiväni ja tuntini." —

Kun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä onnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle hänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä muodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista. Tänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero Järnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p: nä – viimeinen istunto oli 20 p: nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin muotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja joka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta meni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa. Ainoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona Kaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893 kuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias – kenties piti hän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja avomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta, jutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan. Järnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin määrin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa hänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli kuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta, hän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla kertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto ("olen aina harrastanut selviä käsitteitä"). – Sinä aikana, jolloin muotokuvaa maalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y: n johtokuntaa oli moitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin oli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta, hän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä julkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti puolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu teologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän erehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa – möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi Kihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy: ssä, jotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi raittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi osakkeet.]