Loe raamatut: «Liput liehumassa», lehekülg 18

Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.

Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki, mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.

Sen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain ajatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt päinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän alensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.

Mutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö; hän oli iloissaan.

Muut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa; ikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.

Kauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan riemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin pääsevänsä jostakin ahdistuksesta.

Usvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää satanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä. Niiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat taloinensa – melkein joka saarella asui joku – näkyivät erinomaisen kirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat ulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut toivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän istui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin vaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli lähtenyt.

Ja sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa, entistä turvattomuutta…

Tietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi kääntyä katsomaan taaksensa.

Tuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst kannella. Hän tervehti ja hymyili.

Kalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö kääntyi suuren suuttumuksen vallassa…

"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? – Minä lähden mieluummin teidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello viiteen asti aamulla. Onko se niin ihmeellistä? Enhän kai siitä halveksimista ansainne? Mitä?"

Nyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti kappaleen matkaa hänestä.

"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella läksin mukaan; senhän kai tajuatte?"

Toraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt yksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän nimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.

Sen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:

"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan tahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua kanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?"

Tora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi jokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli sitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. "Ensi kerran teidät nähdessäni sanoin itselleni … niin, olkoon sikseen, mitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä teidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti täyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella kovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? – Niin, kenties ette ollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan täytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen minun tuloani aikonut lähteä? Mitä?.. No niin, siten olette tehnyt minut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella teitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät? Isolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi tahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! – "

Hän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst puheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä Tora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen veitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies hän oli.

Erään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko nuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja nuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun; mies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä huippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima ilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli keveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän juosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti hän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.

Sekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä, mutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan selkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen vallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst seisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän tahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa hänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin laivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.

4
Ajojahti

Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen, että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään. Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.

Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut rauhaa.

Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin "Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli "Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison puutarhatalon.

Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, – vaikk'ei tuo peloittava ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin kuului hänen kävelyynsä.

Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa. Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan, jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai – kuten juuri nyt sattui – hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon joutui kaikkea, minkä mieli teki.

Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti. Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin Tinkalle.

Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, – niin, silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.

Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö, jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä unessaan.

Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut ainoatakaan uutta.

Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin – sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä – eikä lehtoihinkaan, minne hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt hän luuli ymmärtävänsä.

Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet – juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.

Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli päässyt jäljille.

Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa. Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä. Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.

Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin, mutta kohti sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.

Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä hyvänsä.

Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.

Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".

Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää hellittäisi, sen hän tunsi.

Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona. Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän ei ajatellutkaan.

Mutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei tarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.

Ei, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa ajatuksistaan?

Lauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena, kuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä. Hän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi katseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden poimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut koskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä, palaamassa tänne satamaan. – Hänkin tahtoi etsiä satamaa!

Oli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl Vangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui uneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen, juuri hänen luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän istuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli kohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän jälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.

Näiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin; hän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.

Mutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja hiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä paitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa, oli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa kohtaamisesta, – melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä. Että Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus anasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän kuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa mukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta Tora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.

Silloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli Vangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän tunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä äkillisistä kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä aikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys, toisenlainen pelko.

Mutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua tänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada synnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä päivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin juurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena tahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin juurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että hän eikä kukaan muu siinä polvistui, – hän sai varmuuden siitä, että hänen tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; hänen syntinsä olivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. – Useita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He olivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen elämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon salaisuuden piirteeseen, – tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti suurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä hetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa sai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.

Enempää ei Tora kuullut – eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi puhua juuri sitä vastaan.

Paikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti tuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka turtui häneltä … hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä vierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli joka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora näki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja laskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän tähän suureen, kauheaan.

Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.

Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.

Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.

Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä, löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen suojaan; paasi oli matala ja tasainen.

Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea, tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta asti; hän oli ihan valmistautumaton, – niin, vaarassa oli jotakin houkuttelevaa.

Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain mielentuskaa.

Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova. Hätä oli ankara.

Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei hetkeäkään epäillyt, että hänen täytyi saada tämä lahja välittömän näyn muodossa.

Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi – yhdentekevää minkä, kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän, niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan äärimmäisyyksiä.

Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, – ei, hän pysähtyi; häntä häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia soittokappaleita. Miksi piti yksistään hänellä, joka tässä istui piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.

Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä saniaiskasvillisuutta.

Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!

Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet, kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä! Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.

* * * * *

Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.

Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti ja sen pitelijä tunsi hänet…

Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista oikealle.

Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta. Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi, miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa häntä. Niin ikään olisi hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään, silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle, että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään – !

Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, – ei poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi, missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?

Hän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä sentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä saattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä hakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta ja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden alla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies, hän. Miten ihmeessä – ? Tiesikö Fürst, että hän – ? Miten hän tuli – ? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.

Silloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora kohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat punnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt hievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten oli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi häntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin – ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen kättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai ikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti ja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen kanssaan.