Loe raamatut: «Liput liehumassa», lehekülg 8

4
Viimeiset vuodet puutarhassa

Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.

Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi vuotta vanhempi Tomasia.

Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät, suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.

Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona. Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi niin usein kuin tahtoi, – ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut; hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.

Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin; tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi, että Karl oli pohjaltaan tyttö, – yksi tyttö lisää talossa, mutta ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan. Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti "ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi, kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.

Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää! Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.

Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta. Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan; siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.

Tomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän antoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän oli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että niin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl oli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina hautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle. Kun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan, järjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi Karlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten niin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä löi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin, hän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta ei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä vaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.

Tomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta noutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan vilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina lysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka polvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa paikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti takaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään sitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä itkeä ja rukoilla.

Samana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin arkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut kertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan siitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava mies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin käyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John Kurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla, mutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä. Äiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.

Hän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin sängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona käytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa kietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut vaiti.

Tätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin "koetusaika" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri oli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta, jonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, – ja tämä oli tuottanut ratkaisun.

* * * * *

Vähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka olivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta asti, olivat päässeet niin paljon edelle – eivät ainoastaan samanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista, etenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa kouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä toivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.

Rovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva Rendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen kehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.

Saattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta lastennaurusta, että siellä tulevat naissukupolvet oppisivat työskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi – sekä avioliitossa että sen ulkopuolella!

Siten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat meistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset aavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon enemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut poikkeuksena.

Hän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko hän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti. Häntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli herkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä ja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli myöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan perusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia ja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja itsenäisyyttä.

Mutta vertauskuva oli voimallisempi kuin nämä järkisyyt. Näyttihän siltä, kuin tässä olisi ollut määrätty asia annettuna määrätyn henkilön ajettavaksi. Hänhän oli nyt täällä Kurtien perijättärenä, suureen koulutyöhön varustettuna; se oli totta. Käydä tasoittamaan huonoa esimerkkiä ja antamaan hyvää … siihenhän hänellä kaiketikin oli jonkinlaista tottumusta.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle voimia. Kerran päätettyään hän tarttui työhön niin että tuntui, ja sai muut tekemään samaten.

Hän otti maatilaan uuden kiinnityksen ja korjautti talon ylhäältä alas asti.

Kaikkia ikkunoita isonnettiin. Ne alakerran huoneet, jotka isoista portaista tultaessa olivat oikealla kädellä, jäivät entiselleen, mutta vasemmalla ja sivurakennuksessa sekä kauttaaltaan yläkerrassa tehtiin melkein kaikkiin huoneisiin se muutos, että väliovet muurattiin kiinni, joten niihin pääsi ainoastaan pitkästä sisäkäytävästä.

Vasemmalla sijaitseva iso ritarisali muodostettiin voimistelusaliksi ja kokoushuoneeksi; siellä myöskin pidettiin aamurukoukset. Käytävästä yläkertaan johtavat kaksiosaiset portaat suljettiin ulkokäytävästä väliseinällä ja siihen kumpaisellekin sivulle sovitetulla kahdella ovella. Rouva Rendalen pidätti sillä tavoin itseään varten ulkokäytävän; talon kuuluisat paasiportaat veivät vain hänen asuntoonsa ja suurissa juhlatilaisuuksissa ritarisaliin. Oppilaat saivat oman pääsytiensä pihan puolelta siten, että ison, tyhjän, hyödyttömän tornin alaosasta järjestettiin eteinen. Ulkoa rakennus vapautettiin kalkkikerroksestaan; punainen muurikiven väri verestettiin, ja talo näytti uudelta.

Suuri toivioretki tuonne ylös, kun kaikki oli valmista; suuria toiveita uudesta opinahjosta.

Tomasine joutui melkoiseen velkaan; se koulu, jonka hän otti haltuunsa, täytyi hänen myöskin lunastaa, ja hyvin kalliista hinnasta. Mutta oppilastulva oli heti alusta asti ennen kuulumaton. Pikku tyttöjä ilmoitettiin maalta, vieläpä lähikaupungeistakin. Heidät sijoitettiin hänen osoitustensa mukaan täysihoitoon; itse ei hän ensi alussa tahtonut ottaa ketään asumaan taloon, hänen piti rauhassa järjestää koulu.

Toisinaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan saavuttaisi tätä yksinkertaista päämäärää, järjestettyä koulua. Se takelsi ensinnäkin opettajistoon; hänen vaatimuksiaan ei kyetty täyttämään. Hän kokeili ja erotteli; kaikkea sitä pulaa ja säännöttömyyttä, kaikkea sitä liikarasitusta, mitä sellaisista oloista johtuu, hän kärsi parempien aikojen odotuksessa. Jokapäiväinen aherrus, loppumaton rauhattomuus, huolia tuottava rahanhankinta ahdisti häntä päivästä päivään; hän muisteli alkuperäistä päämääräänsä, suurta vertauskuvaa, naurettavana haaveena.

Yksi hänestä näytti varmalta: hän menetti täten poikansa. Ei hänen rakkauttaan eikä ylimalkaan hänen kuuliaisuuttansakaan, ei myöskään kokonaan hänen opetustaan, vaan hänen luonteensa ohjauksen, hänen likeisyytensä, hänestä iloitsemisen.

Pojan leikkeihin, hänen suunnitelmiinsa, ilmaisumuotoihinsa solui jotakin kiihkeää, mielikuvituksellista, haaveksivaa, minkä äiti näki yltyvän ja mikä oli hänelle syvästi vastenmielistä. Oikaistessaan poikaa hän näki tämän silmien hermostuneessa hätäisyydessä hämärää kärsimättömyyttä; hän tunsi pojan häntä ylimielisesti arvostelevan. Karlin kanssa seurusteleminen pikemminkin tuki vikaa; Karl oli itsekin haaveksija. Senvuoksi äiti pyysi, että Augusta taltuttaisi pojan kiihkeyttä, koettaisi pidätellä häntä arkisessa todellisuudessa. Mutta Augusta ei koskaan antautunut keskusteluun siitä. Rouva Rendalen näki siten näiden taipumusten kehittyvän. Se tärveli hänen ilonsa koulusta, kun tämä vihdoin ainakin ulkonaisesti alkoi sujua. Kaiken kaikkiaan: hän kyseli itseltään, mitä oli tällä ahdistuksen täyttämällä elämällä muuta voittanut kuin lisääntynyttä velkaa ja suuresti karttunutta huolta. Nyt hän oli kuitenkin sidottu; jokainen päivä anasti hänet ja luovutti seuraavalle; jos hän hetken lepäsi, uhkasi kaikki kukistua hänen päällensä.

Tästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään aavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen elämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat ja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen "neideille" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä vähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän keksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun poikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.

Tomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat vanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli ryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka olivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän oli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva. Kahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon eräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin sielläkin päin maata.

Hänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan; poskiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon korkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden aihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli vähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset huulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä siksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat, ilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja samanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin läpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä törrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut. Kun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa, isot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen olemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään enemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli tullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, – kuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.

Hän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä lähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin ja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas, joka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja miehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa olivat valmiit; he odottivat purjetuulta.

Eräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä omenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän piti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän vyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla olevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia. He olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva Rendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita Tomas "rakasti". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin esitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt selosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan mainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken innostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi olla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä; mitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa Scipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla ollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien äiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta oli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin kamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon hiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko hän väsyksissä? kysyi Tomas.

Ei, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.

Niin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.

Augusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.

Kun Gracchuksien äiti tapasi pojat taivaassa —

Mutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet

Jeesukseen?

Moninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen siitä, että nyt he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta Jeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen? Mitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin peloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli itkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.

"Kuulehan, Augusta", hän sanoi, "kumpainenkaan meistä kahdesta ei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin vanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin yhdentekevää, eikö niin?"

Augusta hymyili. "Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä pyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit."

"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin saanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV: n molemmat pojat – vanhempi kolmentoista ikäinen – saivat julman lopun. Suom.] – Kuulehan."

"No?"

"Nyt merellä syysmyrskyissä … syysmyrskyt voivat olla varsin vaarallisia, näes … silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten kirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin kirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?"

"Siitä tullee kamalaa!" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.

Tomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana Tomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita palmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään – Augusta istui silmät alas luotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt oikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet… Tomas istui katsellen, kunnes sanoi: "Mutta Augusta".

"No?"

"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle rahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä – mitä?"

"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se."

"Mutta etkö kuitenkin – ?"

"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,

Tomas, työlääksihän se vain käypi?" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.

"Mutta", intti toinen, "kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät niin". – Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin nauraisi.

Mutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan (sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): "Niinpä niin, pitäneehän se sitten tehdä." Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.

Samaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä lääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona omenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars Tobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli säikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan ollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. "Kurtien perintöä", sanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia, miehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että hän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä että jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä turvalliseksi, – "vaikka", hän lisäsi, "Tomasissa on jotakin suhteettoman liioiteltua, haaveellista".

Hän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: "Niin, hänen hermonsa ovat tärviöllä."

Tohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä, jotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon, mutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään muun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla tupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se säikähdytti kamalasti.

"Voisiko Tomas tulla hulluksi?" hän kysyi.

Tätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: "Ei hän, mutta hänen lapsensa."

Rouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja hänestä ulos puutarhaan. "Tiedättekö, mitä sanotte?" hän kysyi.

Holmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin häveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri lukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea; se oli Prosper Lucasin Perinnöllisyys.

Omenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut Holmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja jälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.

Seuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi kuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat, saanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä kirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta ei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä sydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että Augusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta Augustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi taas terveeksi!

Laiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään ollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä kaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.

Hän huusi "Tomas!" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai pojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin äitinsä tukevaa vartaloa vasten, – mutta silloin … hän huomasi tämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä heittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää aikaisemmin kuollut.

Seuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja itkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi sivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen näki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan taemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä, ettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle ja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja parhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.

Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen. Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.

Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella, millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan. Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema vaikutti ihan päinvastoin.

Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni, joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, – se olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt. Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.

Karl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta, joten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.

Eikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä, istuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan kanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä hän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli antanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin sisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa kiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä vain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: "Mitä on tapahtunut?" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa lähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa häneen hänen puhuessaan. "Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle kiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas, sinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen enempää välittänyt siitä, mutta nyt – nyt muistin sen, kun tulin ulos portaille."

Tähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin kirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja ominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille useiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin syvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista selvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.

Vähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.