Loe raamatut: «Runoelmia 1»
Font:
RUNOELMIA
Runottarelleni
Ois mieli sulla lentää
Jo taivaan pilvihin,
Mut myötäis en voi entää
Jos siinnät silmihin;
Ja siipiesi päällä
Jäis kesken kulkuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
Kas, taivaallista eikö
Maan päällä oisikaan?
Sen Luoja pojes veikö?
Ei luulla voisikaan:
Näe lehdot suvisäällä,
Näe silmät Selmani!
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
Täll' ensin Edenissä
Oil taivas tarjona,
Ja puhtaan sydämessä
Se viel' on avoinna.
Kuin liukkahalla jäällä
Vaikk' oisi matkani,
Niin pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
Ihmeeksi merten ääret
Ne Luoja tänne loi,
Ja satakielten äänet
Vaan ylistystä soi.
Viel' alppein ryntähällä
Rehoittaa ruusuni.
Ei; pysytään me täällä,
Maan päällä, armaani.
Kun maiset siteet laukee,
Ja taivaan laulu soi,
Mun äänein silloin raukee,
Niin laulella en voi.
Ja torvet ylähältä
Kun kaikuu korviini,
Niin lähdetään me täältä,
Maan päältä, armaani.
Siksi laulan
Oil öisen synkkä mieleni,
Ja murhe ahdisteli;
Myös kyynel peitti silmäni,
Ja rinta huokaeli.
Mut mietin: paremp' itkua
On vaikka naureskella,
Ja auvoisempi surua
On vainen lauleskella.
Ei soinnu somast' ääneni,
Vaan kas, kun veisaelen,
Min kohta haihtuu huoleni,
Ja siksi lauleskelen.
Harjulla.1
Oi, Herra, maailmaasi
Saan taaskin ihailla.
Kuin voisin kunniaasi
Ma kyllin veisailla!
Sun ihmetyösi ovat
Niin suurenlaatuiset
Ja luonnon jalot kuvat
Niin vaihtelevaiset.
Kas Kanavuorta tuolla,
Mi siintää silmihin;
Sen kummallakin puolla
On seutu herttaisin.
Ja Haapakosken pauhun
Sen kuulen tännekin:
Oi, Luoja, voimas laadun
Näen luomastasikin.
Kuvana lempeästä,
Mi mielet lumoilee.
Ja luonnon liepehestä
Kuin lapsi hymyilee
Nään Lohikosken lehdot
Ne ihmeen ihanat,
Sen kummut, kukkakehdot
Ja rannat vihannat.
Jo Alvejärven vuossa
On aallot nukkuneet,
Ja väreet Tuomiossa
On tyyten tauonneet.
Tän seudun syvää rauhaa
Ken hennois hämmentää?
Vaan rastasparvi laulaa
Ja peippo visertää.
Kas Jyväsjärven pintaa
Nuo purret kiitelee;
Ne varmaan ennen iltaa
Nyt kotiin rientelee.
Ja höyrylaivat lentää
Jo päässä Päijänteen;
Ne piakkohon entää
Äijälän salmehen.
Ja kaupunki tuo sievä
On tulevaisuuden.
Se kansan viel on vievä
Luo valon aarteiden.
Tääll' oivat miehet loipi
Tiedolle alttarin,
Ja monet järjet juopi
Lähteestä Mimerin.
Näin runsaast suloisuutta
On isänmaassamme.
Se hartautta uutta
Luo vastuksissamme.
Oi, kuinka tunteet vaihtuu
Näit' ajatellessa!
Pois kaikki huolet haihtuu
Jo luonnon helmassa.
Attilan häät
Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?
Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?
Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;
Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.
Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,
Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.
Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on
Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.
Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,
Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.
Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!
Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.
Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;
Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.
Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.
Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.
Sydän
Oil aika, jolloin riemusta
Löi rintani: "tik, tak".
Ma lasna juoksin; povesta
Vaan kuului näin: "tik, tak."
Kun äidin helmaan uinahdin,
Löi sydän hiljaa: "tik."
Ja leikkimään kun havahdin:
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
Kun nousin nuorukaiseksi.
Löi rintani: "tik, tak."
Ja veri kuohui kuumaksi,
Kun suonet soi: "tik, tak."
Oi mieles' onko maailmaan?
Sen vaaroihinko? "Tik!"
Ja Helmin kullakseinko saan?
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
Vaan miehen povi tyynesti
Taas tykkivi: "tik, tak."
Kun unet haihtuu, hartaasti
Se vastavi: "tik, tak."
Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik."
Ja taas lyö rinta rohkia:
"Tik, tik, tik, tak, tik, tak."
Ah vallan vaivaloisesti
Käy vanhana tik, tak.
Ja vaikeutta varmasti
Tuo rintahan tik, tak.
Oi, sydän! Joko haluttaa
Sun rauhaan päästä? "Tik!"
Kas Tuoni työsi tauottaa:
"Tik. tak .. tik … tak … tik"…
Paimenessa
"Anni armas, kullakseni
Koskaan etkö tullekaan?
Sydäntäsi omakseni
Koskaan enkö saanekaan?
"Lemmi nuorta orpanaani;
Hän on sorja, sopuisa."
"En; en saata, herttaiseni.
Oma kukkani oot sa."
"Hänt' et armasteleis sinä,
Kukkasia haariva?
Hän on päivännouto; minä
Kuivan kankaan kanerva."
"Ollet kankaan kanervakin,
Muutan männyks kankaalle.
Ollee kolkko kotisikin,
Ijäksi jään sinulle.
Oksillani suojelen sun
Pilvein uhkauksilta.
Sa taas sydänjuureni mun
Pakkaisilta pahoilta."
Yksinänsä
Tuulonen etsivi
Lehviä lehdon,
Riemuja kuiskavi
Kulkiessaan.
Kukkaset täyttävät
Siskolaiskehdon,
Ystäviks jäävät;
Oudoks ma vaan.
Armaansa, auvoksi
Käkönen kukkuu,
Helkkyen hauskaksi
Jylhänkin maan.
Koivusen oksalla
Peippokin nukkuu
Heimon rinnalla;
Vieras ma vaan.
Paimenen laulanto
Korviini raikuu,
Raipas on astunto,
Laulaessaan.
Lemmityn äänipä
Vastaansa kaikuu:
Miekkoiset nääpä!
Yksin ma vaan.
Koittavi mullekin
Autuuden aamu,
Jolloin jo huoletkin
Heittää ma saan:
Ver' kun ei juokse,
Itse oon haahmu,
Ylkäni luokse
Riennänkin vaan.
Jos olisin Wainämöinen
Jos Wäinämöinen olisin,
Ja lauluvoiman saisin,
Näin mahtavaks jos tulisin,
Ma kaiken parantaisin.
Kas silloin kurjan maammekin
Ma Edeniksi loisin,
Ja mieltä myöten kullekin
Vaan tapahtuvan soisin.
Ma Suomen loisin lämpöiseks,
Sen hallat karkottaisin,
Ja kultakedon kalttaiseks
Sen korvet kai'uttaisin.
Myös Ruotslaiset laulaisin
Pois täältä pauhaamasta,
Ja Turkkilaiset ajaisin
Ma koko Europasta.
Nyt johtaa Pohjoisnapahan
Ma Nordensköldin voisin,
Ja astronomein kourahan
Jo kuun ja tähdet toisin.
Ma loisin köyhät rikkaiksi
Ja rikkaat rikkaimmiksi
Ja naimattomat naineiksi
Ja naineet – vapahiksi.
Myös talonpojat herroiksi
Ja herrat – tiesi miksi;
Niin … varmaan vapaherroiksi,
Kai pyrkivät he niiksi.
Ja itseni? Voi veikkoinen,
Ma tyytyväinen oisin,
Jos Wäinämöisen vertainen
Vaan aina olla voisin.
Koska toisin?
Lähteen luona, raidan alla
Impi istui itsekseen.
Päivän tähti taivahalla
Arvais hänet verrakseen.
Impi itki, huokaellen
Sanat lausui hiljaiset.
Raidan norkot kuuleskellen
Oivals ne – ja lintuiset.
Mitä sitten linnut lauloi,
Surkutellen kertoili,
Huolia, mit neittä painoi,
Näin ne linnut lauleli:
Tässä istuttiin me kaksi;
Uljas, reipas, kuink' oil hän!
Yhä yhä rakkaammaksi
Käynyt mull' oil ystävän.
Vaan hän lähti, tietämättä
Mit' oil mulla mielessäin.
Niin – hän lähti, tuntematta
Lemmen tulta syömmessäin.
Miks' en, raukka, rohjennunna
Ilmaista … voi kuitenkin!
Vaan – ehk' ois hän naurannunna,
Nainenhan … ma … olenkin.
Lasisilmäin ostaja
Mies astui kirjakauppahan.
(Tää J: n oil kaupungissa).
"Mit' etsit?" "Silmälaseinhan
Ma olen ostannassa."
Nyt katsellaan ja koetellaan
Pystyiskö kirjaa lukemaan.
"Ei näillä osaa lukea!"
Hän surumieliä huudahtaa.
"No osaatko sa muutoinkaan?"
Nyt myöjä hältä tutkimaan.
"En," vastais mies, "en ensinkään.
Jos niin ois, näit' en etsiskään".
1.Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.
Žanrid ja sildid
Vanusepiirang:
12+Ilmumiskuupäev Litres'is:
25 juuni 2017Objętość:
33 lk 1 illustratsioonÕiguste omanik:
Public Domain