Loe raamatut: «David Copperfield II», lehekülg 16

KOLMASTOISTA LUKU
Taloutemme

Oli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse, morsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä kodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni, joksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.

Tuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa, kun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä kiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa hänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla kahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös kirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin taaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä olimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut aivan luonnollinen – ei kenenkään huolena enää – koko kihlauksemme romanssi pistettynä hyllylle ruostumaan – ei ketään huvitettavana enää, paitsi meitä itseä – paitsi meitä itseä elinkaudeksi.

Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella, että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin. Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!

Minä epäilen, että kaksi nuorta lintua olisi vähemmän ymmärtänyt taloudenpitoa, kuin minä ja sievä Dorani. Tietysti meillä oli palvelustyttö. Hän emännöitsi meillä. Minulla on vieläkin se salainen luulo, että hän oli Mrs. Crupp'in tytär valepuvussa; niin hirveän paljon vastusta meillä Mary Anne'sta oli!

Hänen nimensä oli Paragon. Kun pestasimme hänet, kuvasivat häntä meille paljon paremmaksikin luontonsa puolesta, kuin hänen nimensä oli [paragon = esikuva]. Hänen pääsinkirjansa oli pitkä kuin kuninkaallinen julistus; ja tämän dokumentin mukaan hän osasi toimittaa kaikkia talossa tarvittavia askareita, mitä minä milloinkaan olen kuullut, ja koko joukon semmoisia, joista en koskaan ole kuullut mitään. Hän oli elämänsä keväässä; hänellä oli ankarat kasvot; ja häntä vaivasi (erittäinkin käsivarsista) jonkunlainen ainainen rupuli eli tulimaahinen. Hänellä oli kaartissa serkku, jolla oli niin pitkät koivet, että ne vetivät vertoja toisen ihmisen iltapäivän varjolle. Tämän miehen arki-takki oli yhtä lyhyt hänelle, kuin hän pitkä meidän asunnolle. Hän teki koko huoneuksen vähemmäksi, kuin sen todella olisi tarvinnut olla, koska hän oli niin suunnaton sen suhteen. Paitsi sitä seinät eivät olleet paksut ja joka kerta kuin hän vietti iltansa meillä, tiesimme sen aina siitä alituisesta muminasta, joka kyökistä kuului.

Mary Anne'amme oli taattu raittiiksi ja rehelliseksi. Sen vuoksi mielelläni uskon, että joku tauti oli kohdannut häntä, kun tapasimme hänet kattilan alta, ja että tuli syyttää lakaisiaa kaivatuista tee-lusikoista.

Mutta hän rasitti meitä kauheasti. Me tunsimme kokemattomuutemme, emmekä kyenneet auttamaan itseämme. Me olisimme olleet hänen armonsa alla, jos hänessä olisi ollut mitään semmoista; mutta hän oli sydämetön nainen, eikä tietänyt armosta mitään. Hän oli syypää ensimaiseen pikku riitaamme.

"Lemmittyni", sanoin minä eräänä päivänä Doralle, "luuletko, että Mary Anne'lla on mitään käsitystä ajasta?"

"Miksi sitä kysyt, Doady?" vastasi Dora, viattomasti katsoen ylös piirrostyöstään.

"Siksi, kultani, että kello on viisi, ja meidän olisi pitänyt syödä päivällistä kello neljä".

Dora katseli miettiväisesti kelloa ja arveli, että se hänen luullaksensa kävi liian nopeasti.

"Päinvastoin, ystäväni", lausuin minä, omaa kelloani katsoen, "se on viisi minutia perässä".

Pikku vaimoni tuli ja istui polvelleni, hyväilläksensä minua levolliseksi, ja veti lyijyskynällänsä viivan nenävarttani myöden alaspäin; mutta siitä ei ollut mitään päivälliseksi, vaikka se oli sangen hupaista.

"Etkö luule, rakas Dora", sanoin minä, "että olisi parempi, jos nuhtelisit Mary Anne'a?"

"Voi! Minä en voisi, Doady!" sanoi Dora.

"Miks'ei, sydänkäpyni?" kysyin lempeästi.

"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi", vastasi Dora, "ja hän tietää, että olen!"

Minun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken mahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.

"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!" sanoi Dora, ja yhä istuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä ruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja parannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua oikein huvitti vasten tahtoani.

"Kas se oli kiltti lapsi", lausui Dora, "ja sinun kasvosi ovat niin paljon kauniimmat, kun naurat".

"Mutta, armaani", sanoin minä.

"Ei, ei! älä nyt!" huudahti Dora, suudellen minua, "älä ole mikään paha Siniparta! Älä ole totinen!"

"Kallis vaimoni", arvelin minä, "meidän täytyy joskus olla totisia. Tule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä! Niin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni" – mikä pikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! – "sinä tiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos päivällistä syömättä, vai kuinka?"

"E-e-ei!" vastasi Dora heikosti.

"Kuinka sinä vapiset, lemmittyni!"

"Koska tiedän, että aiot torua minua", huudahti Dora surkealla äänellä.

"Silmäteräni, minä aion vaan puhua järkevästi kanssasi".

"Niin, mutta järkevästi puhuminen on pahempi kuin toruminen!" huudahti Dora tuskissaan. "Minä en mennyt naimisiin, että minun kanssani järkevästi puhuttaisiin. Jos aioit puhua järkevästi semmoisen pikkuisen raukan kanssa, kuin minun, olisi sinun pitänyt sanoa se, sinä julma poika!"

Minä koetin rauhoittaa Doraa, mutta hän käänsi pois kasvonsa ja pudisti kiharoitansa toiselta puolelta toiselle ja sanoi: "sinä julma, julma poika!" niin monta kertaa, etten tosiaan oikein tietänyt, mitä tehdä; sen vuoksi minä neuvottomuudessani astuin pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa ja palasin jälleen samaan paikkaan.

"Rakastettu Dorani!"

"Ei, minä en ole sinun rakastettu Dorasi. Sinä varmaan kadut, että nait minut, muutoin et puhuisi järkevästi minun kanssani!" vastasi Dora.

Tämän syytöksen perättömyys loukkasi minua niin paljon, että sain siitä rohkeutta olla totinen.

"No, oma Dorani", lausuin minä, "nyt olet kovin lapsellinen ja puhut joutavia. Sinun tulee muistaa, että minun eilen täytyi lähteä ulos kesken päivällistäni; ja että toispäivänä voin oikein pahoin, kun piti hätäisesti syödä puolikypsää vasikanpaistia; tänään en saa päivällistä ollenkaan – enkä tohdi sanoakaan, kuinka kauan aamiaista odotimme – ja silloin vesi ei kiehunut. Minä en aio moittia sinua, rakas ystäväni, mutta tämä ei ole hauskaa".

"Oh, sinä julma, julma poika, kun sanot, että minä olen ikävä vaimo!" huudahti Dora.

"Mutta, rakas Dorani, tiedäthän, etten koskaan ole sitä sanonut!"

"Sinä sanoit, etten ollut hauska!" arveli Dora.

"Minä sanoin, ettei talouden-pitomme ollut hauska".

"Se on aivan sama asia!" huudahti Dora. Ja hän ajatteli ilmeisesti niin, sillä hän itki katkerasti.

Minä astuin taas muutamia kertoja huoneen poikki täynnä rakkautta sievää vaimoani kohtaan ja mieletönnä itsesyytöksistä ja halusta särkeä pääni oveen. Minä kävin taas istumaan ja sanoin:

"Minä en moiti sinua, Dora. Meillä on molemmilla paljon oppimista. Minä koetan vaan näyttää sinulle, ystäväni, että sinun täytyy – sinun todella täytyy" (minä olin päättänyt, etten luopuisi tästä) "tottua katsomaan Mary Anne'a ja samoin toimittamaan jotakin itseäsi ja minua varten".

"Minua kummastuttaa, että puhut näin kiittämättömästi", nyyhkytti Dora. "Vaikka tiedät, että minä nykyisin, kun sanoit tahtovasi vähän kalaa, itse kuljin pitkät matkat ja toimitin sitä, ilahuttaakseni sinua".

"Ja siinä teit oikein kauniisti, oma lemmittyni", lausuin minä. "Minä tunsinkin sen sydämessäni niin, etten olisi millään lailla tahtonut edes mainita, että ostit lohen – jossa oli liiaksi kahdelle. Taikka että se maksoi punnan ja kuusi shillingiä – joka oli enemmän, kuin meidän varamme sallivat".

"Sinä olit niin mielissäsi siitä", nyyhkytti Dora. "Ja sanoit, että minä olin pikku hiiri".

"Samaa sanon taas, kultani", vastasin minä, "ja tuhat kertaa!"

Mutta minä olin haavoittanut Doran hellää pikku sydäntä eikä häntä saanut lohdutetuksi. Hän nyyhkytti ja vaikeroitsi niin lujasti, että minusta tuntui, kuin olisin sanonut, en tiedä mitä, häntä loukatakseni. Minun täytyi kiiruhtaa pois; minun oli pakko olla poissa myöhäiseen saakka, ja minä tunsin koko illan semmoisia omantunnon vaivoja, että olin aivan kurja. Minä olin mielestäni kuin murhamies, ja minua rasitti hämärä tieto äärettömästä häijyydestä.

Oli kulunut pari kolme tuntia puoli-yöstä, kun tulin kotiin. Minä tapasin tätini meillä. Hän istui minua odottamassa.

"Onko jotain tapahtunut, täti?" sanoin minä levottomana.

"Ei mitään, Trot", vastasi hän. "Käy istumaan, käy istumaan. Pikku Kukka on ollut vähän alakuloinen, ja minä olen ollut hänen hupilaisenansa. Siinä kaikki".

Minä nojasin päätäni kättäni vastaan ja tunsin itseni, tuossa kun istuin ja tuijotin valkeaan, enemmän surulliseksi ja sortuneeksi, kuin olisin luullut mahdolliseksi niin pian sen jälkeen, kuin kirkkaimmat toiveeni olivat toteutuneet. Näin istuessani ja ajatellessani kohtasin sattumalta tätini silmät, jotka olivat minuun kääntyneet. Niissä oli joku tuskallinen katsanto, mutta se katosi kohta.

"Minä vakuutan teille, täti", lausuin minä, "että olen koko illan ollut onneton, kun ajattelin, että Dora oli onneton. Mutta minä en aikonut muuta, kuin hellästi ja ystävällisesti puhua koti-asioistamme".

Tätini nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä minulle.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Trot", sanoi hän.

"Epäilemättä. Jumala tietää, etten tahdo olla järjetön, täti!"

"Ei, ei", sanoi tätini. "Mutta Pikku Kukka on hyvin hento pikku kukka, ja tuulen täytyy olla lempeä häntä kohtaan".

Minä kiitin sydämestäni hyvää tätiäni hänen hellyydestään vaimoani kohtaan; ja minä olin varma, että hän tiesi sen.

"Luuletteko, täti", arvelin minä, vähän taas valkeaan katsottuani, "että te voisitte silloin tällöin neuvoa ja oikaista Doraa yhteiseksi eduksemme?"

"En, Trot!" vastasi tätini jonkunlaisella mielenliikutuksella. "Älä pyydä minulta mitään semmoista!"

Hänen äänensä oli niin peräti vakava, että kummastuneena nostin ylös silmäni.

"Minä katson taaksepäin menneesen elämääni, lapseni", lausui tätini, "ja ajattelen muutamia, jotka nyt lepäävät haudassansa ja joitten kanssa minä olisin voinut olla ystävällisemmällä kannalla. Jos tuomitsin ankarasti muitten ihmisten erehdyksiä heidän avioliitoissaan, lienee se tullut siitä, että minulla oli katkera syy ankarasti tuomita omia erehdyksiäni. Jätetään se asia. Minä olen monta monituista vuotta ollut äreä, näreä, itsepäinen nainen. Minä olen semmoinen vielä ja aina vastedeskin. Mutta sinä ja minä olemme tehneet toisillemme vähän hyvää, Trot – ainakin sinä olet tehnyt minulle, rakas poikani; eikä mitään eripuraisuutta saa syntyä meidän välillemme tällä ijällä".

"Eripuraisuutta meidän välillemme!" huudahdin minä.

"Lapsi, lapsi!" lausui tätini, pukuansa silitellen, "kuinka pian se syntyisi meidän välillemme taikka kuinka onnettomaksi se tekisi Pikku Kukkamme, jos minä sekaantuisin johonkin, sitä ei mikään profeta voisi sanoa. Minä tahdon, että lempilapsemme rakastaa minua ja on iloinen, kuin perhonen. Muista omaa kotiasi tuon toisen avioliiton aikana; äläkä koskaan tee minulle eikä hänelle sitä vääryyttä, johon viittasit!"

Minä käsitin kohta, että tätini oli oikeassa, ja ymmärsin kokonaan hänen jalot tunteensa kallista vaimoani kohtaan.

"Nyt olette vasta alussa, Trot", jatkoi hän, "eikä Romaa rakennettu yhtenä päivänä ei vuonnakaan. Sinä olet valinnut omaa mieltäsi myöden" – minusta näytti, kuin joku pilvi pikimmältä olisi vierähtänyt hänen kasvojensa yli – "valinnut hyvin sievän ja herttaisen olennon. Sinun on velvollisuus, ja se on oleva sinun ilosi myöskin – sen tiedän; minä en pidä mitään luentoa – arvostella häntä (koska valitsit hänet) niitten ominaisuuksien mukaan, jotka hänellä on, eikä niitten ominaisuuksien mukaan, joita hänellä ehkä ei ole. Jälkimäisiä tulee sinun kasvattaa hänessä, jos voit. Jollet voi, lapsi", tässä tätini hivutti nenäänsä, "täytyy sinun tottua tulemaan toimeen ilman niitä. Mutta muista, rakas poikani, tulevaisuutenne riippuu teistä molemmista. Ei kukaan voi auttaa teitä; teidän täytyy itse luoda se. Semmoinen avioliitto on, Trot; ja Jumala siunatkoon teitä molempia siinä, koska olette niinkuin pari pientä lasta metsässä!"

Tätini sanoi tämän hilpeällä tavalla ja antoi minulle suudelman, siunaustansa vahvistaakseen.

"Nyt", sanoi hän, "sytytä pikku lyhtyni ja saata minut hattu-rasiaani puutarhan polkua myöden"; sillä tällä taholla olivat asuntomme keskinäisessä yhteydessä. "Sano Kukalle terveisiä Betsey Trotwood'ilta, kun palaat; ja mitä hyvänsä tehnet. Trot, älä koskaan aseta Betsey'tä miksikään linnunpelottimeksi, sillä niin totta kuin olen hänet peilissä nähnyt, on hän kylläksi julma ja laiha jo ennaltakin!"

Näin sanoen sitoi tätini päänsä nenäliinaan, jolla hän tämmöisissä tiloissa oli tottunut sitä mytyksi muodostamaan; ja minä seurasin häntä kotiin. Kun hän seisoi puutarhassaan, pitäen ylöspäin pikku lyhtyänsä, näyttääksensä minua, kun palasin, oli minusta, kuin hän taas olisi tarkastanut minua tuskallisella katsannolla; mutta minä en pannut sitä erittäin mieleeni, sillä minä olin ruvennut syvästi miettimään, mitä hän oli sanonut, ja olin vakuutettu – oikeastaan ensimäisen kerran – siitä, että Doran ja minun todellakin itse täytyi luoda tulevaisuutemme ja ettei kukaan voinut auttaa meitä.

Dora tuli hiipien alas vähäisillä tohveleillansa, kohdataksensa minua nyt, kun olin yksinäni, ja itki olkapääni nojalla ja sanoi, että minä olin ollut kovasydäminen ja hän oli ollut häijy; ja minä sanoin melkein samaa, luullakseni; ja me sovimme ja suostuimme, että ensimäinen pikku riitamme olisi viimeinen ja ettemme koskaan rakentaisi mitään uutta, vaikka eläisimme sata vuotta.

Seuraava kotoinen kiusaus, johon jouduimme, oli palkollisten tuottama kiirastuli. Mary Anne'n serkku karkasi sotaväestä alas meidän hiilikellariimme, josta piketti aseellisia kumppaneita suureksi ihmeeksemme veti esiin hänet, pani hänet käsirautoihin ja vei hänet pois, semmoinen saattojoukko perässä, joka tuotti häväistystä talomme edustan puutarhalle. Tästä sain rohkeutta laskea palveluksesta pois Mary Anne'n, joka, palkkansa saatuaan, meni matkoihinsa niin siivosti, että se kummastutti minua, siksi kuin huomasin jotakin tee-lusikkain ja myöskin muutamien vähäisten rahasummain suhteen, joita hän minun nimessäni ja ilman minun luvattani oli lainannut kauppiailta. Kun kappaleen aikaa olimme pitäneet Mrs. Kidgerbury'ä – vanhin Kentish Town'in asukas, luullakseni, joka kävi muilla lattioita pesemässä, mutta nyt oli liian heikko toteuttamaan aatteitansa tämän taiteen suhteen – löysimme toisen hyvän, joka oli mitä säyseimpiä naisia, mutta tavallisesti katsoi velvollisuudekseen kyökin portaissa kompastua tarjottimineen ja melkein aina sukelsi teekapineitten kanssa vierashuoneesen, niinkuin kylpy-ammeesen. Ne vahingot, joita tämä onneton aikaan saatti, pakoittivat meitä antamaan hänelle eron, jolloin häntä seurasi (Mrs. Kidgerbury oli aina väli-ajat meillä) pitkä sarja kelvottomia, päättyen erääsen nuoreen, gentililtä näyttävään henkilöön, joka lähti Greenwich'in markkinoille Doran hatulla. Tämän jälkeen minä en muista muuta, kuin samanlaista, yhtämittaista huonoa menestystä.

Jokainen, jonka kanssa meillä oli jotakin tekemistä, näytti pettävän meitä. Meidän ei tarvinnut kuin tulla johonkin puotiin, kun jo kaikki pahentuneet tavarat tuotiin esiin. Jos ostimme hummerin, oli se vettä täynnä. Lihamme oli aina sitkeätä, ja pehmeässä leivässämme oli tuskin mitään kuorta. Sitä peri-aatetta etsiessäni, jonka mukaan liha oli paistettava kypsäksi, mutta ei palaneeksi, tutkin itse kokkikirjaa ja näin siinä neljänneksen tuntia määrätyksi jokaiselta naulalta, johon ehkä neljännes oli lisättävä. Mutta jonkun kummallisen onnettomuuden kautta tämä perus-aate aina petti meidät emmekä koskaan keksineet mitään keskikohtaa raakuuden ja tuhan välillä.

Minulla oli syytä luulla, että nämät vastoinkäymiset maksoivat meille paljon enemmän, kuin jos olisimme viettäneet koko joukon suuria juhlia. Kun katselin kontrakirjojamme, näytti minusta, kuin olisimme voineet laskea alikerroksen lattian voilla, niin summalta tätä tavaraa kulutimme. En tiedä, osoittivatko tullikertomukset siihen aikaan enentynyttä pippurin tarvetta; mutta jollei meidän menetyksemme vaikuttanut kauppaan, väittäisin, että useat perheet varmaan olivat laanneet tätä kryytiä käyttämästä. Mutta kaikkein kummallisin asia oli se, että meillä ei kuitenkaan koskaan ollut sitä talossamme.

Mitä siihen tulee, että pesu-akka vei vaatteemme pantiksi ja päihdyksissään katuvaisena tuli pyytämään anteeksi, arvaan, että semmoista on tapahtunut monta kertaa jokaiselle. Samaa sopii sanoa nokivalkeasta, piirikunnan ruiskun kelvottomuudesta ja kirkonpalvelian väärästä valasta. Mutta itsen-omaiseksi onnettomuudeksi katson sitä seikkaa, että tulimme pestanneeksi palvelus-tytön, jolla oli taipumus väkeviin juomiin ja joka kartutti juoksevaa porteri-rätinkiämme ravintolassa semmoisilla selittämättömillä posteilla, kuin "kortteli rommi-punssia (Mrs. C.)", "puoli korttelia giniä ja kryytineiliköitä (Mrs. C.)", "lasillinen rommia ja piparminttua (Mrs. C.)" – sulkumerkit tarkoittivat aina Doraa, joka, niinkuin tiedusteltaessa huomattiin, luultiin nauttineen kaikkia näitä virvoituksia.

Ensimäisiä urotekojamme taloudellisella alalla oli vähäiset päivälliset Traddles'ille. Minä kohtasin hänet kaupungissa ja pyysin häntä astumaan ulos minun kanssani iltapuolella. Kun hän mielellään suostui, kirjoitin Doralle ja ilmoitin, että toisin hänet kotiin. Ilma oli kaunis, ja matkallamme keskustelimme minun perheellisestä onnestani. Traddles oli varsin ihastuksissaan siitä ja sanoi, että, kun hän mielessänsä kuvasi semmoista kotia, jossa Sofia vartoisi häntä ja valmistelisi kaikkia hänelle, hän ei voinut ajatella, että mitään puuttui hänen autuudessaan.

Minä en olisi voinut toivoa itselleni sievempää pikku emäntää pöydän toiseen päähän, mutta todella olisi minun sopinut toivoa itsellemme hiukan enemmän tilaa, kun kävimme istumaan. En tiedä, kuinka laita oli, mutta vaikka meitä oli vaan kaksi, olimme aina yhteen sullotut tilan puutteesta, samalla kuin meillä aina oli kylläksi tilaa, johon hukata kaikki. Minä pelkään, että se tuli siitä, ettei milläkään kalulla ollut oma paikkansa, paitsi Jip'in pagodilla, joka alinomaa sulki pääkäytävän. Tässä tilaisuudessa saarsivat pagodi ja gitarrikotelo, Doran kukanmaalaus-kapineet ja minun kirjoituspöytäni Traddles'ia niin, että minua syystä epäilytti, sopiko hänen ollenkaan käyttää veistänsä ja kahveliansa; mutta hyvänluontoisena, kuin ainakin, hän väitti vastaan: "tilaa kuin valtamerta, Copperfield! Kuin valtamerta, vakuutan sinulle!"

Oli toinenkin asia, jota olisin suonut, nimittäin ettei Jip'iä koskaan olisi kehoitettu kävelemään pöytäliinalla päivällisten aikana. Minä rupesin ajattelemaan, että oli jonkunlaista huonoa järjestystä jo siinäkin, että se oli siinä ollenkaan, vaikk'ei sen olisi ollutkaan tapa pistää jalkojansa suolaan tai sulattuun voihin. Tällä kertaa se näytti luulevan itsensä sisään tuoduksi varta vasten pitämään Traddles'ia alallansa; ja se haukkui vanhaa ystävääni ja hyökkäili hänen talrikkiansa vastaan niin rohkealla itsepintaisuudella, että sopi sanoa sen anastaneen koko keskustelun.

En minä kuitenkaan lausunut mitään moitetta, koska tiesin, kuinka helläsydäminen rakas Dorani oli ja kuinka hän panisi pahaksensa vähimmänkin loukkauksen suosikkiansa vastaan. Samanlaisista syistä minä en myöskään puhunut sanaakaan lattialla kahakoitsevista talrikeista; ei kryytikopaston sopimattomasta ilmestymisestä, jonka osat olivat vinossa ja väärässä ja joka näytti päihtyneeltä; eikä siitäkään, kuinka sallatti-astiat ja – pullot lisäksi saarsivat Traddles'ia. Kun katselin edessäni olevaa keitettyä lampaanreittä, ennenkuin rupesin leikkaamaan sitä, en voinut olla itsekseni kummastelematta, mistä se tuli, että kaikilla meidän lihakappalillamme oli niin eriskummainen muoto – ja ostiko meidän teurastaja kaikki rumat lampaat, jotka syntyivät mailmaan; mutta minä pidin nämät mietteet takanani.

"Armaani", sanoin minä Doralle, "mitä sinulla tuossa vadissa on?"

Minä en voinut ymmärtää, miksi Dora oli muhostellut suutansa minulle niin viehättävällä tavalla, kuin hän olisi tahtonut suudella minua.

"Ostroneita, ystäväni", sanoi Dora ujosti.

"Sinunko mieleesi tämä johtui?" kysyin minä iloisesti.

"Ni-i-n, Doady", vastasi Dora.

"Parempaa et olisi voinut keksiä!" huudahdin minä, laskien pois jakaajan-veitseni ja kahvelin. "Traddles ei pidä mistään niin paljon!"

"Ni-i-n, Doady", lausui Dora, "ja sentähden minä ostin kauniin, pienen tynnyrin niitä, ja mies sanoi, että ne olivat erittäin hyviä. Mutta minä – minä pelkään, että niissä on joku vika. Ne eivät näytä oikeilta". Tässä Dora pudisti päätänsä ja timantteja välkkyi hänen silmissään.

"Ne ovat avatut, mutta molemmat kuoret jätetyt paikallensa", arvelin minä. "Ota päällinen kuori pois, kultani".

"Mutta se ei lähde pois", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja näyttäen sangen huolestuneelta.

"Tiedätkö, Copperfield", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia, "minä luulen, että syy on se – ne ovat mainioita ostroneita, mutta minä luulen, että syy on se – ettei niitä ensinkään ole avattu".

Niitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään ostroni-veitsiä – emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka meillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme lampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme sitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi ruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa lihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en tahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja me söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui löytymään ruokakammiossamme.

Pikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä olisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se mielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti vietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme viini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti jokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti, kun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän laitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa – oli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa – etten pitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles ja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa lauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni olisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen ääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.

Kun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin vierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja istui viereeni.

"Minä olen hyvin suruissani", sanoi hän. "Tahdotko koettaa opettaa minua, Doady?"

"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora", sanoin minä. "Minä en ole parempi, kuin sinäkään, armaani".

"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan", vastasi hän; "ja sinä olet taitava, taitava mies!"

"Joutavia, pikku hiireni!" arvelin minä.

"Minä soisin", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, "että olisin saanut lähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!"

Hänen kätensä olivat ristissä olkapäälläni, hänen leukansa nojasi siihen, ja hänen siniset silmänsä katsoivat vakavasti minun silmiini.

"Miksi niin?" kysyin minä.

"Minä luulen, että hän olisi voinut parantaa minua, ja minä luulen, että olisin voinut oppia hänestä", sanoi Dora.

"Aikansa kullakin, lemmittyni. Agnesilla on monta vuotta ollut isä hoidettavana, täytyy sinun muistaa. Silloinkin kuin hän oli vaan lapsi, oli hän se Agnes, jonka me tunnemme", arvelin minä.

"Tahdotko nimittää minua eräällä nimellä, jota tahtoisin saada sinulta?" kysyi Dora liikahtamatta.

"Mikä se on?" kysyin minä hymyillen.

"Se on tyhmä nimi", sanoi hän, hetken kiharoitansa pudistaen.

"Vaimo-lapsukainen".

Nauraen kysyin minä vaimo-lapsukaiseltani, mitä hän sillä tarkoitti, kun hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin niin. Hän liikahti vaan niin paljon, kuin se käsivarsi, jonka kiersin hänen ympärillensä, ehkä siirsi hänen siniset silmänsä likemmäksi minua, ja vastasi:

"Minä en tarkoita, sinä typerä toveri, että käyttäisit tätä nimeä Doran sijasta. Minä tarkoitan vaan, että ajattelisit minua semmoiseksi. Kun aiot suuttua minuun, sano itseksesi: 'se on vaan vaimo-lapsukaiseni!' Kun minun tähteni kovasti petyt toiveissasi, sano: 'tiesinhän jo aikoja sitten, että hänestä tulisi vaan vaimo-lapsukainen!' Kun kaipaat, mitä minä tahtoisin olla, mutta en koskaan, luullakseni, voi olla, sano: 'kuitenkin vaimo-lapsukaiseni rakastaa minua!' Sillä minä todella rakastan sinua".

Minä en ollut ollut totinen hänen suhteensa, kosk'ei minulla ollut, ennenkuin nyt, mitään aavistusta siitä, että hän itse oli totinen. Mutta hänen luonnosta hellä mielensä kävi niin onnelliseksi siitä, mitä nyt koko sydämestäni sanoin hänelle, että hänen kasvonsa alkoivat hymyillä, ennenkuin hänen kyyneltyneet silmänsä olivat kuivat. Hän olikin ennen pitkää tosiaan vaimo-lapsukaiseni, sillä hän istui lattialle tuon kiinalaisen huoneen eteen ja soitti kaikkia pikku kelloja järjestänsä, rangaistaksensa Jip'iä äskeisestä pahasta käytöksestä; mutta Jip makasi ovessa, pää ulkopuolella, ja vilkutti silmiänsä liian laiskana edes suuttumaan.

Tämä Doran vetoaminen minun puoleeni vaikutti minuun syvästi. Minä katson taaksepäin siihen aikaan, josta kirjoitan; minä rukoilen sitä viatonta olentoa, jota kalliisti rakastin, tulemaan esiin entisyyden sumuista ja varjoista, ja vielä kerran kääntämään lempeätä päätänsä minua kohden; ja minä voin vielä vakuuttaa, että tämä hänen pikkuinen puheensa alinomaa on pysynyt muistissani. Minä ehkä en käyttänyt sitä niin hyvin, kuin olisin voinut; minä olin nuori ja kokematon; mutta minä en koskaan sulkenut korvaani sen yksinkertaisilta sanoilta.

Dora kertoi minulle vähän aikaa sen jälkeen, että hän aikoi ruveta oikein mainioksi taloudenpitäjäksi. Hän siivosi siis taulunsa, teroitti kynänsä, osti summattoman suuren konttokirjan, pisti huolellisesti neulalla ja langalla kiinni kaikki ne kokkikirjan lehdet, joita Jip oli repinyt rikki, ja teki oikein ankaran pikku ponnistuksen "tulla hyväksi", joksi hän nimitti sitä. Mutta numeroilla oli vanha itsepäinen taipumuksensa – ne eivät tahtoneet lyödä yhteen. Kun hän suurella vaivalla oli kirjoittanut pari kolme postia konttokirjaan, Jip ehkä astui sivun ylitse, heilutti häntäänsä ja tahrasi kaikki. Hänen oma pikkuinen oikean käden keskisormensa lioitettiin luuhun saakka läkillä; ja minä luulen, että tämä oli ainoa varma seuraus hänen yrityksestään.

Välisti iltaisin, kun olin kotona ja työssä – sillä minä kirjoitin nyt paljon ja aloin saada vähän kirjailian mainetta – laskin pois kynäni ja katselin vaimo-lapsukaistani, kuinka hän koetti olla hyvä. Kaikkein ensimäiseksi otti hän esiin tuon ison konttokirjan ja pani sen raskaalla huokauksella pöydälle. Sitten avasi hän sen siitä paikasta, josta Jip edellisenä iltana oli tehnyt sen ihan epäselväksi, ja käski Jip'in tulla ylös katsomaan pahoja tekojansa. Näin keskeytyi työ Jip'iä varten ja sen nenää ehkä mustattiin läkillä rangaistukseksi. Sitten käski hän Jip'in heti laskeuta alas pöydälle "leijonaksi" – joka oli yksi sen opituista tempuista, vaikka en juuri voi kehua, että yhtäläisyys oli suuri – ja, jos se oli tottelevaisella tuulella, se totteli. Nyt tarttui Dora kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta löysi hiuksen siinä. Tuosta tarttui hän toiseen kynään, alkoi kirjoittaa, mutta huomasi, että se pärskytti. Sitten hän tarttui kolmanteen kynään ja alkoi kirjoittaa, mutta sanoi matalalla äänellä: "voi, se on kirskuva kynä ja se häiritsee Doadya!" Ja nyt hän jätti koko toimen, kosk'ei se ottanut menestyäksensä, ja pani konttokirjan pois, kun hän ensiksi oli ollut leijonan sillä musertavinaan.

Taikka jos hän oli hyvin levollisessa ja vakavassa mielentilassa, istui hän taulujensa ja erään vähäisen korin ääreen, jossa oli rätinkejä ja muita dokumentteja, jotka näyttivät enemmän hiuspaperruksilta, kuin miltään muulta, ja koetti saada jotakin selkoa niistä. Kun hän oli tarkasti verrannut niitä toinen toiseensa ja joka kerta kirjoittanut niistä jotakin tauluillensa ja taas pyyhkinyt sen pois ja lukenut kaikilla vasemman kätensä sormilla monta kertaa edestakaisin, suuttui hän niin ja kävi niin alakuloiseksi ja näytti niin onnettomalta, että minua tuskastutti, kun näin hänen kirkasten kasvojensa pilvettyvän – vieläpä minun tähteni! – ja minä menin hiljalleen hänen luoksensa ja sanoin:

"Kuinka laita on, Dora?"

Dora katsahti nyt ylös toivottomana ja vastasi: "ne eivät lyö yhteen. Ne panevat pääni kivistämään niin kovasti. Eivätkä ne tahdo tehdä mitään, mitä minä tahdon!"

Sitten minä ehkä sanoin: "koettakaamme yhdessä. Anna minun näyttää sinua, Dora".

Silloin minä aloitin jotakin käytöllistä selitystä, jota Dora kuunteli hartaasti kenties viiden minutin ajan, jolloin hän alkoi kauheasti väsyä ja tahtoi helpoittaa asiaa hiuksiani kähertämällä taikka sillä tapaa, että hän koetti, miltä kasvoni näyttivät, kun paidan-kaulukseni taitettiin alas. Jos äänettömyydellä pidätin tätä leikillisyyttä ja yhä jatkoin, hän ehkä, samalla kuin hän yhä enemmän hämmentyi, näytti niin pelästyneeltä ja lohduttomalta, että muisto hänen luonnollisesta iloisuudestaan siihen aikaan, kuin ensin jouduin hänen tiellensä, ja siitä, että hän oli minun vaimo-lapsukaiseni, nuhdellen heräsi minussa; ja minä laskin kynän pois ja käskin hänen ottaa esiin gitarrin.

Minulla oli paljon työtä ja monta huolta, mutta samoista syistä pidin niitä takanani. Minä en suinkaan nyt ole varma, että tein oikein siinä, mutta minä tein niin vaimo-lapsukaiseni tähden. Minä tutkin sydäntäni ja uskon sen salaisuudet, sitä myöden kuin tunnen ne, ilman mitään epäilystä tälle paperille. Sillä vanhalla onnettomalla tunteella, että olin kadottanut jotakin taikka kaipasin jotakin, oli, minä huomaan sen, joku sija sydämessäni; mutta ei niin, että se elämääni katkeroitti. Kun kauniilla ilmalla kävelin yksinään ja ajattelin niitä kesäpäiviä, jolloin koko ilma oli ollut täynnä lapsimaista ihastustani, puuttui mielestäni jotakin unelmieni toteen käymisessä; mutta minä ajattelin, että se oli joku lientynyt entisyyden loisto, jota ei mikään olisi voinut luoda nykyisiin oloihin. Minusta tosin aiottain tuntui, kuin olisin suonut, että olisin voinut neuvotella vaimoni kanssa; että hänellä olisi ollut enemmän voimaa ja tahtoa auttaa minua ja parantaa minua; että hänellä olisi ollut kyky täyttää se tyhjä paikka, joka näytti olevan jossakin minussa; mutta minusta tuntui, kuin tämä olisi ollut joku taivaallinen onnen täydellisyys, jonka ei koskaan ollut määrä olla ja joka ei koskaan olisi voinut olla.