Loe raamatut: «David Copperfield II», lehekülg 26

"Sitä en tee!" sanoi Uriah, kiroten.

"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka", huomautti Traddles; "ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä ehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei ole mitään epäilystä, että se rankaisee teitä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari polisia?"

Tässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään heidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että kaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän tekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta lemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se kysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus. Hän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja äreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa elämässään.

"Odottakaat!" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa kädellään. "Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin. Menkäät noutamaan sitä!"

"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick", lausui Traddles.

Ylpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick häntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei tuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut dokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta löysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka jälestäpäin olivat meille hyödyksi.

"Hyvä!" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. "Nyt saatte, Mr. Heep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos suvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille, että on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen maininnut; ja että se on viipymättä tehtävä".

Silmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi kuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:

"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet onnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua".

"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen", lausuin minä, "olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa vastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei koskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka ei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin kuolema".

"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa koulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello yhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen, että se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia", sanoi hän ivallisesti. "Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he. Eikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut peijata tuota gentlemani-kumppaniani. – Micawber, te vanha lörppö, minä aion maksaa teille!"

Mr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua sormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli luikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle iloa "todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja Mrs. Micawber'in kesken". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan saapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.

"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on nyt vedetty pois", lausui Mr. Micawber, "ja lapseni ja heidän olemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla".

Koska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä niin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan sanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista, että Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin heikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles jäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä jonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä menimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä kalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja ajattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu – vaikka hän olikin tehnyt järkevän päätöksen – tunsin itseni sydämestäni kiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut tuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.

Mr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli suoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään syöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen: "Emma, kulta-henkeni!" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin. Mrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka hoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut viimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras hypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän sopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka mieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka katsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan ja itki.

"Emma!" lausui Mr. Micawber. "Pilvi on poistunut sielustani. Keskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme, on nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt köyhyys!" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. "Terve tultua kurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt, raju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka tukeva!"

Näillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille ja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko joukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan eivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä lähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei mitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.

Mutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt pyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä täydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber toimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi minut jälleen.

"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield", lausui tämä lady raukka, ojentaen minulle kättänsä, "mutta minulla ei ole suurin voimia, ja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen koski minuun liian paljon".

"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?" kysyi tätini.

"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän", vastasi Mrs. Micawber.

"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am", lausui tätini. "Minä tarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?"

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se lasku pitää paikkansa".

"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa", arveli tätini miettiväisesti.

"Miksi häntä on kasvatettu?"

"Minun oli toivo, kun tulin tänne", lausui Mr. Micawber, "saada Wilkins kirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos sanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa siinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella syyllä on mainio, vaan hän on – lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan ravintoloissa pyhien rakennusten sijasta".

"Mutta hänellä on hyvät aikomukset", väitti Mrs Micawber hellästi.

"Minä uskallan sanoa, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "että hänellä on erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että hän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla".

Master Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi jonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt kirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan? Saattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin? Saattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä lakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin menestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu mitään?

Tätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:

"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa pois maasta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän ikäni petollinen pyrintö".

Ohi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän kertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.

"Oliko?" sanoi tätini, katsellen minua. "No, mikä hyvä asia se olisi teille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt muuttaisitte maasta".

"Pää-omaa, Madam, paä-omaa", arveli Mr. Micawber synkästi.

"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield", myönsi hänen vaimonsa.

"Pää-omako?" huudahti tätini. "Mutta olettehan meille suuren hyvän työn tekemällänne – olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun sanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi – ja mitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin tuon pää-oman hankkiminen?"

"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi", lausui Mr. Micawber innokkaasti, "mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa lainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja personallista sitoumustani vastaan – se on reverssejä vastaan, joita asetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta kuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi" – .

"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän omilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te molemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät Australiaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla laivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs. Micawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin".

"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä", sanoi Mrs.

Micawber. "Ilman-ala on, luulen minä, hyvä".

"Mitä paras mailmassa!" lausui tätini.

"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. Ovatko sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä kehkeytyä – siinä olisi kyllin – ja päästä täyteen voimaan?"

"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".

"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs.

Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"

"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu. Matka sinne ei ole juuri mitään – verrannollisesti puhuen; ja vaikka tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".

Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs. Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla, huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!

KAHDESKOLMATTA LUKU
Vielä yksi takaisinkatsaus

Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo: seisahdu ja muista minua – käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä, kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä, etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa; mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.

He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.

Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja leppeästi nuolee hänen kättänsä.

Dora makaa ja hymyilee meille ja on ihana eikä laske yhtään kärsimätöntä eikä valittavaa sanaa. Hän sanoo, että me olemme sangen hyvät hänelle; että hänen rakas, vanha, huolikas poikansa väsyttää itsensä; ettei tätini yhtään nuku, vaan aina on valveilla, toimelias ja ystävällinen. Välisti nuot pienet linnun-kaltaiset ladyt tulevat katsomaan häntä; ja silloin me puhumme hääpäivästämme ja koko siitä onnellisesta ajasta.

Mikä kummallinen rauha ja seisaus näyttää olevan elämässäni – ja kaikessa elämässä sekä sisällä että ulkona – kun istun hiljaisessa, puoli-pimeässä, siivotussa huoneessa, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ovat käännetyt minua kohden ja hänen pikkuiset sormensa kiertyvät käteni ympäri! Monta, monta tuntia istun niin; mutta kaikista noista kerroista pysyy kolme tuoreimpana muistissani.

* * * * *

On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.

"Ei sen vuoksi, että olisin ylpeä niistä nyt, sinä pilkkaava poika", sanoo hän, kun minä hymyilen, "vaan sen vuoksi, että sinun oli tapa sanoa, että ne sinusta olivat kauniit, ja sen vuoksi, että, kun rupesin ensiksi ajattelemaan sinua, minun oli tapa katsoa peiliin ja kummastella, tahtoisitko mielellään saada kiharan niistä. Voi, kuinka narrimainen sinä olit, Doady, kun annoin sinulle yhden!"

"Se oli samana päivänä, jona maalasit noita kukkia, joita olin antanut sinulle, Dora, ja minä ilmoitin sinulle, kuinka kovasti rakastunut olin".

"Voi! mutta silloin minä en tahtonut ilmoittaa sinulle", sanoo Dora, "kuinka olin itkenyt niitten ääressä, koska luulin, että todella rakastit minua! Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin minun oli tapa tehdä, Doady, menkäämme katsomaan noita paikkoja, joissa olimme semmoinen typerä pari, mennäänkö? Ja kävelemme jälleen noita vanhoja kävelyitämme? Emmekä unhota isä raukkaa?"

"Niin, me menemme ja vietämme muutamia onnellisia päiviä. Sen vuoksi sinun täytyy nyt nopeasti tulla terveeksi, lemmittyni".

"Oi, minä tulen pian terveeksi! Sinä et tiedä, kuinka paljon parempi olen!"

* * * * *

On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.

"Doady!"

"Rakas Dorani!"

"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".

"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".

"Kirjoitatko?"

"Kohta".

"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole, rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"

"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja hän tulee epäilemättä".

"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaa Dora, käsivarsi kaulassani.

"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"

"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä olen?"

"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"

"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan onnellinen.

"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".

"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".

"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen – sinä tiedät, että minä aina olin tyhmä, pikkuinen olento! – ettei se koskaan tapahdu!"

"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"

"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa tyhjän tuolin edessä!"

* * * * *

On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja iloinen. Nyt olemme kahden kesken.

Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni, hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.

"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä katsannolla.

"Paheksi, armaani?"

"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady, minä pelkään, että olin liian nuori".

Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.

"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen, että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".

Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä sovelias kuin minä mieheksi!"

"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla. "Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä olet kovin taitava, mutta en minä".

"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".

"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut. Parempi näin".

"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen sana tuntuu moitteelta!"

"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni – se oli ainoa ansio, joka minulla oli, paitsi että olin kaunis – taikka että sinusta näytin siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"

"Kovin! Kovin!"

"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"

"Se on vanhalla paikallansa".

"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen, sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään – ei edes tädin – tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa aivan yksin".

Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.

"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään. "Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"

* * * * *

Agnes on alikerroksessa, kun tulen vierashuoneesen, ja minä toimitan hänelle sanoman. Hän katoo, jättäen minut yksin Jip'in kanssa.

Jip'in kiinalainen huone on pesän edessä; itse se makaa siinä flanelli-vuoteellansa ja koettaa vaikeroiden nukkua. Kirkas kuu kumottaa korkealta. Kun katson ulos yöhön, vuotavat kyyneleni nopeasti, ja harjaantumaton sydämeni kuritetaan kovasti – kovasti.

Minä istun valkean viereen, ajatellen sokealla omantunnon soimauksella kaikkia niitä salaisia tunteita, joita olen tuntenut naimiseni jälkeen. Minä ajattelen jokaista pikku asiaa minun ja Doran välillä ja tunnen sen totuuden, että pikku asiat ne elämän tekevät. Alati kohoo muistojeni merestä tämän kalliin lapsen kuva semmoisena, kuin hän oli, kun ensiksi opin tuntemaan hänet, kaunistettuna nuoren rakkauteni ja hänen oman rakkautensa kautta kaikilla ihanteilla, joista semmoinen rakkaus on niin rikas. Olisiko todella ollut parempi, jos olisimme rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen? Harjaantumaton sydän, vastaa!

Kuinka aika kuluu, en tiedä, ennenkuin vaimo-lapsukaiseni vanha kumppani herättää minut. Tavallista levottomampana pyrkii se ulos huoneestansa, katselee minua, astuu oven luo ja inisee päästäksensä ylikerrokseen.

"Ei tänä yönä, Jip! Ei tänä yönä!"

Se tulee verkalleen takaisin luokseni, nuolee kättäni ja nostaa himmeät silmänsä kasvojani kohden.

"Oi Jip! Kenties se ei tapahdu koskaan enää!"

Se laskeuu alas jalkojeni juureen, oikaisee itsensä, ikäänkuin nukkuakseen, ja vaikeroivalla huudolla kuolee.

"Voi Agnes! Katso, katso tänne!"

– Nuot kasvot, niin täynnänsä sääliä ja surua, tuo kyynel-sade, tuo kammottavan mykkä ilmoitus minulle, tuo juhlallinen taivaasen päin nostettu käsi!

"Agnes?"

Se on ohitse. Pimeys ympäröitsee minua; ja ajaksi on kaikki kadonnut muististani.