Loe raamatut: «Artturi Berkow»

Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne saapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista kukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella odottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli toimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin keskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen, kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi osanottavaisuuden osoitusta – odottava levottomuus, tarkka vaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein yleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin ensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.

Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin ja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja atlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki hohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät suku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla, juhlamenon loistoisuutta enentämässä.

Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva, komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat pitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja arvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti, niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei sopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli morsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois ja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi näille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi vihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.

Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen, sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä sukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous, joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan näytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen ryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä, mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko ulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä voinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä, tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo, millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen loistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se oli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten voittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt hetken juhlallisuutta.

Mutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähän hartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi; morsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanut pitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämä molemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuo yhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, mutta kuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmää viuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen. Alttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensa syvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensa timanteissa, mutta se kuvasi kasvoja semmoisia, jotka marmorin ihanuuden ohessa näyttivät saaneen myös sen kovuuden ja kalseuden muodon, ainakin täksi hetkeksi, joka muuten tavallisesti elähyttää kylmimpääkin mieltä. Paksut, valkeat palmikot, joille myrttiseppele oli asetettuna olivat kummallisena vastakohtana hänen tummille kulmakarvoillensa ja noille tummille, miltei mustille silmille, jotka koko juhlamenon aikana tuskin kerran tahi kahdesti ylenivät papin puoleen. Hänen säännölliset vähän kalpeat kasvonsa, jotka molemmin puolin olivat morsius-hunnulla peitetyt, nähtiin osoittavan ylhäisyyttä, joka kyllä voipi olla synnynnäinen, mutta ei koskaan tavaksi otettu. Ylhäisyys ylimalkain vallitsi tämän olennon muodossa; se osoitti itsensä ei ainoastaan hänen vienoissa ja jalonnäköisissä kasvonmurteissaan, vaan se näkyi niinikään hänen ryhdissään ja koko olennossaan niin, että jokainen muu kenties merkillisempi ominaisuus sen rinnalla jäi huomaamatta. Tämä nuori nainen näytti olevan luotu ainoastaan elämän kukkuloilla leijailemaan, eikä koskaan sekautumaan sen alla liikkuviin ihmisiin tahi oloihin. Ja vastoin kaikkea tätä, noissa tummissa silmissä oli jotakin, joka osoitti enemmän voimaa ja järkevyyttä, kuin mitä salonki-naisessa tavallisesti tapaakaan, ja kentiesi juuri nykyinen hetki vaatikin voimaa ja järkevyyttä näkyviin, sillä univormuun puettu herra hänen oikealla puolellaan ja kolme nuorempaa hänen takanaan seisovaa upseeria loivat, jota kauemmin juhlamenoa kesti, sitä tarkemmin tunnustelevia ja sitä levottomampia silmäyksiä hänen kasvoillensa, jotka sillä välin pysyivät yhtä huolettomina ja kalseina, kuin ne ensi hetkestä olivat olleet.

Sulhanen hänen rinnallaan oli noin 28 vuotias nuori mies, yksi noita harvinaisia, jotka näkyvät olevan vain luodut salongeissa loistamaan, ainoastaan siellä olemaan merkillisiä ja siellä voitoista riemuitsemaan ja elämäänsä viettämään. Vaikka hän ryhtinsä ja verhotuksensa puolesta oli moittimaton ja sorea, niin koko olentonsa kumminkin osoitti, että hän oli kokonansa veltostunut. Hänen luonnollisesti vienot ja viehättävät kasvonmurteensa osoittivat niin ääretöntä älyttömyyttä, niin suunnatonta huolettomuutta kaikkein asiain ja kaikkein ihmisten suhteen, että ne katselijan silmissä kadottivat kaiken sulonsa. Kaikki oli hänessä niin raukeata, niin väritöntä; ei hiukkaakaan punoitusta poskilla, ei virkeyden vilahdustakaan kasvoilla, jotka eivät enään näyttäneet, ei ilossa eikä murheessa, voivan vähintäkään värähtää. Hän oli vienyt morsiamensa alttarin eteen, kuten nainen jossakin seurassa saatetaan istuimelleen, ja nyt seisoi hän hänen vieressään, pitäen hänen kättänsä kädessään, juuri yhtä huolettomasti. Ei liiton tärkeys, johon oli antaumaisillaan, eikä sen naisen ihannuus, jonka oli naiva, näyttänyt häneen pienintäkään vaikutusta tekevän.

Papin puhe oli päättynyt ja hän alotti nyt varsinaisen vihkimisen.

Suurena ja selkeänä kaikui hänen äänensä kirkossa, kun hän kysyi herra Artturi Berkow'ilta ja paroonitar Eugenia Maria Anna von Windeg Babenau'ilta, tahtoivatko aviopuolisoina olla toistensa omat.

Taas upseerin kasvot värähtivät, ja miltei uhkaavasti lennättihän silmänsä toiselle puolen – seuraavassa silmänräpäyksessä oli jo sana "tahdon" kahdesti lausuttuna, joten yksi ylimyskunnanvanhimpia ja uljaimpia nimiä vaihetettiin Berkow'in yksinkertaiseen porvarilliseen nimeen.

Tuskin oli vihkiminen päätetty ja siunauksen viimeiset sanat lausutut, ennenkuin hohtokivillä koristettu herra kiireesti tunki esiin, nähtävästi pönäkästi morsianta syleilläksensä; mutta ennenkuin oli ennättänyt panna tätä aikomustaan täytökseen seisoi upseeri jo siellä. Maltillisena, mutta silmän luonnilla, joka tässä vaati kieltämätöntä oikeutta, tämä astui heidän molempain väliin ja sulki, ensimäisenä, sen nuoren naisen syliinsä; mutta huulet, jotka koskettivat morsiamen otsaa, olivat kylmät, ja kasvot, jotka tytön puoleen kallistuneina olivat muilta kätkössä, osoittivat perin toista mieli-alaa kuin entistä maltillista ja uljasta arvoisuutta.

– Rohkeutta, isäni, se täytyy tapahtua!

Nämä sanat, joiden merkityksen ainoastaan upseeri voi ymmärtää, suhahtivat hiljaa, miltei kuulumattomina hänen korvissaan, mutta saattivat hänet jälleen tajulleen. Vielä kerran likisti hän tytärtään rintaansa vasten; likistyksen herttaisuudessa oli jotakin kuin anteeksi anomusta; sitte hän päästi hänet ja antoi hänet alttiiksi sen toisen herran nyt välttämättömälle syleilylle. Tämä oli tähän asti odottanut nähtävällä malttamattomuudella, eikä nyt luopunutkaan oikeudestaan onnitella "rakasta miniätänsä".

Morsian tietysti ei koettanutkaan välttää hänen halaustaan, kun kaikkein silmät kirkossa olivat heidän puoleensa luotuina. Hän seisoi järkähtämättömänä; ihanat kasvonsa eivät lainkaan muuttuneet, hän ainoastaan loi silmänsä ylöspäin, mutta silmäyksessään oli ylevyys, joka ei sallinut lähenemistä, joka niin voimallisesti hylkäsi sen mitä hänen ei käynyt kieltäminen, ettei sen suhteen käynyt erehtyminen. Vähän hämäytyneenä appi hetikohta muutti äkäisen herttaisuutensa suuresti kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi, ja kun syleily sitte paikalla tapahtuikin, niin se oikeastaan ei ollut kuin näön vuoksi, ja kätensä tuskin koskettivatkaan morsiushuntua. Uuden sukulaisen hyvinkin suuri itseensä luottamus ei kumminkaan kestänyt tätä silmäystä.

Nuori Berkow ei tehnyt asiata apellensa niinkään kiusalliseksi. Jonkunlainen käden likistys vaihetettiin heidän välillään, jota tehdessä hänen valkea hansikkaansa tuskin koski paroonin hansikkaasen. Siinä näytti kummastakin olevan kylliksi; sitte tarjosi hän nuorelle puolisolleen kätensä taluttaakseen hänet kirkosta. Morsiamen verhotuksen laaho kohisi marmoriportailla; ensimäisenä astuvan morsiusparin takana tuli vieraiden loistoisa juna, ja kohta sen jälkeen kuultiin kuinka vaunuja, toinen toisensa perään, pyöri tiehensä.

Kohta kävi kirkkokin tyhjäksi; mitkä riensivät kirkonporteille vielä kerran nähdäkseen heidän vaunuihin astumistansa, mitkä halusivat saada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja havaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen, näön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko tuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja alttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat kynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti levitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat la'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot kelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa, jossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären ja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä. Windegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä, juhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä vilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä puolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana, yhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin edessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt vastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut onnensa? – Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa, kenties antoi siihen toisen vastauksen.

* * * * *

– Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit! Viimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin perästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle siellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen kanuunan laukaus.

– Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja ilomielin.

– Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.

– Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari ja ylihovimarsalkka.

– Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti vihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä kirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä kylläni.

Koko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja laitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen terrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja kauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa, korkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki jo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat puutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät, tekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki oli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet tyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi mitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat kasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät täällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä viskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven edessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla koristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.

– Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä toisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta vastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa meidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän ei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat semmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen aikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen illalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista; entäs nyt – toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus toiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä kaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte pääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä epähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat tuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.

– Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte koolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin hetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle mieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin suinkin.

Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.

– Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta, jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää, ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät heimoksiksi hänen kanssansa.

Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!

– Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan. Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden edessä.

– Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen. Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan. Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.

– Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin. Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa. Paroonitar Windeg – Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi hän antaa sen maksaakin jotakin.

Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi virkkaa sanan hänkin.

– Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan runollisuuden maahan, Italiaan.

Yli-insinööri nauroi ääneen.

– Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi. Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä – pelkkiä ylimyksiä.

– Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja. Peljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla tavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina pääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä elämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin voi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä isälleen semmoisen esimerkin.

Sihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.

– Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään johtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte olla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen tottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen tähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.

– Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.

– Miksipä olis juuri pakoitettukaan? Niin surkeasti toki ei käy meidän aikoinamme. Tyttö lienee vaan myöntänyt mutkattomaan ja järjelliseen tuumaan, kun selvästi tiesi minkälaiset asianhaarat olivat, ja minä olen varma, että tämä naimiskauppa tulee olemaan yhtä onnellinen kuin useimmat muutkin sentapaiset.

Valkeaverinen herra Wilpponen, joka silminnähtävästi innostuksella rakasti maailman surullisuutta, pudisti synkeämielisesti päätänsä.

– Ja kenties ei tulekaan olemaan! Jos nyt jälemmiten todellinen rakkaus heräjäisikin nuoren rouvan sydämessä, jos joku toinen – mutta, oi Jumala nähköön! herra Hartonen; ettekö saata viedä joukkojanne tuonnemmiten? Aivanhan suoraan sanoen peitätte meidät pölyyn tuommoisella marsimisella!

Nuori vuorimies, jolle nämät sanat lausuttiin ja joka juuri samassa tuli samoten noin viidenkymmenen työkumppalinsa etunenässä, loi joksikin ylenkatseellisen silmäyksen Wilpposen hienoiseen juhlapukuun, toisen tuolle hietaiselle tielle, josta vuorimiesten järkeät astumiset tosin panivatkin vähän pölyä liikkeelle.

– Oikealle kädelle, eteenpäin! komensi hän, ja miltei sotaisella säntillisyydellä pyörähti joukko toisaalle ja meni osoitettua suuntaa.

– Koko karhu hän on, tuo Hartonen, sanoi Wilpponen, lyöden nenäliinallaan pölyä pois hännystakiltaan. Ei niin paljon että sanallakaan pyytäisi tyhmyyttään anteeksi! "Oikealle kädelle, eteenpäin!" komentavalla äänellä, kuin kenraali komentaisi sotajoukkoaan. Ja kuinka hän sitte joka asiaan sekautuu! Ellen olisi ottanut hänen isäänsä puoltajakseni, hän olisi kieltänyt Martta Ellasen lukemasta runoteostani nuoren rouvan vastaanotoksi, runoteostani, jonka —

– Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri puoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa; se oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä. Teidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle paikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat uppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.

Tirehtööri nyhjäytti hartioitaan.

– Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään ja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet kuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli näytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.

Nuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa asettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut niiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni komeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa rinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja voimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan näytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi sanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien mukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin pulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset. Vaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään hänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden miehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin usein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi sisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa silmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset ihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko ulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä ryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti huomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.

Eräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin pukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt erään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.

– Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko olette valmiit?

Olli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat tervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari! jonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön puoleen.

Tätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen kauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin, teki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan, hän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän, vahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset kasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat kukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät, mutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle vuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin seisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen havaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.

– Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan? kysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun asioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa käyttää.

– Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin olisin minä se, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli lujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta otetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.

– Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun tapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun tahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä? Tuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko kukkaköynnös tipahtaa kentälle.

Olli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti huolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei yrittänytkään sille avuksi lähtemään.

– Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.

– Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan ei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy seisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen kuntoonsakin.

– Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi purnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista tuonne ylös!

Kaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä luvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan liikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan; nuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi ainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin komentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään liikuttanut.

– Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi purnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi ylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten on juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on tähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja mestarinsa Olli käskee.

– Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan toinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan meille kylliksi entisestä.

Purnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut noita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti, käännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:

– Olli, minä rukoilen sinua!

Jäykkä nuori vuorimies tosin vaikeni tämän kehoituksen kuullessa, mutta kasvonsa eivät todistaneet sen enempää lempeyttä tahi suostuvaisuutta. Tyttö oli jäänyt hänen viereensä seisomaan; hänelle näytti olevan työlästä saada muutamat sanat sanotuiksi, jotka puoleksi kuuluivat kysymykseltä, puoleksi rukoukselta; vihdoin sanoi hän hiljaa:

– Ja tosiaanko siis, ett' tahdo tulla juhlapitoihin tänä iltana?

– En.

– Olli —

– Anna minun olla rauhassa, Martta; tiedäthän, että tanssitoimenne eivät ole mieleeni.

Martta astahti pikaisesti taapäin, punaiset huulensa kivertyivät ynseästi, ja kostea kiilto hänen silmässään oli kentiesi pikemmin vihan kuin surkutuksen kyynel tähän lemmettömään vastalauseesen. Olli ei sitä huomannut taikka ei huolinut huomata, hän ei pitänyt Martasta juuri mitään lukua. Sanaakaan virkkamatta, kääntyi tyttö häneen selin ja meni toiselle puolelle.

Nuori vuorimies, joka sitä ennen oli yrittänyt lippua korjaamaan, katsoi, muualle silmiään luomatta, hänen jälkeensä; nähtävästi hän olisi antanut paljonkin, jos häntä olisi kehoitettu; ei hän ainakaan semmoisella ynseydellä olisi poistanut Marttaa luotansa.

Purnumestari oli sillä aikaa tullut alas ja seisoi juuri ikään hyvillä mielin kättensä tekoa katselemassa, kun ensimäinen kanuunanpaukaus kuului kunnaalta, ja lyhyjen väli-aikain perästä toinen ja kolmas.

Tämä merkki odotettuin lopullisesta tulosta aikaan saatti, kuten on hyvin ymmärrettävä, vähän häiläköimistä. Herrat siellä ylhäällä neuvoittelivat yhä vielä täydellä vilkkaudella. Tirehtööri tarkasti kiireesti vielä kerran juhlallisuuksia, yli-insinööri ja herra Sihvonen panivat hansikkaansa nuppiin, ja Wilpponen juoksi Martan luokse, ainaki kahtakymmentä kertaa kysymään, osaisiko hän tarkasti hänen värsynsä, niin ettei mitenkään kangertelisi ja niin saattaisi koko hänen runotaitonsa vaaran alaiseksi. Jopa työmiehissäkin havaittiin jonkunlaista uteliaisuutta saada, kuten sanoivat, nähdä heidän tulevan isäntänsä nuoren, kauniin rouvan. Useampi kuin yksi heistä vetäisi nahkavyönsä lujemmalle ja painoi hattunsa paremmin otsalle. Olli seisoi vaan yksinään huolettomana kaikesta, yhtä jäykkänä, yhtä ylenkatsovana kuin ennenkin, eikä ainoatakaan silmäystä syrjään luoden.

Mutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto oli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen huuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi kaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin hirmuista.

Mäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin lensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet. Arvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia mäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä kiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa oikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua vasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi menettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja oli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta, minne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua onnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet eläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon hirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla sillan luona tuli lopputapaus.

Asuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä semmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat kauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka tänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun saamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään ollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta kylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa ryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa koko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla, lennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille silmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt sillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään – mutta myöhään, hän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin. Säikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan, että olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja tahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset olisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin jättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia, joita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan suistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan – vaunut pysähtyivät.

Nuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa, että tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen mielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus joku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan olemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä kyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään kaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat vielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti ensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan, ei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta huuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka tosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti katsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki täydellä tiedolla ja tunnolla.