Loe raamatut: «Päivän valaisemia pilven hattaroita»

I

– Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka usein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?

Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan, niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee. Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.

Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan: "oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat merellä".

Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle, ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.

Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi laivanjäännöksiä laaksoihin. —

– Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.

Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni, että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi. Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi, jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän jälissään.

"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.

"On kyllä," vastasi karkea ääni.

"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."

Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.

"Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä, miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"

"Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.

Hän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli isäni hyvä ystävä.

"Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa," sanoi toinen miehistä viitaten elävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden isoja lätäköitä.

"Kuka se on," sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän kumartui alas katsomaan. "Elina!" hän huudahti ja käyden aivan vaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat vaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; "On tapahtunut suuri onnettomuus."

Isä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa nahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli tapahtunut. "Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet," sanoi isä lyhyesti. "Mene sinäkin sinne," hän sanoi sitten minulle, joka siinä seistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.

Tuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En osaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään kaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni soma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja mielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta, ikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla tuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.

Kutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli, rippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin tyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä pois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi solmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.

"Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?" kysyi äiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä punottavia kätösiään.

"Isä ja äiti ovat poissa," vastasi tyttö, "ja sen tähden Saara arveli, että paras olisi että heti tulisin näille tienoille."

"Poissako?" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö parka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut kansan puhuvan, että ihmiset "joutuivat pois" merellä, ja hän totta oli nyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja muiden puheen mukaan.

"Anna heille jotakin lämmintä syödä," sanoi isä, joka nyt tuli tupaan. Hänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli kuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä vaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan. Hän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja isä meni jälleen toiseen huoneeseen.

Hetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin ääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.

Äiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei, ei hän sitä ollut. "Kuin Hannu – renki – on muassa, niin ei ole pelkoa, ei vaaraa", hän sanoi. "Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä puuskauksissa", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen kasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi selvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.

Tyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta iltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle, hänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt, mitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat "jääneet pois" tuolla kirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.

Näin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa sen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen noiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan onnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän tytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.

II

Ei hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.

Hänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä – sen verran minä tiesin hänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän oli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.

Meidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi. Minut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran tulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon. Vaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli oltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon yhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani etsiskeli "kaupungin tapoja", ja se loukkasi hyvin paljon kunniantuntoni. Muuten muistan vaan, että hän silloin oli rajuluontonen tyttölapsi, jonka silmistä aina leimusi jotakin äkillistä ja uhkaavaa, ja että hänen oli mieleistä kuleksia ulkona paljain päin ja käydä talonpoikain luona.

Helposti huomasin, että tämä rajupäisyys ja kuleksimishalu ei ollut äidilleni mieleistä. Huomasin myöskin, että äitini aina Elinan aikana alkoi puhella mietteitään "hiljasesta ja somasta". Välistä kuulin hänen myös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä paljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka tutkia.

Vasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin levähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja minä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin ylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat sellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme. Sittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja aloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme – taikka oikeammin, minä sen vaan yksipuolisesti teinkin.

Tultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut ajatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko synnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia käsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin milt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä asioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.

Mutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko vielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan tieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli omalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja että hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä pälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä ajatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen perussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.

Eräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin olin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin, että tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty etsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo Jonialainen Anaksimandros – se oli muistaakseni hänen nimensä – lausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko paistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä, ja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.

"Se on inhottavaa!" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin ylön tärkeästä asiasta.

Samassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen lähin kantaisä.

"No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut", hän lausui, ja minäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi: "siitä lähtien kuin sinä tulit kotia".

Todellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. "Ei käy luottaminen kirjoihin", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen tietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa mahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen mitään. "Olen siitä kumminkin vakuutettu", hän vaan sanoi. Kerrankin kuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein silmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: "olen siitä niin vakuutettu".

"Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin", minä sanoin, ja kerroin hänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy varmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.

"Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut suutaan", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä räiskyi silmilleni.

Puhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen olivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua toinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että heistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti semmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen kuullut kummempaa.

"Olet tuhma", hän sanoi.

"Mutta Elina hyvä" – minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.

"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"

"Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista, jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen…

"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"

"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä, että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä kyynel j.n.e.

"Mutta ei, se on tuhma" – hän sanoi ja herkesi.

Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan, hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä. Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa. Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.

Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet. Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka, uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa jotakin semmoista.

"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät – "

"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.

"Sinun – ?"

"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä. Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin. [Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan, jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta, niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa. Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän oli oikean poroporvarin näkönen.

Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja, mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten" tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja "patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien tirannein mestauttamisessa.

Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja". Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä. Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen ystävänsä.

Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.

Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus, että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.

Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua j.m.s.

Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy. Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne Suen muuan romaani.

"Onneton lapsi" huudahti äitini, "se on hyvin epäsiveellinen kirja".

"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että niin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa".

"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan".

"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?" hän kysyi aivan hämillään.

"Romaanihan se on".

"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole niin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin vähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia ihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!"

Ja siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia peräti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi semmoista, "joka oli vaan keksittyjä juttuja".

Mutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän tiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen kirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin sanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei pitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen sydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita kohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja veneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän usein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin voivat tulla hänen silmiensä eteen. "Nyt pääsevät ihmiset kuntoon elämään tämän talven" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin sekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus koossa: "Onpa sulosta elää".

Todellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten tutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan tarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat kihloissa että myös kutka "pakinoivat keskenään semmoisista" taikka vaan "ajattelivat toinen toistansa". Hän tiesi missä sovussa kaikki aviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät itseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli käräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e. Kun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan vastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo, auttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin nähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi puhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä hämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.

Kuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin kaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa verevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on terävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön, säännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä – mutta vaan aniharvoin – kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja että sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun kasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi ovatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.