"Istukaa Reinen oikealle puolelle", sanoi Morange hyväntahtoisesti nauraen. "Meitä on joka tapauksessa kolme."
Hän oli mitä herttaisimmalla mielellä aina jälkiruokaan asti. Hummerin jälkeen tarjosi palvelustyttö kotletteja ja sitten latvusherneitä. Ja Morange, joka muuten aina oli vaitelias, oli nyt erinomaisen puhelias, aivankuin hän olisi tahtonut saada vieraansa vakuutetuksi siitä, että hän oli viisas ja varovainen mies, jonka kohtalo kaikesta huolimatta kuitenkin vielä kerran palkitseisi. Hän puhui taaskin vaimonsa vanhoista suunnitelmista, selitti, että hän oli tehnyt aivan oikein siinä, ett'ei ole hankkinut useampia lapsia huolehdittavakseen, ja mainitsi, että hänen suurin onnensa oli yksinomaan pikku Reinensä ajatteleminen. Jos hän nyt olisi voinut alkaa alusta elämänsä, niin ei hän olisi tahtonut ketään muuta kuin Reinen. Jos ei tuo kauhea onnettomuus olisi niin kauvan pitänyt hänen voimiaan lamassa, olisi hän mennyt Crédit Nationaliin ja ollut nyt ehkä miljoonain omistaja. Mutta vieläkään ei kaikki toivo ollut lopussa ja juuri sentähden, että hänellä nyt oli ainoastaan yksi tytär; ja hän puheli suunnitelmistaan, myötäjäisistä, joita hän kokosi tyttärelleen, loistavasta avioliitosta, johon hän koetti saada tyttärensä, korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta, jonka hän voittaisi itselleen, korkeammista piireistä, jonne hän lopulta itsekin pääsisi Reinen kautta, ell'ei Reine pitäisi parempana olla naimisiin menemättä; siitä tulisi paratiisi heille molemmille, sillä tuo salainen suunnitelma, että hän pitäisi Reinen yksinään itseään varten, oli hänessä synnyttänyt kunnianhimoisia tunteita, jotka hän nyt ilmaisi. Hän totteli tytärtään kaikessa, hän tunsi, että tyttären ajatukset liitelivät korkealla, kuten äidinkin, ne himoitsivat ylellistä elämää, huvituksia, juhlia, ja Morange oli saanut nyt päähänsä ryhtyä pörssikeinotteluihin, voittaa jossakin onnellisessa kaupassa ja vetäytyä sitten syrjään, ostaa omat vaunut ja oman huvilan maaseudulta. Tyhmemmätkin miehet kuin hän olivat saavuttaneet sillä tavalla onnensa. Hän odotti ainoastaan onnellista sattumaa.
"Te saatte sanoa mitä tahansa, rakas ystäväni, mutta yhden lapsen omistaminen on oikea tie menestykseen. Yksi ainoa rakastettu olento ja vapaat kädet omaisuuden ansaitsemiseen."
Kun palvelijatar tarjosi kahvia, huudahti hän iloisesti:
"Se on totta, minä en ole kertonut teille, että Reine on jo kirjoittanut minulle niin iloisen ja lemmekkään kirjeen, jossa hän laveasti kertoo tulostaan sinne ja pitkästä kävelymatkasta, jolla hän oli samana päivänä. Minä sain sen aamulla."
Morangen kaivaessa taskujaan tunsi Mathieu taaskin samaa hirveätä tunnetta kuin hetki sitten. Hän oli toissapäivästä asti koettanut päästä siitä ja koettanut jollakin hyvällä tavalla selvitellä itselleen tuota kohtausta Tivolin kujanteessa. Iloinen aamiainen yhdessä tämän kunnon miehen kanssa oli vihdoin karkoittanut hänen pahat aavistuksensa. Mutta tämä valhe, tämä Pariisissa ilmeisesti kirjoitettu kirje herätti taas hänessä levottomuutta ja surkuttelua tuota rakastavaa ja onnellista isää kohtaan, jonka tytär oli kulkemassa surullista kohtaloaan kohden.
"Pikku lemmikkini!" sanoi Morange lukiessaan osia Reinen kirjeestä, "he ovat olleet hänelle hyvin ystävällisiä, hän asuu komeassa huoneessa, jossa on punaiset huonekalut ja sänky niin suuri, että hän aivan katoaa siihen. Hänellä on kirjaillut lakanat, tiedättekö, ja parfyymipulloja toilettipöydällä sekä mattoja kaikkialla. Siellä on äärettömän rikas perhe ja se on ylhäistä sukua, niinkuin paroonitar on sanonut. Rakas lapseni ja hänen ystävättärensä tekivät heti pitkän kävelymatkan puistossa, jossa on mitä ihanimpia kukkia, puistokäytäviä, satavuotisia puita, korkeita kuin kirkonholvi. Siellä on suuria lampia, joissa ui joutsenia, ansareita, joissa on harvinaisia, tuoksuavia kasveja. Minä en ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin, huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja onnellinen!"
Hän unohti kahvin juomisen. Äkkiä aukeni ovi, ja paroonitar tuli aivan odottamatta sisään. Syntyi äänettömyys.
Morange katseli häntä suu ammollaan ymmärtämättä mitään.
"Mitä minä näen? Oletteko te täällä? Onko Reinekin kotona, onko hän palannut takaisin?"
Hän nousi koneellisesti ja katsoi eteiseen siinä luulossa, että hänen tyttärensä oli jäänyt sinne riisumaan hattuaan. Sitten tuli hän takaisin ja kysyi taas:
"Onko Reine palannut takaisin? Missä hän on?"
Sérafine oli hyvin kalpea eikä kiirehtinyt vastaamaan, mutta hän näytti päättäväiseltä ja seisoi siinä pää pystyssä valmiina uhmailemaan suurimpiakin vaaroja ja voittamaan ne. Hän tervehti Mathieutä jääkylmällä kädellään, mutta se ei vapissut, ja hän tuntui tyytyväiseltä nähdessään Mathieun täällä. Vihdoin sanoi hän tyyneesti:
"Niin, minä tulen hänen kanssaan takaisin. Hän tuli äkkiä pahoinvointiseksi, ja minä katsoin viisaimmaksi tuoda hänet takaisin Pariisiin."
"Vai niin", oli kaikki mitä Morange vastasi hämmästyneellä äänenpainolla.
"Hän on hieman väsynyt matkan jälkeen, hän odottaa teitä."
Morange katseli yhä Sérafineä silmät hareillaan eikä näkynyt huomaavan tuota kertomusta valheelliseksi, hän ei edes ajatellut kysyä, miksi ei hänen tytärtään, jos hän kerran oli sairas, tuotu kotiin.
"Te tulette siis noutamaan minua?"
"Niin tulen, kiirehtikää."
"Minä otan vaan hattuni ja sanon palvelustytölle, että hän panee huoneen kuntoon."
Hän katosi hetkeksi eikä ollut vielä liiaksi peloissaan; hän ajatteli ainoastaan hattunsa ja hansikkaittensa löytämistä, jotta häntä ei tarvitsisi odottaa.
Sérafine katsoi Morangen jälkeen, ja kun hän oli poistunut, muuttui Sérafine amatsooniksi, joka vetää henkeään sitä ankaraa taistelua varten, jota hän odottaa. Hänen kullalta kimaltavissa silmissään paloi synkkä tuli. Hänen ja Mathieun katseet kohtasivat toisensa, ja he katselivat vaieten toisiaan. Mathieu oli kalpeampi kuin Sérafine, ja hirveä epäluulo sai hänen vapisemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mathieu vihdoin.
"Hirveä onnettomuus, ystäväni. Hänen tyttärensä on kuollut."
Mathieu tukahutti äänensä ja pani kauhistuksissaan kätensä ristiin.
"Kuollutko! Kuollut siellä Sarraillen luona, tuossa hirvittävässä pesässä!"
Sérafine säpsähti ja oli vähällä päästää hämmästyksen ja pelon huudahduksen.
"Tiedättekö te sen? Kuka sen on sanonut teille, kuka meidät on pettänyt?"
Mutta hän tyyntyi pian, suoristi taaskin vartalonsa ja tunnusti kaikki nopeasti ja hiljennetyllä äänellä:
"Te saatte nähdä, että minä en ole arkalasta. Minä en hiivi pakoon, ja näettehän te sen, että juuri minä olen tullut noutamaan isää. Kun Reine tuli raskaaksi, niin se olin juuri minä, jonka päähän tuli ensin se ajatus, että Reinen pitäisi antaa leikata itsensä päästäkseen tuosta lapsesta … ja muistakin. Miks'ei se olisi hänelle onnistunut, koska minäkin siitä niin hyvin suoriuduin? Ja kaikki oli seurauksena hullumaisesta ja aivan odottamattomasta seikasta, yhdestä valtimon sulkijasta, jonka ponsi katkesi yöllä sairaanhoitajattaren nukkuessa, niin että tuo tyttöparka löydettiin aamulla makaamassa kuolleena kokonainen meri verta ympärillään. Hän oli niin kaunis ja elämänhaluinen! Minä pidin paljon, paljon hänestä…"
Sérafinen ääni petti ja hänen täytyi vaieta, ja suuret kyyneleet sammuttivat hänen silmistään kullan kimalluksen. Mathieu ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän sillä tavalla, ja nämät kyyneleet lisäsivät vielä enemmän hänen hämminkiään.
"Minä painoin äsken viimeisen suudelman hänen kalpeille huulilleen ja kylmille poskilleen", jatkoi Sérafine, "ja sitten käskin minä heti ajaa tänne. Mutta tästä täytyy tulla loppu, tuon miesparan täytyy saada tietää kaikki, ja minä tiedän sen hyvin, ett'ei kukaan muu voi sitä tehdä kuin minä. Minä uhoittelen sitä vaaraa. Mutta koska te olette täällä, niin voitte seurata mukana. Morange pitää teistä, eikä ole haitaksi, vaikka meitä on kaksi. Meidän täytyy jo matkalla sinne valmistaa häntä vastaan ottamaan tämä ankara isku."
Hän vaikeni, sillä Morange tuli sisään. Hän huomasi luultavasti, että Mathieu ja Sérafine kuiskuttelivat, ja siitä syystä katseli hän heitä epäluuloisesti. Hänen äänensä tuntui levottomalta, kun hän yhä vielä hansikkaitaan etsiessään kysyi:
"Hänen pahoinvointinsa ei liene niinkään vaarallista, vai kuinka?"
"Ei", vastasi Sérafine, joka ei vielä tohtinut antaa hänelle ensimäistä iskua.
"Teidän olisi pitänyt tuoda hän rautatienasemalta tänne. Se olisi ollut yksinkertaisempaa."
"Niin olisi, mutta hän ei sitä tahtonut, hän pelkäsi säikähdyttävänsä teitä. Jos te nyt olette valmis, niin lähdetään."
Morange lähti raskain askelin portaita alas sanomatta enään sanaakaan. Mutta hänen aivonsa työskentelivät, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia seikkoja. Hänhän oli ollut aamupäivällä konttoorissaan, ja Reine olisi kyllä silloin voinut tulla kotiin ja mennä vaikka vuoteeseenkin; hänen ei siis olisi tarvinnut pelätä säikähdyttävänsä isäänsä. Morangen levottomuus kasvoi niin suureksi, että hän ei tohtinut enään mitään kysyäkään. Mutta kun hän näki, että Mathieukin nousi vaunuihin, kalpeni hän vielä enemmän eikä voinut olla huudahtamatta:
"Tuletteko tekin mukaan? Minkätähden?"
"Ei, hän ei tule mukaan", vastasi paroonitar kiireesti. "Me jätämme hänen matkan varrelle, hänellä on asiaa samalle taholle."
Morange ei voinut istua hiljaan, hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Kun vaunut jo lähestyivät siltaa, ajatteli Sérafine, että Morange luonnollisesti huomaisi, ett'ei pysähdytäkään hänen asunnolleen, vaan jatketaan matkaa Antinkatua pitkin. Nyt täytyi Sérafinen ruveta kertomaan jotakin, hän puhui taas Reinen sairaudesta ja antoi ymmärtää, että tämä rakas lapsi oli vaarallisesti sairastunut, mikä teki leikkauksen välttämättömäksi. Morange kuunteli ja katseli tuskallisena Sérafineä. Kun vaunut vierivät Champs-Elyséen poikki, huomasi Morange, että häntä ei vietykään paroonittaren luokse, ja silloin tunkeutui hänen rinnastaan sydäntäsärkevä huokaus; nyt ymmärsi hän, että hänen tyttärensä oli jo leikattu, koska leikkauksesta kerran oli puhuttu. Mathieu tarttui Morangen vapiseviin käsiin ja itki yhdessä hänen kanssaan, mutta Sérafine alkoi ripittää itseään, kertoi, että leikkaus todellakin oli jo toimitettu ja että oli keksitty tämä juttu kutsuista maaseudulle, jotta isälle ei tuotettaisi tuskaa. Hän väitti, että leikkaus varmaan onnistuu hyvin, ja sitten tahtoi hän, ennenkuin antaisi Morangelle viimeisen iskun, myöntää hänelle hieman armon aikaa käskien ajamaan vielä jonkun matkaa. Mutta Morange ei rauhoittunut, hän katseli ulos kummastakin vaunun ikkunasta, aivan kuin häkkiin sulettu eläin, hän tahtoi nähdä, mihin tuntemattomaan, peloittavaan paikkaan häntä vietiin. Kun vaunut olivat kulkeneet Boétie- ja Pépinèrekadun, tunsi hän äkkiä jyrkästi kaltevan Rocherkadun mustine taloineen. Ja nyt oli kuin salama olisi leimahtanut, totuus oli kaikessa hirmuisuudessaan hänen silmäinsä edessä, hän oli näkevinään kuolleen vaimonsa makaamassa likaisella, verisellä lavitsalla.
"Tyttäreni on kuollut, tyttäreni on kuollut, he ovat tappaneet hänen!"
Ja vaunut vierivät muitten vaunujen ja jalankulkijain välitse, kääntyivät sitten Tivolin ummehtuneelle, melkein ihmisistä tyhjälle, likaiselle ja mustalle kujanteelle. Morange pyristeli ja huitoi raivokkaasti ympärilleen, Mathieun täytyi pidellä kiinni hänen käsistään, mutta Sérafine, jolla oli pettämätön mielenmalttinsa jälellä, käski hänen olemaan vaiti ja oli valmis peittämään kädellään hänen suunsa, jos hän jatkaa vaikerruksiaan. Mitä Morange tahtoi tehdä? Sitä ei hän itsekään tiennyt, mutta hän halusi huutaa, hypätä pois vaunuista ja juosta tietämättä itsekään minne. Ja kun vaunut pysähtyivät ja pyörät joutuivat katuojaan tuon viheliäisen talon edustalla, lakkasi Morange äkkiä riehumasta, hän antautui seuralaistensa valtaan, ja he auttoivat hänen ulos sekä veivät mukanaan kuin tahdottoman esineen. Mutta pimeässä, haisevassa porttikäytävässä, jonka kylmyys verhosi hänen hartiansa kuin käärinliina, heräsi taas tuo hirveä muisto kauhealla voimalla: tässä oli sama porttikäytävä repeytyneine ja homehtuneine seinineen, ja sitten seurasi sama vihertävä, ummehtunut piha, joka muistutti kaivon pohjaa. Kaikki tuli esiin uudestaan, tuo kauhea näytelmä näyteltiin toisen kerran ja vielä hirveämpänä.
Sarraille seisoi pienessä vastaanottohuoneessaan ja odotteli kasvot ankaran ja päättäväisen näköisinä. Morange katsoi hupsumaisella ilmeellä ympärilleen, hänen hampaansa vapisivat ja hän kysyi:
"Missä hän on? Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen."
Turhaan koetti Sérafine rauhoittaa häntä kauniilla sanoilla voittaakseen aikaa vielä jonkun minuutin ja toivossa saada lieventää viimeistä iskua, sitä näkyä, joka odotti Morangea. Mutta Morange työnsi muut syrjään, alkoi taaskin soperrella samoja sanoja kävellen pitkin huonetta itsepäisenä kuin eläin, joka etsii ulospääsyä.
"Näyttäkää hän minulle, minä tahdon nähdä hänen. Missä hän on?"
Kun Sarraille aikoi puhutella ja valmistella häntä, äkkäsi Morange äkkiä hänen ja kävi nyrkit pystyssä häntä vastaan lyödäkseen häntä.
"Vai niin, te olette lääkäri, te olette se, joka olette murhannut hänen!"
Nyt syntyi hirmuinen meteli: Morange huitoi käsillään, lateli haukkumasanoja, uhkauksia, kaikkea, mitä kielelle sattui, antoi täyden vallan sellaiselle rajulle surulle, jota tuntee ihminen, jonka sydän on revitty rinnasta. Tohtori oli alussa hyvin arvokkaan näköinen ja malttavainen, mutta vihdoin muuttui hänkin, kiljui, että häntä on petetty, että hänen ei tarvitse vastata mistään, koska tuo nuori nainen oli sellaista ilveilyä harjoittanut hänen kanssaan. Vaaralliset sanat tulivat lausutuiksi, tohtori kertoi kaikki, raskaudesta, teeskennellystä taudista, ja mainitsi siitä vaikeasta asemasta, johonka Reine oli saattanut hänen antamalla leikata kasvannaista, vaikka hän hyvin yksinkertaisesti oli raskaana. Hän oli antanut viedä itsensä harhaan, mutta hänen opettajallaankin oli samanlaisia erehdyksiä omallatunnollaan. Ei kukaan ole erehtymätön. Kun Morange kutsui häntä valehtelijaksi ja murhaajaksi ja karjui, että hän vie sellaisen lääkärin oikeuden tuomittavaksi, lausui Sarraille, että hänellä ei ole mitään sitä vastaan, sillä silloin saa hän tilaisuuden kertoa koko jutun. Tuo onneton isä horjui ja vaipui vihdoin tuolille hirmuisen todellisuuden musertamana. Hänen tyttärensä raskaana, rikoksellinen, samalla kertaa uhri ja kanssarikoksellinen! Tuntui kuin koko maailma olisi musertanut hänen alleen. Hän nyyhkytti ja huitoi kuin hullu ympärilleen aivan kuin olisi koettanut suojella itseään kukistuneen maailman palasilta.
"Te olette murhaaja! Te olette murhaajia kaikki! Teidän pitää joutua kuritushuoneesen, teidän kaikkien!"
Sérafine, joka istui Morangen vieressä, tahtoi taaskin tarttua hänen käteensä ja taisteli urhoollisesti saadakseen hänen asettumaan.
"Ei, ei, te olette murhaaja! Ja teidän täytyy tulla tuomituksi kuritushuoneesen, teidän ennen muita!"
Mutta Sérafine ei kuulustellut häntä, vaan puhui yhä, kertoi kauniita asioita, muistutti, miten hän aina oli pitänyt paljon Reinestä ja miten hän aina oli koettanut tehdä tämän tytön onnelliseksi.
"Ei, ei, te juuri olette murhannut hänen! Kuritushuoneesen, kuritushuoneesen te kaikki!"
Sairaille oli sillä välin vienyt Mathieun syrjään, sillä hän vainusi hänestä todistajaa, jos asia alkaisi kallistua huonoon suuntaan.
"Minä olen itseni suhteen täydellisesti levollinen", sanoi hän, "ja paroonitar de Lowicz on parhaana suojanani, sillä hän on valehdellut, hän myöskin, kertomalla jutun sisarentyttärestään, jonka vanhemmat muka olivat lähettäneet, maaseudulta hänen luokseen. Haastettakoon minä vaan oikeuteen, minä olen valmis vastaamaan puolestani. Erinomainen, täydellisesti onnistunut leikkaus, jota opettajani Gaudekin olisi kadehtinut."
Mutta hän oli kalpea, hänen häränkuononsa vavahteli hermostuneesti, ja hänen suurista, harmaista silmistään leimusi katkeruuden tuli kohtaloa vastaan. Hän oli ryhtynyt tähän vaaralliseen yritykseen toivossa, että hän sitten aina voi luottaa paroonittaren suojelukseen, ja nyt pakoittaa hullumainen sattuma hänen ehkä vastaamaan teostaan tuomioistuimen edessä! Hän ei edes ollut varma saavansa sitä tuhatta frankia, jonka tuo nainen oli hänelle luvannut, sillä hän tunsi hänen kitsautensa, ja ainoastaan pienen ystävättärensä tähden olisi hän sen maksanut. Sarraille oli kärsinyt auttamattoman tappion, ja hän raivosi voimattomuutensa tähden silloin kuin oli kysymyksessä onnen väkisin ottaminen.
Mathieu palasi Sérafinen luokse, joka yhä oli jaellut Morangelle hyviä neuvojaan ja lohduttavia sanojaan. Hän otti päälleen osan vastuunalaisuutta ja puhui ikuisista omantunnon vaivoistaan. Mutta kaikki tuo pitää tulla haudatuksi lapsiparan kanssa, hänen haudallaan ei saa kasvaa muuta kuin kauniita viattomia kukkia. Ja vähitellen alistui Morange, sana "murhaaja", jota hän hullun itsepäisyydellä oli toistellut, tuli yhä harvemmin hänen huulilleen ja nyt kuului se vaan pelkkänä kuiskauksena, jonka kyyneleet tukahduttivat. Hänen tyttärensä asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, hänen ruumiinsa leikeltäväksi, hänen harha-askeleensa koko maailman tietoon, sanomalehtien kertomukset hänen rikoksestaan, niitten kuvaukset tästä inhoittavasta pesästä, josta isä hänen sitten oli löytänyt … ei, ei sitä hän ei voi tahtoa, tuo nainen oli oikeassa. Hänen kykenemättömyytensä kostamaan tyttärensä puolesta vei häneltä viimeisetkin voimat, hänen kaikki jäsenensä olivat niin veltot kuin olisi hän saanut kovasti selkäänsä, hänen päänsä oli tyhjä, ja hänen sydäntään paleli. Hän pani kätensä ristiin ja kerjäsi ja rukoili kuin pilattu lapsi, kuin tunnon vaivoja kärsivä rikoksellinen, joka rukoilee armahdusta.
"Minä en tee kellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta älkää tekään tehkö pahaa minulle. Näyttäkää hän minulle, antakaa minun nähdä hänet!"
Sérafine, joka nyt vihdoinkin oli voittanut, tahtoi nousta ylös. Mutta Mathieun täytyi auttaa häntä, sillä hän oli niin väsynyt. Kylmä hiki virtasi hänestä, ja hetkeksi täytyi hänen nojata Mathieun käsivarteen. Mathieutä kummastutti se, että Sérafine näytti niin vanhalta; tuntui siltä kuin ne kuihtumisen oireet, jotka Mathieu jo oli huomannut, olisivat äkkiä voittaneet ja peittäneet hänen kasvonsa tuhansilla rypyillä.
Morange ojensi vapisevan kätensä ja toisti lapsellisen valitusvirtensä:
"Minä pyydän, antakaa minun nähdä hänet … minä en kellekään tee mitään pahaa, minä istun aivan hiljaan hänen vieressään."
Sarraille täytti vihdoin hänen tahtonsa, koska hän nyt näytti kohtaloonsa alistuvaisemmalta. Tartuttiin kiinni hänen käsivarsiinsa ja hän talutettiin tuohon kauhistuttavaan huoneesen pienen käytävän päässä. Mathieu ja Sérafine seurasivat häntä sinne sisään, ja tohtori seisahtui avoimen oven luokse.
Tässä oli nyt samanlainen kauhun huone, jollaisessa sama mies kahdeksan vuotta sitten oli tavannut kuolleen vaimonsa. Samanlaiset pölyiset ikkunat päästivät sisään samanlaista vihertävää valoa pihalta, samanlaiset rasvaiset hotellihuonekalut olivat vieretysten neljän seinän vieressä, joitten punakukkaiset tapeetit olivat kosteudesta irtaantuneet irralleen. Ja likaiselta lavitsalta löysi nyt isä tyttärensä, pienen Reinensä, epäjumalansa, jonka palvelus oli ollut koko hänen elämänsä sisältönä. Lapsen vahankalpeat kasvot pistivät jyrkästi silmiin mustien hiuksien keskeltä. Hänen pyöreät kasvonsa, jotka hänen elämänsä aikana olivat ilmaisseet niin paljon iloa ja nautinnonhalua, olivat kuolemassa muuttuneet hirveän vakaviksi, ja ne ilmaisivat epätoivoista kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli noin hirmuisella tavalla jättäminen. Hän oli kuollut ja yksinään, ilman ainoatakaan elävää olentoa luonaan, ilman vahakynttilääkään. Lakana oli vedetty leukaan asti, ja pois oli pesty verikin, joka oli tunkeutunut läpi patjain ja vuotanut lattialle. Ja tuo suuri, kostea, punainen täplä lattialla oli todistajana hirveästä näytelmästä.
Horjuen, surusta humalaisena oli Morange seisahtanut. Valériekö vai Reine, kumpi heistä? Hän tiesi, että äiti oli noussut tyttäressään ylös kuolleista, että he molemmat eivät koskaan olleet muu kuin sama nainen, ja tämä oli nyt tullut todistetuksi sillä, että tytär oli saanut saman lopun kuin äitikin. Hetkeksi oli äidin kauneus puhjennut kukkaan kirkkaassa päivänpaisteessa, mutta nyt astui hän taas kuolon valtakuntaan samasta kauheasta portista. Kaksi kertaa oli hän murhattu. Ja Morange, tuo onneton, sai kärsiä sellaisen kidutuksen, jota yksikään mies ei ennen häntä ole kestänyt, sillä kaksi kertaa oli hän menettänyt rakastamansa naisen, kaksi kertaa oli hän saanut nähdä saman hirmuisen häpeän, tämän rikoksien ja häväistyksien hirmumyrskyn, joka kiskoi sydämen hänen rinnastaan.
Hän lankesi polvilleen ja itki hillitsemättömän katkerasti, ja kun Mathieu tahtoi häntä nostaa ylös, mutisi hän tuskin kuuluvasti:
"Ei, ei, antakaa minun olla, kaikki on mennyttä. He ovat jättäneet minun, toinen ensin, toinen sitten, ja minä yksin olen syypää kaikkeen. Minä valehtelin Reinelle sanoessani, että hänen äitinsä oli matkoilla, ja nyt valehteli hän minulle, että hän muka olisi ollut kutsuttu tuohon linnaan vieraaksi. Jos minä kahdeksan vuotta sitten olisin vastustanut Valérie raukkani tyhmää ajatusta, jos minä en toimettomuudellani olisi auttanut, kun hän murhattiin, niin ei Reine parkani olisi tänään joutunut saman kauhean kohtalon alaiseksi. Se on minun vikani, se olen minä, yksinään minä, joka olen tappanut heidät. He eivät tienneet itse mitään, nuo naisparat, ja eikö minun olisi silloin pitänyt suojella heitä, neuvoa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi? Mutta minä olen tappanut heidät, minä se olen murhaaja!"
Hän nieli nyyhkytyksiään, koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuoleman kylmyys jäykistytti hänen jäsenensä.
"Ja minä viheliäinen hullu, liian suurella rakkaudellani olen minä tappanut heidät! He olivat niin kauniit, heillä oli niin paljon syitä päästäkseen rikkaiksi, iloisiksi, onnellisiksi! He olivat valloittaneet koko sydämeni, minä elin ainoastaan heitä varten ja heidän kauttaan. Kun Valérie meni pois, tuli Reine minun tahdokseni, minä aloin uudestaan uneksia samoja kunnianhimoisia unelmia, joita hänen äitinsäkin oli uneksinut, ja ajattelin ainoastaan, miten voisin ne toteuttaa tyttäreni suhteen, johonka koko hellyyteni oli suunnattuna. Ja minä olen tappanut heidät, tämä kaksinkertainen rikos oli seurauksena siitä minun hulluudestani, että tahdoin kohota uhraamalla ensin sen olentoparan, joka poistettiin väkivallalla tieltä ja vei äidin mukanaan, ja sitten tyttäreni, joka esimerkin turmelemana ja saman intohimon saastuttamana eli ja hengitti samaa verivirtaa. Oh, kun minä ajattelen, että vielä tunti sitten voin sanoa itseäni onnelliseksi siitä syystä, että minulla muka on vaan tämä tytär, että minulla on ainoastaan hän rakastettavanani! Millainen typerä elämän ja rakkauden pilkka! Ja nyt hän on kuollut, hän niinkuin äitinsäkin, ja minä olen aivan yksin, minulla ei ole ketään rakastettavanani, ei ketään, joka minua rakastaisi. Ei vaimoa eikä tytärtä, ei toivoa, ei tahtoa, yksin olen, yksin ikuisesti!"
Hän vaipui lattialle, tyhjänä, velttona kuin riepu, ja tuskin oli hänellä voimia likistää Mathieun molempia käsiä ja kuiskata:
"Ei, ei, älkää sanoko mitään. Te yksin olette oikeassa. Minä olen ajanut luotani elämän, ja elämä on lopulta vienyt minulta kaikki." —
Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat taas kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi heidän kykeneväisyydessään rakastamaan, olemaan hyviä, elämään terveellisesti, ja heidän tarmonsa teki muun, heidän työhalunsa, heidän tyyni kestäväisyytensä niissä välttämättömissä töissä, jotka luovat ja järjestävät maailman. Mutta ilman ainaista taistelua eivät he voittoa saaneet näinä kahtenakaan vuotena. He olivat vieläkin valloitusretkensä vaikeassa alussa, he saivat usein itkeä ja tuntea tuskia. Kun ahdas metsästyspaviljonki ei enään riittänyt, tuli heille suuria murheita, koska oli saatava aivan uusi maalaistalo rakennuksineen ja ulkohuoneineen. Kustannukset olivat melkoiset, ja usein uhkailivat laihot olla maksamatta käsityöläisten laskuja. Ja sitä mukaan kuin maanviljelys kasvoi tarvittiin lisään karjaakin, hevosia, palvelusväkeä, lukuisa väestö, jonka silmällä pitäminen sai heidät usein nääntymään työtaakan alle, niin kauvan kuin eivät vanhimmat lapset vielä kyenneet ottamaan kannettavakseen osaa taakasta. Mathieu oli ottanut maanviljelyksen johdon ja paransi viljelystä ehtimiseen uhraten sille kaiken ajatus- ja työvoimansa saadakseen maan antamaan itsestään kaiken sen elämän, joka sen povessa uinuili. Marianne hoiti navettaa, maitokamaria, kanalaa ja osoitti samalla olevansa ensi luokan kirjanpitäjä; hän maksoi kaikki maksettavat ja keräsi kaikki saatavat. Ja kaikista murheista, vastoinkäymisistä ja välttämättömistä erehdyksistä huolimatta, palkitsi onni kuitenkin menestyksellä heidän ponnistuksensa.
Maatila laajeni taaskin kolmellakymmenellä hehtaarilla hiekkamaata aina Monvalin kylään asti, ja ylämaalla lisääntyi metsä kolmellakymmenellä uudella hehtaarilla Mareuiliin päin. Mathieun taistelu tuli vaikeammaksi ja ankarammaksi näitä hedelmättömiä mäkiä vastaan, aina sen mukaan kuin hänen toiminta-alansa laajeni, mutta hänen onnistui kuitenkin tehdä ne vuosi vuodelta hedelmällisemmiksi, ja kiitos siitä vedelle, jolla hän niitä kaikilta puolin kasteli. Ylämaalle oli hän laittanut leveitä teitä äsken hankkimiensa metsäin kautta, hän tahtoi saada liikeyhteyttä ja toteuttaa suunnitelmansa, joka oli sellainen, että hän käyttäisi metsässä olevia aukeita paikkoja laidunmaina, jonne hän laskisi karjansa, kunnes voisi ryhtyä suuremmassa määrässä karjanhoitoon. Taistelu riehui siis kaikilla suunnilla, ja voiton mahdollisuudet lisääntyivät yhä enemmän, sillä jos toisen pellon viljasta ei tullut satoa, korvautui vahinko siten, että toinen antoi sitä suuremman tulon. Sama oli lasten laita, jotka kasvoivat yhä talon tilusten laajetessa; ne, jotka olivat hitaampikasvuisia, näyttivät ikäänkuin kiihoittavan toisten edistymistä. Molemmat kaksoset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat neljäntoista vuotiaita, saivat alituiseen palkkioita koulussa ja saattoivat häpeään kahta vuotta nuoremman Ambroisen, joka oli liian vilkas ja ajatteli sentähden usein kaikkea muuta kuin läksyjään. Neljä muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire sekä nuorin, Grégoire, olivat liian pieniä lähetettäviksi joka päivä Pariisiin, ja he viettivät reipasta ulkoelämää saamatta kuitenkaan liian paljon naarmuja ja sinimarjoja. Ja kun Marianne näiden kahden vuoden lopulla synnytti kahdeksannen lapsensa, pikku Louisen, ei hänen henkensä ollut vaarassa, niinkuin Grégoiren syntyessä, mutta hän toipui hyvin hitaasti, sillä hän oli noussut vuoteesta liian aikaiseen pyykinpesun tähden. Kun Mathieu näki hänen taas jalkeilla pienoinen sylissään, vietti hän taaskin riemun hetken kaikista suruista ja huolista huolimatta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmalle, uusi sarka kylvetty tulevaisuutta varten.
Hedelmällisyyden suuri ja hyvä työ levisi yhä maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman voimat, loi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle taistelun ja työn avulla ja synnytti alituisesti enemmän elämää ja toivoa.