Loe raamatut: «Rakkauden uhri», lehekülg 3

Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan. Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita, kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja ihmisiä.

Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.

Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja hän oli julma ja verenhimoinen – hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota vastaan ollaan rikottu.

Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.

Kun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion – oli kuin Theresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi häntä vastaan hänen huoneestaan.

Hän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä päivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän kolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla sormillaan.

Tyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet äärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan äärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin, hävystä hehkuen.

Kesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia sydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka. Melkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen ikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän. Tästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska tietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena ja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.

Aluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän keksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä auki väkivaltaisesti, melkein vihalla.

Ja kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella pitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän seisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun Julien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.

Lempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin kuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet silmiinsä.

Aamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi lehdettömistä kastanjapuista.

Sinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen avattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin edellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan hänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen sormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.

Nuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten – Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin hänelle tarkoitettu.

Ja nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui kauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille huulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen kolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin kolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.

Nuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.

Nyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:

– Tule!

Ei mitään muuta.

Ja hän tuli.

Kun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki hän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut, hän ei enää mitään ihmetellyt.

Heti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten nousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta – ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle hyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine vuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi korkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa suljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.

– Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.

– Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.

Viittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä kaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin ylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja itsestään selvästä asiasta:

– Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun puolestani, eikö totta?

Julien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden vallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä sielunsa että ruumiinsa.

– Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

Kun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän kärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että hänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:

– Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon!

Minä vannon pitäväni lupaukseni. – Vannokaa tekin!

– Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen täydellisesti voitettuna.

Huoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä ja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean ruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella uskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä verhot…

Vuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli sängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä rypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut mies.

– Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä – tämä mies on ollut minun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä – hän kaatui – en tiedä miten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se on kaikki tyyni. Niin, kaikki.

III

Jo pienenä lapsena oli Therese piinannut ja kiduttanut Colombelia. Hän oli tuskin kuutta kuukautta vanhempi häntä itseään. Hänen äitinsä oli sitten elättänyt häntä pullolla, voidakseen tulla de Marsannen perheeseen imettäjäksi.

Hän kasvoi markiisin talossa puoleksi nuoren tytön palvelijana, puoleksi leikkitoverina.

Therese oli ihmeellinen lapsi. Ei hän ollut telmivä eikä poikamainen. Hän oli päinvastoin jonkin verran hiljainen ja lempeä, niin että talon vieraat aina pitivät häntä erittäin hyvin kasvatettuna nuorena tyttönä. Mutta hän voi saada joskus kummallisia päähänpistoja, päästi joskus sanattomia huutoja, sai oikeita raivokohtauksia ollessaan yksinään. Tahi saattoi hän myöskin heittäytyä pitkin pituuttaan selälleen keskelle puutarhojen käytäviä ja kieltäytyi itsepäisesti nousemasta ylös, huolimatta kaikista hänelle tehdyistä rukouksista ja kehoituksista. Koskaan ei tiedetty, mitä hän oikeastaan ajatteli. Hänen suuret lapsensilmänsä eivät olleet kirkkaat ja hyvät, kuten toisten pienten tyttöjen, vaan ne katselivat ympärilleen niin tummina ja läpitunkemattomina, että kukaan ei; saattanut perustella, mitä hänen sielussaan tapahtui.

Kuuden vuoden ikäisenä alkoi hän kiusata Colombelia. Toinen oli pienikasvuinen ja hento.

Hän otti hänet mukaansa kauvas puutarhaan tummien kastanjapuiden alle. Siellä tyttö nousi hänen selkäänsä ja Colombelin täytyi kantaa häntä tuntikausia juosten yhtenään samaa suurta kehää. Ja tyttö nipisti häntä kaulasta, tyrkki häntä kylkeen kantapäillään eikä sallinut hänen levätä eikä hengähtää hetkeäkään…

Tyttö oli kernaimmin hänen ratsastajattarensa. Ja kun toinen oli vähällä kaatua kumoon väsymyksestä, niin puri hän hänen korviaan niin että niistä vuosi veri ja tarttui suonenvedontapaisesti häneen kiini niin että hänen pikku kyntensä tunkivat toisen lihaan.

Ja sitten täytyi Colombelin nelistää. Hajalla hapsin ajoi pieni julma ratsastajatar edestakaisin puutarhassa pojan selässä. Colombelin täytyi olla hevosen sijaisena.

Sittemmin alkoi hän häntä nipistellä minkä jaksoi vanhempiensa läsnä ollessa, jolloin toinen ei uskaltanut ollenkaan huutaa. Sillä tyttönen uhkasi, että hänet ajettaisiin talosta, jos hän koskaan vähimmälläkään puhuisi heidän leikeistään. Täten oli heillä jo varhain ollut yhteisiä salaisuuksia – heidän yhdessäolossaan oli jotakin, josta toiset eivät tienneet.

Heidän ollessaan yksin piteli tyttö häntä kuin leikkikalua, jonka hän milloin hyvänsä olisi rikkonut saadakseen tietää, mitä siellä oikeastaan oli sisällä. Hänhän oli syntynyt markiisittareksi ja kaikkien muiden täytyi alistua häneen. Ja kun hänelle nyt oli annettu elävä leikkikalu, niin saattoihan hän sille tehdä mitä tahtoi. Vihdoin alkoi häntä ärsyttää se, että hän saattoi harjottaa hallitsijavaltaansa häneen ainoastaan heidän yksin ollessaan, ja nyt tuli hänelle huviksi toisten läsnä ollessa potkia häntä tahi pistellä häntä käsivarsiin neuloilla. Ja sillä aikaa kiehtoi hän pojan tummilla silmillään, niin että tämä sieti kaiken vähintäkään vavahtamatta.

Colombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja yhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä vastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän raivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren valtijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin toisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla, tuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta – hän tunsi mielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä kostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui, kaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä onnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän ilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa, hillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi heidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä molempia – kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä voittajana.

Mutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa levottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia hänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä toivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa paikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa särmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti.

Palattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset iloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen heittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti. Viattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan kotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa vika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän konvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja melkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla huulillaan.

Kukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta, joka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä koskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.

Markiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan eläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen pitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat päivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen. Eikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan. Hän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja välinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä häntä.

Pikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin molemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet, kustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja Savournainin luona.

Eräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja muistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli hyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut pienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti varsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta viikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän talossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen jälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja, kirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten päähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan kuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet aivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan. Aivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa seuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.

Mutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli hitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi kevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän oli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa kävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.