Alkulause
[Tässä suomennoksessa, joka on pääasiallisesti suoritettu ensimäisen painoksen mukaan, on, tekijän valtuutuksella, otettu huomioon toista melkoisesti uudestaan kirjoitettua 1909 ilmestynyttä painosta. – Suomentaja on kiitollisuudenvelassa tohtori Z. Castrénille hänen suorittamastaan suomennoksen tarkastuksesta.]
Käsittelemällä kysymystä elämäni tarkoituksesta ja arvosta koetan tuoda aikamme sisäiset probleemit mahdollisimman lähelle kutakin yksityistä ihmistä ja saada hänet ottamaan osaa niiden pohtimiseen. Tehtävän käsittäminen tältä kannalta asetti filosofiselle pohdinnalle erinäisiä rajoja; tutkimuksemme toivoo kuitenkin voivansa osoittaa, että näidenkin rajojen sisälle jää kyllin selvitettävää. Joistakin lukijoista voi ehkä ensimäinen, kriitillinen osa tuntua liian laajalle ulotetulta. Mutta ratkaiseva pääpontemme, josta elämän uudelleenlujittaminen ja kulttuurin nuorentuminen riippuu, voi saavuttaa täyden vakuuttavan voiman vain siten, että se osoitettiin ainoaksi mahdolliseksi päämaaliin vieväksi tieksi; mutta tätä varten tuo kritiikki oli ehdottomasti tarpeellinen, se ei ole asian rinnalla, vaan itse asiassa.
Jena, joulukuussa 1907.
Johdanto
Ken meidän päivinämme ryhtyy kysymykseen, onko ihmiselämällä tarkoitusta ja arvoa, hänelle ei voi olla epäilyksenalaista, ettei edessä ole valmiin saavutuksen kuvaileminen, vaan että on merkittävä tehtävä, tehtävä, joka ei ole ratkaistu, mutta jonka ratkaisuun ryhtymästä on mahdoton luopua. Ettei nykyinen elämänkanta tässä suhteessa anna mitään varmaa ja iloista myöntävää vastausta, se on lähemmin osoitettava. Ilman sen enempää todistelua on selvää se, ettemme voi luopua sitä etsimästä. Elämä asettaa meidät ihmiset monenlaisten vaikutelmien ja tehtävien eteen, ne eivät välittömästi muodosta mitään eheätä kokonaisuutta, ei kohoa niiden runsaudesta helposti ja varmasti mitään johtavaa päämäärää. Ja tätä paitsi ei elämä suinkaan ole sulaa iloa ja nautintoa, se kysyy työtä ja vaivaa, se vaatii kieltäymistä ja uhrautumista. Herää tällöin kysymys, tokko tämä työ ja vaiva kannattaa, tokko kokonaissaavutus kykenee korvaamaan kaikki kestetyt vaarat ja tappiot ja oikeuttaa vastaamaan myöntävästi. Tämä ei ole pelkästään teoreettinen probleemi; elämäkin voi vasta silloin kohota korkeimmilleen, kun sillä varmana on edessään arvokas päämäärä ja kun tästä tietoisuudesta virtaa jännitystä ja mielihalua kuhunkin yksityiseen toimintaan.
On sellaisia aikoja jolloin tämä kysymys on nukuksissa, koska edellisen ajan perintö ja ympäristö antavat pyrkimyksille varman suunnan eivätkä päästä kohoamaan minkäänlaista epäilyä tarjolla olevia tarkoitusperiä kohtaan. Mutta jos kerran epäilys herää, epäilys koko kokonaisuutta kohtaan, niin se tuhoavan kulovalkean tavoin leviää ympäri; kysymys käy sitä monimutkaisemmaksi, kuta enemmän sitä aprikoitsemme; olemme silloin voimaimme äärimmällä rajalla, kun ehkä olemme saaneet todistetuksi, että elämällämme huolimatta kaikesta ensi näyttämän sekavuudesta kuitenkin on tarkoitus ja arvo ja että siihen on luottamuksella antauduttava. Tällaisen epäilyksen lumoissa on meidän oma aikamme. Sen heikkous tässä kohden käy jo ilmi siitä, ettei se keskellä hämmästyttäviä ennätyksiä ja lakkaamatonta edistystä omista sydämessään oikeata onnentunnetta, ettei ihminen suinkaan ole kohonnut eheään varmuuteen omasta itsestään ja että hän on taipuvainen halventamaan itseään ja arvostelemaan oman asemansa kaikkeudessa alhaiseksi. Lähemmin tarkastellessamme huomaamme paljon pyrkimystä elämän yhtenäisyyteen, mutta samalla huomaamme tämän pyrkimyksen jo sinänsä särkyneen vieläpä aivan päinvastaisiksi suunniksi: pohjiaan myöten erilaiset synteesit ja elämän muodot tarjoutuvat omaksuttaviksi. Mutta kun mikään niistä ei saa varmaa voittoa toisestaan, pirstovat vastakkaiset vaikutukset ja arvioimiset aikamme ihmiset eri ryhmiin; se mikä toisesta on arvokas hyvä, on toisesta suuri paha, ja toinen ei osaa kyllin ankarasti tuomita sitä, mikä toista ihastuttaa ja elähdyttää. Niinpä yksityisilmiöitä tarkastettaessa havaittavan ylitsevuotavan runsauden rinnalla vallitsee kokonaisuuden kannalta katsoen tuskallinen köyhyys, ja lisäksi täydellinen epävarmuus kuljettavan tiemme päämaalista ja laadusta. Tällainen asiaintila pakoittamalla vaatii kysymään, eikö sitten kesken kaikkea hämäryyttä, sekasortoa, kielteisyyttä ole kilvoiteltavissa elämälle tarkoitusta ja arvoa, eivätkö kaikki ristiriidat lopultakin väisty sellaisen yhteyden tieltä, joka tekee elämän arvon myöntämisen sen kieltämistä voimakkaammaksi.
Tämä kysymys ei voi saada mitään vastausta ilman että elämä käsitetään kokonaisuudeksi; vasta tällainen kokonaisuudeksikäsittäminen tekee mahdolliseksi päättää, onko se elämisen arvoinen. Mutta mitenkä on saavutettavissa tällainen kokonaisuudeksi-yhdistäminen? Tosin vaatii siihen onnenkaipuumme, ajattelevan olennon pyrkimys onneen, olennon, joka ei tyystin voi tyytyä uppoutumaan hetkellisiin silmänräpäyksiin, jonka täytyy etsiä kokonaisuutta käsittävää tarkoitusperää. Mutta kaikkine toiveineen ja tahtoineen, kaikkine kiihkoineen ja intohimoineen ihminen ei saavuta sellaista lopputulosta välittömästi omassa maailmassaan. Hän on suureen maailmaan kytketty ja sen elämään sidottu, hänen täytyy sen kanssa käydä välien selvittelyyn ja etsiä sovittavaa ratkaisua, hänen täytyy koetella omien tekojensa pätevyys sen sisällyksen edessä, hän ei voi tyytyä sellaiseen onnentilaan, joka on ristiriidassa olioiden todellisen luonnon ja hänen oman luontonsa totuuden kanssa. Mutta lieneekö sitten yhteenkäypää se, mitä hän onnelta odottaa, ja se, mitä totuus vaatii? Ken tavoittelee elämälle tarkoitusta ja arvoa, hänen täytyy toivoa tällaista onnen ja totuuden yhteyden mahdollisuutta; mutta toinen kysymys on, tokko tämä toivo toteutuu. Mutta kuitenkin kaikitenkin, tämä kysymys on olemassa, ja se vaatii ratkaisua; ei kukaan yksityinen ole sitä tehden tehnyt, se kohoaa ajan sisäisimmästä olemuksesta, maailmanhistoriallisen tilan pakoituksesta se avautuu ratkaistavaksemme. Mutta että tämä koko ihmiskunnan kysymys samalla merkitsee filosofian suoritettavaa tehtävää, sitä voi vain se epäillä, jolla filosofiasta on alhainen käsitys.
Alamme aivan luonnollisesti tutkimalla ajanvarrelta saamiamme vastauksia. On erittäin tärkeätä palauttaa mieleenne yhtenäisyyden etsimisyritykset, elämänsynteesit, joilla sekä menneisyydestä että nykyisyydestä käsin on vaikutusta meihin. Nämä synteesit eivät näet ole pelkkinä kuvina syrjään sysättävissä; niiden yritys vetää kaikki elämä itseensä näyttää meille ihmisen kyvyt ominaisessa toiminnassa, näyttää myös sameilla olioiden vastustuksen ja voi näistä molemmista yhteensä saada esille kokemuksia, joilla on pysyväistä arvoa. Eipä ole ajateltavissa, että ne olisivat niin paljon voineet kiinnittää ihmissydämiä itseensä ja niin syvälti vaikuttaa ihmiselämän kulkuun ja suuntaan sisältämättä mitään totuudenainesta. Näiden pyrkimysten kriitillisellä yleistarkastelulla voimme koota yhteen nuo kokemukset ja totuudenainekset ja asettaa eteemme kysymyksemme nykyisen aseman selvemmin kuin mitä saamamme sekavan yleisvaikutuksen pohjalta on mahdollista. Vieläpä se on auttava osoittamaan sen suunnan, josta elämän edelleenkehittäminen, uusi itsekeskitys on etsittävissä. Onko tällaisella etsimisellä menestyksen toiveita, sen voi vain elämän oma kulku ja kokemus ratkaista. Eteenpäin pääsyn ensimäinen ehto on se, että meissä on olemassa uusia mahdollisuuksia ja ettei elämä ole lähimainkaan tyhjentänyt kaikkea syvyyttään tähänastisiin elämänmuodostuksiin. Mutta jos muutoin kaikkialla kaikkeus on yhtämittaisessa elävässä liikkeessä, niin miksipä se tässä ratkaisevassa kohden jo olisi lopullisen valmiina ja vailla edistymisen mahdollisuuksia? Kaikissa tapauksissa meidän on mahdotonta rauhallisesti pysähtyä siihen, missä nyt olemme, ja odottaa, mitä meistä on tuleva. Sillä niiden vastakohtien, jotka kerran ovat vaikuttamassa, täytyy aina vain syventyä ja yhä enemmän repiä ja runnella elämän henkistä perusolemusta. Jollemme siis yhä vain tahdo sisäisesti vajota alaspäin, täytyy meidän pyrkiä eteenpäin sen vakaumuksen kannattamina, että tässä on olemassa välttämättömyyksiä, jotka eivät ole ainoastaan yksityisen ihmisen vaan koko ihmiskunnan tahdon ja tuumailun yläpuolella vallitsevia. Luottamuksessa tällaisiin välttämättömyyksiin olkoon työmme aljettu!
Ajan vastaukset
Nykyaikainen ihminen tuntee epävarmuutta sekä itseensä että elämän tarkoitukseen nähden etupäässä siksi, ettei hän ainoastaan ole erilaisten elämänmuodostusten houkuttelun ja vaikutuksen alainen, mutta myös siksi, että hänen koko olemuksensa on ammottavasti kahtia jaettu. Vanhempi ja uusi elämänkäsitys ovat sovittamattomassa ristiriidassa toisiaan vastaan, eikä tämä ristiriita ole vallitsemassa vain yksityisissä kohdin, vaan nämä eri käsitykset etsivät elämälle ratkaisevaa tukikohtaa aivan eri paikoilta ja erkanevat senvuoksi toistensa täydellisiksi vastakohdiksi myöskin kysymyksessä elämän tarkoituksesta ja arvosta. Vanhempi näistä, sellaisena kuin sitä edustavat uskonto ja immanenttinen idealismi, tekee näkymättömän, vain hengensilmin nähtävän maailman ihmisen varsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon tämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä ihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa luulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä tai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi ajatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon rajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat saavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos milloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän muodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä. Mikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin harhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän käsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo elämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa, harrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on meidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä olemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?
Vanhemmat elämänkäsitykset
Uskonto
Uskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka on voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus, että se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä luottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo ihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla käsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan muodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on vallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen yhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä korkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan tehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen saattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän perinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen edellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät mahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu myöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen antautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan myös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.
Tässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat ajatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli olevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden elämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti ratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina iäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen järjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä ja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä kokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan joutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.
Tämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän korkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen onnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen ja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin huojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan syyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti ihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja armon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden Jumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän sisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta osallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä elämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää täynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja, sitä ei tarvinnut elää turhaan.
Niinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja ihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti koossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille tuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla kuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma kohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden välille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla maailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä sielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin kohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus, lempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys ja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti lisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista liikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja tekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken läpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja toivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys iäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman seiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei ole missään muussa kohden saavuttanut.
Ja kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten sen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli joutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen kanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen synkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja kykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä olemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan maailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja tuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella turvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa toiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi, kun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä ajatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla uuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua mitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen kohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma heidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja työ yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin, silloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän maailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta voimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin henkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn tehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen sysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla kokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä enemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas vastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä itsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat epäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen luonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika on suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä tai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä ja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman herättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon uhmailevaa itsetietoisuutta (credo quia absurdum). Vaarallisiksi teki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten väljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa oloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista oli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin helmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja kaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi vastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen yksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se kääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen elämänkäsityksen ja – suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto tuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan yleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana voivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon ajatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen ja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään aivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen olopiiriin tuntuu harhaluulolta ja näyttää mitä nurinkurisimmalta, että elämän päätehtäväksi asetetaan ei nykyisyyden edistäminen vaan valmistus tulevaista olotilaa varten. Ja lopuksi tämän ajatuskannan silmissä koko uskonto näyttäytyy inhimillisen mielikuvituksen tuotteeksi, sen maailma pelkäksi kuvitelmien kudelmaksi, tyhjäksi varjojen maailmaksi.
Tosin tämä kielteinen kanta kohtaa voimakasta vastustusta, ja uskonnon, jolleikaan uskonnollisen elämänsuunnan, oikeutusta puolustavat monet pontevasti. Mutta tuon kielteisyyden laajoihin piireihin leviäminen osoittaa eittämättömästi, etteivät taajat ihmispiirit enää kykene ymmärtämään uskonnon kannattavia voimia ja että ne ja niiden maailma lukemattomille ihmisille ovat käyneet sisäisesti vieraiksi, vieläpä aivan käsittämättömiksi. Eikä sekään ole kiellettävissä, että uskonnon alalla huolimatta kaikesta vireästä toiminnasta meidän päivinämme on tavattavissa varsin vähän johtavia ja eteenpäin viepiä luovia voimia. Kuulemme meidän päivinämme varsin vähän uskonnon kohottavista, lujittavista, jumalallista ja inhimillistä maailmaa yhdistävistä voimista. Päinvastoin uskonto meidän päivinämme pikemmin taivutetaan palvelemaan pelkästään inhimillisiä tarkoitusperiä ja vedetään alas niiden tasolle. Näin on laita siellä, missä uskonnon tulee palvella vallanpyyteitä, niinkuin on käynyt ultramontanismissa, näin on laita toisaallakin, kun uskonnon tulee lisätä vain yksilön mielihyvää, auttaa häntä bekkumoimaan suloisissa tunteissa, jollainen taipumus on huomattavissa useissa protestanttisissa piireissä. – Näin järkytettynä ja keskellä tällaisia epäilyksiä uskonnon on mahdotonta tarjota ihmiselle lujaa pohjaa, vallita elämää ja määrätä sen tarkoitusta ja arvoa. Kuinka se, mikä itse on muuttunut kysymykseksi, voisi kysyvälle ihmiselle antaa varman vastauksen?
Immanenttinen idealismi
Uskonnon alalla kohonneet vaikeudet uskoo voivansa välttää – silti elämän syvyyden vaatimuksesta luopumatta – immanenttinen idealismi, joka ihannekulttuuria rakentaessaan vuosituhansia on ollut uskonnon rinnalla, milloin ystävänä sitä täydentäen, milloin ankarasti vastustaen. Sekin antaa elämälle varsinaiseksi kotimaaksi näkymättömän maailman, mutta tätä ei käsitetä näkyväisen maailman ohella olevaksi ja siitä eroitetuksi maailmaksi, vaan sen omaksi kannattavaksi perustaksi, sen omaksi elämää antavaksi syvyydeksi. Että kaikkeudella on sellainen ruumiilliselle silmälle näkymätön syvyys, että kaikkeus tässä yhtyy kokonaisuudeksi ja saavuttaa sisäisen elämän, on tämän elämänsuunnan luja vakaumus ja välttämätön edellytys. Ihmisen tämä elämänjärjestys liittää läheiseen yhteyteen kaikkeuden kanssa, mutta antaa hänelle samalla aivan omalaatuisen aseman ja tehtävän. Hän elää ulkonaisen olemassaolonsa kautta näkyväisessä maailmassa, mutta hänen sielussaan alkaa todellisuuden muutoin salattu syvyys päästä esille; vasta hänessä saavuttaa maailman elämä täyden selvyyden ja vapauden, mutta se ei ole sille mahdollista ilman hänen omaa ryhdyntäänsä ja omaksumistansa, ilman hänen työntekoansa ja edelleen tunkeutumistaan; on olemassa kohta, jossa kaikki riippuu ihmisestä ja jossa hän voi toivoa itse toimintansa avulla edistävänsä koko olevaisuuden olotilaa. Tälle elämänsuunnalle antaa havainnollisuuden ja vakuuttavaisuuden etupäässä se seikka, että ihmismaailmassa, kun siinä tapahtuu luonnon koneistolle vastakkainen suuntautuminen henkiseen luomistyöhön, herää olennaisesti uusi elämä, syntyy sisäisten arvojen, totuuden, hyvän ja kauneuden valtakunta. Näihin suunnattu ja näiden täyttämä elämä näyttää kohottavan ihmisen yli arkipäiväisen pikkumaisuuden sisäiseen yhteyteen suuren maailman kanssa, se ei näytä kaipaavan mitään oman itsensä ylitsekäypää tarkoitusperää, vaan näyttää sisältävän tarkoituksensa omassa kehittymisessään, täysin riittävän tyydytyksensä oman itsensä katselemisessa. Tämän elämän saavuttamiseksi on tarpeen tarmokas sisäinen herääminen ja innokas työ, elämän ytimeksi kohoaa maailmankaikkeuden syvyyden välittäjänä henkinen tuotanto, sellaisena kuin se eritoten esiintyy syntyihin syviin tunkeuvassa tieteessä ja herättävässä taiteessa. Tällainen luomistyö näyttää riittävän täyttämään elämän ja tuomaan mukanansa oikean mielenlaadun. Ihminen on tämän katsomuksen mukaan ensi sijassa asetettu oman voimansa nojiin, mutta koska hänen pyrkimyksensä vie eteenpäin maailmankaikkeuden elämää, niin hän on suurten yhteyksien kietoma, eikä iloinen luottamus voi yltyä ylpeäksi itsetietoisuudeksi. Omassa olemuksessaan ihmisellä on ihanne, jonka saavuttamisesta hänellä saa olla varma toivo.
Tällainen elämänsuuntailu juontaa juurensa antiikkisen sivistysmaailman kukoistusajasta, silloin vallalla ollut ajatustapa on sittemmin uudistunut monessa muodossa, se se puhuu Goethen elämäntyöstä, se vaikuttaa yhä edelleen kaikilla niillä aloilla, jotka käsittelevät inhimillisen olemassaolon kysymystä, se on pysyväisenä tekijänä kaikessa oikeassa kulttuurityössä.
Mutta tämän immanenttisen idealismin vaatimuksen olla elämän johtajana ja sen oikean tarkoituksen ainoa antaja ei ole käynyt toisin kuin uskonnonkaan: perustukset ovat käyneet epävarmoiksi ja samalla on niille rakennettu elämä menettänyt voimansa ja syvyytensä, joita ilman se ei voi puolustaa asemaansa kaiken keskuksena ja olla ihmisille korottavan ja onnellistuttavan totuuden varmana vakuutena. Nykyajan keskitasotilan voi sanoa olevan yhtä epäileväisellä kannalla siihen nähden, onko todellisuudella mitään syvyyttä ja voiko ihminen muuttamalla olevat olot siirtäytyä luovien perusvoimien maailmaan, kuin uskonnon perustotuuksiin nähden. Yllämainitut vaatimukset ovat erikoisten ajankohtien tuote, ihmiskunnan harvinaisten sunnuntai- ja juhlapäivien aikaansaannos, jolloin kohtalon erikoinen mielisuosio herättävien ja innostusta virittävien olojen pohjalla antoi suurten persoonallisuuksien elää samoihin aikoihin. Sellaisissa oloissa, luomisen innossa ja tulessa näkymätön maailma voi tulla itsestään selväksi totuudeksi ja elämän eittämättömäksi kotimaaksi; tällöin se voi saada puolellensa ihmisen kaiken voiman ja hänen alttiin antautumisensa; vain tällöin oli henkinen luominen samalla siveellinen, koko ihmisen kohottamista tarkoittava teko. Mutta nuo luovien voimien ajat olivat ohimeneviä, niitä ei voitu parhaimmallakaan tahdolla pitää ominaan tai tarpeen mukaan käytäntöön ottaa; tuon luomistyön paljastama maailmankuva menetti värinsä ristiriitaisten vaikutelmien edessä, näkyväinen maailma ei näyttänytkään enää pelkältä näkymättömän maailman ilmenemykseltä ja siitä kehkeytyneeltä, vaan sillä oli oma, hengenelämän arvoihin nähden kokonaan piittaamaton luonteensa; paljoa jäykempi vastarinta kohtasi ihmisen pyrkimyksiä ulkona isossa luonnossa, hänen omassa sielunelämässään ilmeni paljon kovakorvaisuutta henkisille tarkoitusperille, kritiikin teroittamin silmin katseltuna se näytti suurten vastakohtien repimältä ja herpaisemalta, kykenemättömältä kohoutumaan järjenelämän kaikkeahallitsevaan yhteyteen. Ulkoa tulevaa vastustusta tämä elämänsuunnittelu henkisen voimansa avulla tosin voi olla kykenevä kestämään; vaikeinkin asia on kestettävissä, kun se samalla on kehoitushuuto ylevän mielenlaadun osoittamiseen. Mutta jos sisäisessä ihmisessä ilmenee ristiriitoja, jos ihminen tuntee itsensä särjetyksi ja voimattomaksi, jos se, mikä tuntuu alhaiselta, pitää häntä kahleissaan ja herpaisee kaiken ylöspäinpyrinnän, silloin ehdottomasti koko kokonaisuus joutuu hyllyvälle pohjalle, silloin ihminen kadottaa luottamuksen saavuttaa luovien perusvoimien valtakunta. Vieläpä on niin, että saipa hän turvatuksi mitä tällaisia saavutuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan tunnu tyydyttävän hänen sielunsa syvintä kaipuuta ja etsintää; näin ollen koko tuo kulttuuri uhkaa muuttua aivan toisenlaisen elämän mukana seuraavaksi ja vain puitteena kulkevaksi ilmiöksi ja ihmisen on silloin mahdoton siinä nähdä elämän kysymyksen varmaa ratkaisua.
Näillä perusteilla on immanenttista idealismia jo vanhastaan vastustettu, mutta vasta nykyaika on tämän vastustuksen tuonut julki täysin kehitettynä, Ja tämän se on tehnyt vaatiessaan täyttä huomiota sellaisille seikoille kuin ovat olioiden sokean tosioloisuuden koko painava valtavuus, inhimillisessä olemassaolossa ilmenevä järjettömyys, inhimillisen keskinkertaisuuden piittaamattomuus korkeimpien tarkoitusperien edessä; se on edelleen tehnyt sen osoittamalla ihmiskykyjen rajoituksen, joka ehdottomasti näytti meiltä riistävän osanoton maailmanelämään. Nykyaikaisen itseyden tunnon voimakas kehittyminen tempaa ihmisen irti perinnäisistä yhteyksistä ja asettaa hänet maailman rinnalle ikäänkuin jonakin erikoisena ja sille vastaisena olentona. Hänen näyttää kyllä olevan mahdollista laajentaa oman olemassaolonsa äärettömiin saakka laajennettavissa olevaa kehää, mutta ei koskaan mahdollista päästä sen yli uuteen olokohtaan. Kuinka silloin henkinen luomistyö saisi aikaan käänteen koko olemassaolossa ja avaamalla kaikkeuden syvyydet antaisi elämälle tarkoituksen?
Tällaisten epäilysten ja järkytysten mukana ei tosin kokonansa häviä tuon immanenttisen idealismin teho. Mutta niin pian kuin se ei enää vaikuta sisästä käsin ja maailmanelämän voimana, niin pian kuin se, sen sijaan että se itse olisi luova voima, muuttuu perinnäisten saavutusten pelkäksi omaksumiseksi, edelleenkehittamiseksi, nauttimiseksi, väljähtyy henkinen luomistyö ehdottomasti pelkäksi muodolliseksi toiminnaksi. Niin varmasti kuin tällä onkin oma arvonsa laajasuuntaiseen elämään liittyvänä, se ei kuitenkaan voi omaehtoisesti antaa täyttä sisällystä elämälle ja sitä tyydyttää. Tällainen muodollinen toiminta voi kyllä tarjota paljon nautintoa ja valistusta, tehdä elämän rikkaaksi ja liikehtiväksi, runsaudellaan luulotella vievänsä inhimillisen olemassaolon syvänteiden yli. Mutta kun se ei voi saattaa ihmistä koko elämää käsittävään ja sitä kohottavaan tekoon, eikä varmaan suhteeseen maailmankaikkeuteen, kun se ei avaa hänelle mitään suuria ja ehdottomuudellaan vaativia tehtäviä, vaan jättää kaiken mielihalun ja taipumuksen varaan, ei se mitenkään voi tehdä elämää elämisenarvoiseksi. Vieläpä on niin, että tuo muodollinen sivistys, sellaisena kuin se ylimalkaisesti katsottuna esiintyy, potee sisäistä näennäisyytttä ja epätotuutta. Sanotaan: ihmisen tulee lämmetä henkisten arvojen ja hyvyyksien vuoksi, "harrastaa", niinkuin sana kuuluu; hän ei uskottele vain toisille, vaan itsellensäkin hän uskottelee, että hän kaiken tämän muka tekee täydestä sydämestä. Itse asiassa on koko tuolla elämänalalla hänelle vain vähäinen tai, ainakin, sivuseikan arvo luonnollisen ja sosiaalisen itsesäilytyksen tarkoitusperien ja arkipäiväisten harrastusten ja intohimojen rinnalla. Keskinäisen yhteiselämän koko taito on yhtämittaa suunnattuna siihen, että tuo suuri ristiriita saataisiin peitetyksi ja siedettävä näennäisyys ylläpidetyksi. Mutta näennäisyyden varaan emme voi elämäämme heittää, emmekä saada pelkästä sivuseikasta voimaa surujen ja ahdingon voittamiseksi, tukea vapautuaksemme sietämättömäksi käyneestä tyhjyydestä. Todellista tyydytystä ei nyt eikä koskaan anna ihmiselle muodollinen sivistys, joka vain on toisasteista elämää.
Uskonto ja immanenttinen idealismi ovat yhdessä kohden saaneet tehdä saman kokemuksen, molemmat ne näyttävät osoittavan, että pyrkimys uuden maailman saavuttamiseen houkuttelee ihmiset harhaan ja ettei se kykene estämään sortumasta pelkiksi kuvitteluiksi niitä kauniita toiveita, joita se elämälle avaa. Suurten toiveiden raukeamisen täytyy tuoda mukanansa jyrkkä vastavaikutus, syvä mielenmasennus ja mitä synkimmät epäilykset. Olisiko luonto tehnyt ihmisen sellaiseksi, että hänessä nousee ja täytyy nousta toivomuksia ja toiveita, jotka eivät suurimmallakaan voimainponnistuksella ole toteutettavissa? Olisiko vain harhakuva häntä pilkkaamassa, kun hän pitäen välittömintä aistillista olemassaoloa vähäpätöisenä ja riittämättömänä pyrkii sen yläpuolelle ja uskon voimalla tai henkisellä luomistyöllä tahtoo saavuttaa uuden olopiirin? Mutta ollakseen pelkkää mielikuvittelua ovat nämä henkiset liikkeet toki saaneet aivan liiaksi paljon aikaa, liiaksi paljon panneet liikkeelle voimia, liian paljon rikastuttaneet ja syventäneet elämää.
Uskonto loi itsenäisen sisäisen maailman ja sen mukana antoi korkean ja ehdottomasti itsenäisen arvon puhtaalle mielenlaadulle, se antoi elämälle vakavuutta ja ylevyyttä, kalsean kielteisyyden läpi autuaaseen olemassaolon myöntämiseen kilvoitellessaan se sai aikaan voimakasta jännitystä ja draamallista eloa, se antoi kaikkein ensimäisenä sielulle todellisen historian ja teki tämän historian kaiken tapahtumisen keskipisteeksi, se mursi luonnollisen olemassaolon ahtauden ja kalseuden herättäessään rakkauden ja iäisyyden valtaavan kaipuun. Immanenttinen idealismi vaati ihmisen kaikki voimat täyteen toimintaan juurruttaen niihin samalla pyrkimyksen sopusointuiseen yhteenliittymiseen, se kohotti ihmisen yli kaiken hänen oman erikoisluontonsa pienuuden läheiseen vuorovaikutukseen kaikkeuden kanssa, liittämällä yhteen totuuden ja kauneuden se synnytti samalla ylevä- ja voimakasluontoisen elämän. Kaikki tämä on herättänyt vaatimaan elämältä suuria. Jos siis vaikutukset pysyvät, mutta koko rakennusta kannattanut perustus luhistuu, mikä on silloin oleva suhteemme näihin kehityksen tuloksiin ja vaatimuksiin? Ovatko ne irroitettavissa itse perustuksesta ja voimassapidettävissä ilman sisäistä yhteyttä? Eikö tällainen irroittaminen riistä niiltä koko niiden elävää sisällystä, eikö niistä häviä koko niiden pakoittava ja kannattava voima? Näin ne jäävät verettömien haamujen tavoin leijailemaan edessämme, kyllin voimakkaiksi katkeroittaakseen meiltä näkyväisen maailman tarjoaman ilon, mutta aivan liian heikoiksi omasta voimastaan avatakseen meille uuden maailman ja siten antaakseen meidän pyrkimyksellemme tarpeenmukaisen päämäärän ja elämällemme tarkoituksen.