20.
Hän pystyyn kimpos nuolen lailla kuin vihamies ois ollut mailla. "Kautt' taivasten! mit' ompi tuo? Ken olet, miks ja mitä vailla sa tohdit vihollisten luo?" Hän aikoi tehdä ristinmerkin hädissään, mihin enää ei hän uskonut, mut äänin herkin hält' omatunto voiman vei. Hän katsoi – muodon taivahaisen hän tunsi, varren hurmaavaisen: Franseskan kuva siin' ol' varmaan, tuon muinaismorsionsa armaan.
Nuo posket vielä rusotteli, mut värit ehtyneemmin eli. Kadonnut hurma ol' huulien ja hymy puhdas ja purppurainen; ol' katse tyynen meren lainen, mut silmä ei niin sininen. Kuin aalto jäätynyt ol' silmä, sen loiste kirkas, mut niin kylmä. Ja varren ohut vaippa peitti, mi poven paistamahan heitti. Ja yöstä mustain kutrien, jotk' alas aaltos hulmuten, käs'varsi paistoi valkoinen. – Kätensä sanatonna hän kohotti korkeutta kohti, niin kuulakan, niin kelmeän, ett' öinen kuu sen läpi hohti.
21.
"Ma levoltain luo rakkahimpain oman onneni vuoks ja sun sielusi sain. Läpi vahtien, porttien, muurien hain sua rohkeesti leiristä pakanain. On sanottu: leijona rauhaan jättää sen immen, ken puhtoisna vaeltaa. Ja korkeuden valta, mi hyville kättään ojentaa vaaroista varjelevaa, soi mullekin armonsa avarimman, mua suojeli keskellä vihollisvimman. Ma saavuin – mut jos saavuin turhaan, me emme yhdy, ah, milloinkaan! Sa siin' olet tehnyt sielus murhan, kun hylkäsit isies uskon ja maan! Mut päästäs pois turbaani raasta, tee ristinmerkki ja mulle jää; luo sydämestäsi musta saasta – ja huomenna iäks on sun käsi tää!"
"Ja minne sais häävuotehemme, vai kuolleiden joukkohon veriseen? Näet huomenna tulelle, miekallemme kaikk' uhraamme kristityt temppelineen. En ketään tahdo elossa päästää; sun vain ja omasi vannoin säästää. Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan, miss' surumme lempi vie ikuinen; sun morsionain siell' loistaa annan, kun vain Venetsian ylpeyden saan kukistaa ja koston täyttää; kun käteni halveksittu saa vain skorpiooniruoskaa käyttää ja tuomarinsa kurittaa."
Hän hiljaa Alpin käteen koski – se tunki luihin, ytimiin, ja sydän hyytyi, värisi poski, Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'. Tuo käsi hento kahlehtiipi, siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi. Ei konsaan lemmitty koskemallaan niin jäistä kauhua mieleen luo, kuin hienot, valkeat sormet nuo nyt veren hyydytti jääksi vallan. Pois kuumeen polte otsalta häätyi, ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi, kun Alp näki kasvot kalvakat, niin riutuneet ja raukeat. Ol' niiden sulo jo himmennyt, hävinnyt leikkivä sielunelo, mi niinkuin laineilla päivän helo ol' kaikkialla säteillyt. Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi, ei hengittänyt hän puhuissaan; ei aalloten noussut kaareva povi, ei tuntunut sykkivän suonetkaan. Viel' loisti silmät, mut kankeasti, ne paloi niin oudon kamalasti, kuin unissa-kävijän katse on, jot' ahdistaa näky rauhaton, kuin seinäverholla kuvat kummat tuulen käydessä tuijottaa, kuin hämyssä himmeän lampun tummat aavehet elon ja muodon saa; ne juur' kuin seiniltä irti saisi ja valoon varjosta vaeltaisi, ees-taas häilyen haamun lailla, oudoin ilmein ääntä vailla!
"Jollei mun lempeni sua voita, niin taivaan ääntä kunnioita! Ma pyydän taas – turbaani heitä uskottomalta otsaltas, ja vanno säästäväsi meitä – omia kansalaisias, tai joudut jo täällä iäks vaivaan, kadotat minut ja riemut taivaan! Jos teetkin sen, niin yhä on sun ylläs miekka tuomion, vaan syystäs tuomar' puolet varjoo, taas sulle taivas armon tarjoo. Mut hetken jos viel' emmit yhä, niin Herran kirous sun lyö, pois kääntyy sinust' iäks pyhä sen rakkaus ja armotyö. Kas pilvi tuolla peittää kuuta, sen kehrän poikki lennättää; mut jollet siihen mieltäs muuta, kuin sumuharso ennättää ohitse kuun ja taas se hohtaa, niin Herran kosto sua kohtaa, ja kova tääll' on tuomios, mut kovemp' ikikohtalos."
Alp katsoi, näki taivahalla tuon pilvimerkin siivekkään, mut uhkamiellä ankaralla hän paadutti vain sydäntään. Ens' intohimo kiihkollansa muun kaiken riisti mukanansa. Hän kerjäis armoa – hän ois arka, kun houraili tuo tyttöparka! Hän taipuis väärään tuomioon ja pyhän koston sikseen heittäis! Ei niin! – vaikk' ukkospilvi peittäis ja murskais hänet – murskatkoon!
Hän katsoi kuuhun vakavasti, mut äänetönnä, vaieten; nyt ohi kiiti verho sen, täys kuu taas paistoi kirkkahasti. "Mik' onkin mulla kohtalo, en horju – myöhäist' ois se jo! Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu, mut tammi taittuu, maahan vaipuu. Ma Venetsiaa vihaan, kun se tahtoi niin, mut lempi sun pelastaa vaaroist' – ei ole mun!" – Alp kääntyi – hänt' ei nähnytkään, hän näki vain pylvään sammalpään. Hänet maako nieli vai ilma vei, sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.
22.
Yö väistyy, säteet auringon, kuin tahtois päivän surut poistaa, hymyilee, aamu valohon hämystä astuu ja rauhaa loistaa, vaikk' keskipäivällä sota on. Kas, torvet soi ja rummut raikuu, niin synkästi sodan soittimet kaikuu! Ja liput ne korkealle liehuu, hevoset hirnuu ja joukot kiehuu. "Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan. Hevoshäntä10 se maasta temmataan, tupesta miekka. Kaikki nuo nyt rientävät johtajainsa luo. Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa alas teltat ja riveihin tulkaa! Ratsahille, kannustakaa, armotta maahan hakatkaa, ken pakoon pyrkii, ei elämään saa jäädä kristitty yksikään, kun jalkajoukot muurin ruhtoo ja verellä voitontiensä huhtoo! Ratsut ne riuhtovi suitsiaan leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat; suupielet ne vaahtoo valkosenaan. Tanass' on keihäät, tulessa taulat, kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan ja muruiksi lyömään muurien voiman. Alp kokoo janitshaarejaan, käs'vartensa oikea paljasna hohtaa kuin scimitarinsa terä. Kohta on khaanit ja pashat paikoillaan, ja visiiri itse joukkoja johtaa. "Kun merkki soi, päin syöskää rinnan, Korinton kansa kaatakaa, kirkkohon papit, päälliköt linnaan, ei liettä, ei kiveä jättää saa! Allah ja Muhamed! Allahu! huutakoon hurjasti joka suu! Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte päin sapeli kourassa rynnätkäätte! Ken ristin ensiksi riistää, saa mitä mielensä kalleinta halajaa!" – Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui, ja aseet vastahan kalskahtaa; tuhanten raivo se ilmoille raikui Mut vait – soi merkki jo – ampukaa!
23.
Niinkuin sudet kiihkolla kiin' töytää suureen puhveliin, mi kiukusta mylvien sarvia puistaa ja tannerta leiskuvin silmin kyntää ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää; niin karkasi muurille raivopäiset, niin lyötiin takaisin ensimäiset. Ja moni pantsari vaskinen kuin lasi särkyi ja maahan hajos, kun kuula vinkuva mursi sen ja verisnä tantereesen vajos. Rivissä kaatui he kuolemaan, kuin heinä niittäjän raudan tiellä, kun illoin hän katsovi luokoaan: niin sortui ensimäiset siellä.
24.
Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt kovertaa paadet paikoiltaan, ja jyrinällä hurjat hyrskyt ne vimmoin tempaa virrassaan, tai kuin vyöryy lumimyrskyt Alpeilt' yli laaksomaan: Niin Korinton uljas parvi sortui vihdoin verissään, kun yhä uudet kutsui torvi moslemilaumat ryntäämään. He seinänä seisoi ja muurina murtui ja laumojen painon alle sortui, rinnatusten kylväin maan, vaieten vasta kuollessaan. Iskut, pistot säkenöivät, armo-, voittohuudot soi, ukkosna tykit salamoi. Kaukana ihmiset epäröivät, ystävätkö siellä vai viholliset voiton sai; riemun vaiko murheen tuo julma melske heille suo, mi kaikui kautta kukkuloiden kauheasti korviin soiden, kuuluen kauas kautta maan Salamiiseen ja Megaraan; sanotaanpa sen saapuneen Piraioslahteen kaukaiseen.
25.
Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti veressä vaahtosi kamalasti; mut aukko on tiellä ja saalis on siellä, vain verisauna on jäljellä vielä. Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan, soi niistä huudot surkeat; ja pakoon pyrkijät rientää turhaan – he veressä katuja kahlaavat. Mut missä vastustaa voi vielä, niin kohta kymmenkunta siellä pysähtyi epätoivoissaan ja miekoin kääntyi vainoojaan. Päin muuria selkä kuin leijonat he sotivat, kunnes sortuivat.
Näit siinä vanhuksen valkopään, mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin ja vainolaisia iskuin varmoin hän niitteli puoliympyrään. Hän peräytyi, mut haavatonna, ei tohtinut kimppuun ykskään konna. Kyll' alla kantoi haarniskan satakin arpea urhon rinta, mut haavat nuo oli kunnian ja vanhain voittojen verihinta. Ol' ukolla runko rautainen, ei riittäis hälle nykykansa; isompi luku ol' kaatamansa kuin hapsiensa hopeisten. Hän miekkaa heilutti ympäri pään, ja moni moslemi-äiti surra sai poikaa, jost' ei tiennytkään, kun ensi kerran jo ehti purra tuo miekka maksaa pakanain, kun hän kakskymment' oli vain. Sopinut kaikkien isäks ois, joit' ympärille hän yhä kaati; mut itse pojatonna, hän vaati myös muilta isiltä pojat pois. Niin, siitä alkain, kun kuolemansa merellä poikans' ainoa sai, hän uhras sen muistoks murheissansa mont' ihmishekatombia kai. Jos haamut verta uhriks huolii, niin sai Patroklos niukemmin, kuin tuo Minottin laps, mi kuoli Dardanellien aaltoihin. Hän hautahan pääsi samaan rantaan, jok' unta Troian urhoille antaa. Mut mit' on heistä jäänyt muuta, mi kertois heidän vaiheistaan? – Ei kiveä kummulle, hautahan luuta, mut iäti elää he lauluissa vaan.
26.
Tuoss' Allah-huudoin taistelohon Osmannien uljas valio karkaa. Käs'varsi johtajan paljas on, niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa. Se olkaan paistoi paljasna niin, siit' uljas kantaja tunnettiin. Toiset kullassa kulkea saa, vain vihollista se kiihoittaa; monell' on kalpa kaunoisampi, mut Alpin on ruusunpunaisin; monell' on kypäri korkeampi, mut tuo käsi paljas on paistavampi, miss' soi sodan melske murhaavin. Ei lippua ollut taiston tiellä, mi rinnalla sen nyt liehua vois, ei viiriä voiton, mi puoliks vielä niin kauas delhejä vienyt ois; kuin tähdenlento se tuikki siellä. Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa, siin' uljaimmat pian maassa makaa; siin' armoa turhaan pelkur' anoo, kun tartaari hänen vertaan janoo. Mut sankari kaatunut mykin kielin hymyilee kuololle uhkamielin ja viime iskunsa vaikutusta vain tarkkaa mieheen lähimpään, vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa jo tempoo heikosti verissään.
27.
Mut vanhus pystyss' seisoi vielä kuin rautamuuri Alpin tiellä. "Antau, Minotti, miekkoines, pelasta itses ja tyttäres!"
"En koskaan, renegaatti, sulle,
vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"
"Franseska! – Morsioni kallis!
Hänetkö uhmas kuolla sallis?"
"Hän turvass' on." —
"Hän, missä, milloin?" —
"Hän taivaass' on nyt tahratonna, miss' sielulles ei sijaa, konna." – Niin julmast' ukko nauroi silloin, kun näki Alpin horjuvan kuin huumaamana salaman.
"Oi, milloin kuol' hän?" —
"Yöllä kuoli, mut
surra eroaan en
huoli; ei ykskään
heimost' olla mun
saa orja
puolikuun ja sun.
– Käy päälle!"
—
Käsky tuo ol' turha, sill' Alp jo suistui
kuolemaan! Juur' kun Minottin sanain murha
kovemmin kosti uhkallaan, kuin miekka hyvityst'
ois taannut, jos aikaa iskemään ois saanut, niin
lähi-kirkon holvistosta, miss' epätoivoin yhtynyt
pien' oli parvi taistelosta ja vastarintaan ryhtynyt,
lens' kuula, Alpin maahan syöksi. Ei haavaa
nähnyt yksikään, mi halkas uskottoman pään,
kun elonsa jo muuttui yöksi. Säkenen jonkun
silmä heitti, kun nousematta nukkui hän, mut
kohta kuolonpimeys peitti tuon ruumiin
nytkähtelevän. Eloa viel' ol' värinä, jäsenten
kevyt tärinä. Hän käännettiin, ja hurme, multa
poloisen kattoi poven, pään, ja suusta
sydänverten kulta vuos' syvist' elinlähteistään. Ei
nähty sykkimistä suonen, ei huokausta huulillaan;
ei sana, hengenvetokaan hänt' ilmoittanut tiellä
tuonen. – Rukoilla hän ei kerinnyt, vaan ripitt'
on hän erinnyt, sieluss' synnin raskas taakka —
luopiona loppuun saakka!
Käsky tuo ol' turha, sill' Alp jo suistui kuolemaan! Juur' kun Minottin sanain murha kovemmin kosti uhkallaan, kuin miekka hyvityst' ois taannut, jos aikaa iskemään ois saanut, niin lähi-kirkon holvistosta, miss' epätoivoin yhtynyt pien' oli parvi taistelosta ja vastarintaan ryhtynyt, lens' kuula, Alpin maahan syöksi. Ei haavaa nähnyt yksikään, mi halkas uskottoman pään, kun elonsa jo muuttui yöksi. Säkenen jonkun silmä heitti, kun nousematta nukkui hän, mut kohta kuolonpimeys peitti tuon ruumiin nytkähtelevän. Eloa viel' ol' värinä, jäsenten kevyt tärinä. Hän käännettiin, ja hurme, multa poloisen kattoi poven, pään, ja suusta sydänverten kulta vuos' syvist' elinlähteistään. Ei nähty sykkimistä suonen, ei huokausta huulillaan; ei sana, hengenvetokaan hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. – Rukoilla hän ei kerinnyt, vaan ripitt' on hän erinnyt, sieluss' synnin raskas taakka – luopiona loppuun saakka!
28.
Hirmuisesti huudot soi kumpaisenkin joukon puolla: tääll' on riemu, raivo tuolla. Vimma miehet villiks loi, kalvat, keihäät salamoi, iskut, pistot vuoroin sataa katkaisten mont' elonrataa. Antain tuuma tuumalt' alaa rautaisella kädellään Minotti suojas viime palaa maasta isännöimästään. Viimeiset hänt' urhot vielä auttoi miekalla ja miellä. Viel' on kirkko vapaa, josta kuolon kuula äsken ties Korinton tuhon puoliks kostaa, kun sortui uljain vihamies. Sinne väistyy urhot nuo verivirroin kadun kastain, kasvot vainolaista vastaan miekoin turvatien he luo. Lähell' uhkaa heitä saarros, mut he ehtii temppeliin, missä kiviseinäin kaarros suojaa heitä hetken niin.
29.
Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan turbaanit kintereillä kulki; niin tunki eespäin tulvanaan, ett' oman paluutiensä sulki. Se tie oli ahdas, mi Minottin vei viime turvapaikkaan tuolla: Jos pelkuri pakoon kääntyikin, hän sortui laumojen jalkoihin, sen voittaa täytyi taikka kuolla. He kuoli, mut heidän ruumiilleen nous kostajat kohta kalpoineen. Tapettuin aukot heti täyttää verekset joukot, raivokkaat; niin uupuu templin sotilaat, kun saavat yhä kalpaa käyttää. Osmannit ovelle jo entää, sen kestää vankka raudoitus; ja kuolon kuula, leimaus sen joka raost' ulos lentää. Ja akkunoista ruhjotuista niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. – Jo huojuu portti pielipuista, sen laudat lonsuu, raudat ryskää – se taipuu – vaipuu – luhistuu – Korinton turva kukistuu!
30.
Minotti eessä alttarin niin synkin mielin seisoi yksin. Madonna sieltä suloisin hänehen katsoi säteilyksin ja auvosilmin armahin. Pyhältä paikaltaan hän sieltä luo meihin hurskaampata mieltä. Kuvassa rukoillen hän hohtaa Jumalan poika polvillaan, hymyillen huokauksiin maan, kuin tahtois taivaaseen ne johtaa; säteillen vielä pyhää rauhaa, vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa. Minotti häneen loi katsehensa ja ristihe syvään huoahtain; nyt tempas hän palavan soihdun vain ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa päin myrskysi paljous pakanain.
31.
Mosaikin all' on hautaholvi, miss' uinui moni sukupolvi. Nimensä, kiviin piirretyt, on hurmeen hyhmä peittänyt. Ja veistokilvet, kuvat kummat ja kirjokarva marmorein verest' on niljakat ja tummat, katetut miekan pirstalein ja kaatuneitten kypärein. On kuolleit' yllä – ja alla myös siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'! Näit kolkot kirstusarjat noiden raoista synkkäin ristikoiden. Mut sota oli astunut myös mustiin kalman kammioihin ja ruutiaarteens' ahtanut luumiesten lujiin asuntoihin. Tää sodan aikaan kaupungin ol' aseaitta salaisin; vei sinne lanka, pantu juuri – tuo viime turva Minottin, kun saartoi joukko julma, suuri.
32.
Viholliset jo voittaa alaa, on vastarinta toivoton. Kun kostonvimma paisuin palaa, mut elävistä puute on, he ruumiit silpoo, rikki ratkoo, päät kuollehilta kalvoin katkoo. Pois syöstään kuvat komeroista ja alttar'-aarteet temmataan; pyhistä hopea-astioista kiroillen kauan tapellaan. He kimppuun käy pääalttarin – on sillä näky loistavin! Sen säteilevi pöydäll' yhä vihitty kultakalkki pyhä, niin raskas, suuri, kimaltain kuin päivä silmiin pakanain. Viel' aamulla vaahtosi viini siellä verenä pyhänä Kristuksen; sit' uskovat joivat hurskaalla miellä syntinsä anteheks anoen; pisara joku siin' on vielä. Kakstoista kynttilätä palaa komeina kehäll' alttarin, ken kultaa puhtoisinta halaa – se saalis parhain – viimeisin!
33.
He kooss' on – lähin kurkoittaa jo, vain hetki – niin hän saaliin saa jo, kun lankaan Minottin käy käsi soihdullansa – sen syttyy pää! Ja torni, aartehet, holvitkin, ja puolikuun sekä ristin kansa, kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa ja kirkko ryskehin hirmuisin niin ilmaan räjähtää. Ja holvit hajonneet – vallit vajonneet – meri, mi taappäin kuohueli, vuori, mi vapis ja horjahteli kuin ois maanjäristys – tuhannet pirstat, joita kylvi taivaalle liekki ja sauhupilvi ja tuima täristys – julisti vihdoin vimmatun noin tauonneeksi taistelun.
Kaikk' kappaleet rakettein lailla lens' ilmaan, matkas pilvein mailla. Mon' urho kookas, parhaillaan, nyt vaaksaks kärventyi ja suli; pudoten maahan matkaltaan hän kekäleinä kenttään tuli, ja tuhkasade peitti maan. Ken putos lahteen, tuhansilla sen saartoi vesi renkahilla. Ken rantaan ruhjottuna vajos, se kauas kannakselle hajos. Kristitty vaiko turkkilainen? Sen tietkööt äiti-raukat vainen! Ken heistä silloin unelmoi, kun kehdoss' uinui pienokainen ja unta äiti autuainen sen suojas, että koittais koi, mi pienen ruumiin pilstaroisi. Täält' ykskään äit' ei koota voisi nyt lastaan, heelmää murheiden, kun merkkejä ei ollut muita jälellä hahmost' ihmisen kuin kallon siruja ja luita. Putoovat hirret suitsui, paloi, ja kivisateen taivas valoi; ne saveen syvät kuopat löi, kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.