Loe raamatut: «Pikku Fadette»

GEORGE SAND

Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään – nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien kirjailijanimien joukossa.

Tämä nainen, omalta nimeltään Amandine Aurore Lucie Dupin, syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton. Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen kirjallisessa toiminnassaan.

Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18: een ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.

Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli rouva Dudevand. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla – toisella puolella nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen, tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda ja elostella muiden naisten kanssa – toverina nuoren aviovaimon avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9 vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831, mies ja vaimo menivät eroon asumaan – ja siihen päättyi Auroren elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. porvarillinen aika.

Seuraavaa on sanottu hänen seikkailu-aikakaudekseen. Se alkoi siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua – lapset jäivät toistaiseksi isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi työkseen tunnetun kirjailijan Jules Sandeau'n kanssa "Rose et Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon". Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä, jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee – George Sandin nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi, ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen hätä- ja vapautushuutoja – naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi tehdä ihmisen onnelliseksi – ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8 vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että poikansa Maurice mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi – pojan rakkauden.

Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin – hän oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja, joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä, julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän aikanamme niin suurimerkityksellisen yhteiskuntaromaanin ensimäinen tienraivaaja.

Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota voisimme sanoa hänen valtiolliseksi aikakaudekseen. V. 1848 puhkesi Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä", oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa. Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina 1855: een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III: n kunnianhimoista keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.

Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa – heräsivät ja pulppusivat paperille monina ihanina kyläkertomuksina: "La petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m., joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi. Näillä kertomuksilla hän vallotti koko Ranskan kansan, ja ne ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit. Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa, tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan sydämessä – ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.

Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan onkin sanottu hänen äidilliseksi aikakaudekseen. Hän asuu yhä edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin nuorempinakin päivinään. Hän elää "tyynen ja onnellisen vanhuuden päiviä", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat menneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa hänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon mainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi äitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan kuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin saakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet ovat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana rauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.

George Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena ja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti – viimeisinä aikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti sen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt kaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin ole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita, kaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta varma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet että hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät sitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa uskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän – se on vain tuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen runollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko, ja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla uskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.

Jotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen vapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien lemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä jokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin etsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen puhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan taisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään koko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä yksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja taistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo elämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet rehevän, tähkivän laihon alle.

I

Isä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies – muuten häntä ei olisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi peltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa kirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset kuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka oli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko seutukunnalla – se oli yleisesti tunnettu asia.

Ukko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi aukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja kahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli riihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja, kirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla rehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja suurimmat.

Ukko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä perheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään kohtaan.

Hänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi arveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka halusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä lahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet tulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin saattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä että ne olivat kaksosia.

Sagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan esiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen ristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi hävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa suuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka ei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen Sylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin vanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen kumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää semmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut, aina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.

Ukko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki kehdossa kaksi pientä päätä. "Katsoppas!" virkkoi hän; "tuo kehto on aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa." Hänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan milloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään itse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt, menihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin lämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. – "Sinä hommailet niin uutterasti, eukkoseni", sanoi hän, "että pitääpä minunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt kaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet; se on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan. Ole huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän sentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa, sillä se olisi jo melkein liikaa."

Barbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen. "No", sanoi hän; "älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä moittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat kauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja siitä saatamme olla iloisia."

"Oi", sanoi vaimo, "tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin moitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei mikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne ovat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen täytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi."

"Vai niin", virkkoi mies; "onko asia sillä lailla? Minä puolestani en ole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia – eihän sellaisia niin usein näe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä neuvoa."

Kun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: "Uskokaa minua, teidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule sairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä vuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien syntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset kaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän terveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa näköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on voimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee. Mutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja yhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen. Ne eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat tulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia ja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi enkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti Barbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan, ja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää toisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka päivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä kaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta peltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei kukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea."

"No niin, käyhän se laatuun", sanoi ukko Barbeau korvallistaan raappien. "Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin toisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin toinen lopulta kuolee suruun ja ikävään."

"Sekin on totta", sanoi Sagette-muori; "mutta kuulkaahan nyt, mitä vanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun lapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon, silloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien, kun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna heidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja jättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen metsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä laitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä, ja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää pukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle lakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita samasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää kaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian läheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan. Pelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran katkerasti katua."

Sagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin seurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan. Ja kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi samalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.

Mutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori, joka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki muut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin kuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle imettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä sillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.

Meidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään, ja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä tiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut kukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää molempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä, pyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin herrasmieheltä konsanaan.

Ukko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli hänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja kyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten ollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät voineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin hiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä vaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen nukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun he tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin ja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän kanssa 15: sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun sadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi: "Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän pitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme hienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani imettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme ovat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne ovat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään niin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista vuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette – muori kielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät he kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän sanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska kaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset. Näen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin että toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme imettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti kumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen sydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja suloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä – en tiedä oikein miten – kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän, ukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua; tehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut. Sillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa kiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan siinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan."

"Saatat olla oikeassa, muoriseni", vastasi ukko Barbeau katsellen vaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta. "Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?"

"Ole huoletta", vastasi vaimo; "minulla on vielä sellainen ruokahalu kuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen heikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä liiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi."

Ukko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt turhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta tai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka, että hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä pienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin itse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi suoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka hiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi avustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.

Sillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi sekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja – tytärtensä kanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.