Loe raamatut: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi»

ENSIMÄINEN LUKU

Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä

Pimeä yö oli ulkosalla; vielä pimeämpi paikka, josta ääni useita kertoja huudahteli: "Johannes". Se oli pieni tupa suuressa talonpoikaistalossa; isosta vuoteesta, joka täytti melkein koko takaseinustan, kuului se ääni. Vuoteessa lepäsi talon emäntä miehineen ja miehelle huusi vaimo: "Johannes", kunnes mies vihdoin alkoi murahdella ja kysyi: "Mitä tahdot, mikä on?" "Sinun pitää nousta ruokkimaan karjaa. Kello on jo yli puoli viisi ja Uli tuli kotiin vasta kolmatta käydessä ja putosi portailta kun lähti menemään ylistupaan. Kyllä olisi mielestäni sinun pitänyt herätä, sillä tavalla se koluutteli. Se oli humalassa eikä jaksa nyt nousta ylös, ja minusta onkin parempi, ettei se mene tulella näin höyrypäisenä talliin."

"Kyllä on pelissä nykyaikaan noiden palkollisten kanssa", sanoi isäntä sytyttäessään tulta ja pukeutuessaan. "Tuskin saa niitä palvelukseen, palkkaa niillä ei ole milloinkaan kylliksi ja päälle päätteeksi pitäisi tässä vielä itse tehdä kaikki työt eikä kurahtaa heille niin mistään. Ei tässä ole enää isäntä talossaan eikä voi olla kyllin varovainen välttääkseen riitaa ja pysyäkseen hyvässä huudossa." "Mutta tälleen et sinä saa antaa tämän jatkua", sanoi vaimo, "tätä toistuu jo liian usein; pelkästään viime viikolla vetelehti se kaksi kertaa ja nosti palkkaansa ennen paastoa. En sano tätä ainoastaan sinun, vaan myös Ulin vuoksi. Jos ei hänelle mitään sanota, niin tuumii hän elelevänsä ihan kuten pitääkin ja tulee yhä kunnottomammaksi. Ja täytyyhän meidän toki totella omaatuntoamme. Isäntäväki on kuitenkin isäntäväkeä! Sanottakoon uuden muodin mukaan mitä tahansa: ettei se muka kuulu kehenkään mitä palvelijat tekevät loma-ajoillaan, niin isännät ovat kuitenkin isäntiä. Siitä mitä he talossaan sietävät ja käskyläistensä sallivat tehdä, ovat he edesvastuussa Jumalalle ja ihmisille. Ja sanon lastenkin vuoksi. Sinun täytyy käskeä hänet pikkutupaan,¹ kun ne ovat syöneet suuruksensa ja lukea hänelle lakia."

Useissa talonpoikaisperheissä, etenkin sellaisissa, jotka ovat varsinaista talonpoikaisaatelia, s.o. sellaisissa, joilla tila on kauan kulkenut suvussa perintönä, joten suvun tavat ovat vakaantuneet, suvun kunniakäsite muodostunut, vallitsee nimittäin tuo varsin kaunis tapa, ettei tahdota nostaa pienintäkään kinaa ja kiivasta sananvaihtoa, niin että voisi herättää naapurien huomiota. Ylevän rauhallisena lepää talo vihreän puistikkonsa keskellä. Levollisina, varman säyseinä liikkuvat asukkaat sen piirissä ja ympärillä. Puistikosta kajahtaa enintäin hevon hirnunta, mutta ei ihmisääniä. Ei toruta paljoa eikä kovaäänisesti. Mies ja vaimo eivät moiti toisiaan kaikkien kuullen ja palvelusväen vioista he eivät usein puhu tahi huomauttavat niistä vain kuten ohimennen, virkkavat vihjailevan sanan, niin että muut sen tuskin huomaavat. Jos tapahtuu jotain merkillisempää tahi mitta tulee ylen täydeksi, niin kutsuvat he syntipukin pikkutupaan ja tekevät senkin niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Tai varustautuvat he hänen puheilleen hänen ollessaan työssä yksinään ja "lukevat lakinsa", kuten tapana on sanoa, neljän korvan kuullen. Lainlukuunkin on isäntä sitäpaitse tavallisesti hyvin valmistautunut. Hän lausuu sanansa aivan levollisesti, oikein isällisesti, ei salaa rikolliselta mitään, ei kaikkein karvaintakaan totuutta, mutta kohtelee häntä oikeuden mukaisesti ja näyttää hänelle miten hänen rikoksensa vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa. Ja kun isäntä on lakinsa lukenut, on hän tyytyväinen, ja asiat ovat sillä tolalla, ettei manattu eivätkä muut huomaa isännän menettelyssä hituistakaan tavallista kummempaa, ei katkeruutta, ei kiivautta. Näillä lainlukemisilla on yleensä suotuisat seuraukset niistä henkivän levollisen isällisyyden ja sen vuoksi, että ne pidetään muilta salassa. Sellaisissa taloissa vallitsevalle maltillisuudelle ja rauhalliselle vaativaisuudelle tuskin lie missään muualla vertoja.

Paraiksi oli isäntä ennättänyt talliin, kun Ulikin tuli sinne hänen jälestään, mutta vaieten; he eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen. Kun huudettiin keittiön ovelta ruualle, meni isäntä heti kaivon rännille ja pesi kätensä; mutta Uli vitkaili kauan ennenkun tuli. Hän ei ehkä olisi tullutkaan, jos ei emäntä itse olisi huutanut vielä häntä erittäin. Ulia hävetti näyttää naamaansa, ruskeaa, sinisen puhuvaa, veristä. Hän ei ymmärtänyt, että on parempi hävetä pahoja tekojaan ajoissa, eikä sitten vasta, kun ne on tehty. Mutta tämän oli hän saapa kokea.

Pöydässä ei lainkaan huomautettu, kyselty hänen asioistaan; piiat, joita oli kaksi, eivät tohtineet edes virnistelläkään, sillä isäntä ja emäntä pysyivät vakavina. – Oli syöty, tytöt kantoivat vadit tuvasta. Uli, joka jäi viimeiseksi ruokailulle, rukousteli, nosti kyynärpäänsä pöytälaudasta ja pani hatun päähänsä: siis aikoi lähteä hänkin ulos. Mutta silloin sanoi isäntä: "Tulehan tänne vähän", meni pikku tupaan ja sulki oven Ulin jälestä. Isäntä istuutui pienen pöydän päähän ja Uli jäi seisomaan ovelle tekeytyen naamaltaan niin lammasmaiseksi kuin mahdollista, mutta pian vaihtuivat hänen ilmeensä vuoroin niskuroiviksi, vuoroin katuvaisiksi.

Uli oli isokokoinen, kaunis poika, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt, voimakkaan näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli piirteitä, jotka eivät todistaneet liiallisesta viattomuudesta ja kohtuullisuudesta. Parin vuoden päästä ne helposti voisivat tehdä hänet kymmenen vuotta vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli.

"Kuules Uli", aloitti isäntä, "tätä menoa ei saa jatkua, sinä vietät liian kunnotonta elämää, sinä käyt liiaksi yöjuoksulla ja juopottelemassa. Minä en mielelläni heitä hevosiani ja lehmiäni sellaisen huostaan, jolla on pää täynnä viinaa tai viiniä, en uskalla laskea mokomaa talliin lyhdyn kanssa, en etenkään, jos vielä tupakoikin kuten sinä. On jo liian monta taloa tuhottu sillä kevytmielisellä tavalla. Minä en tosiaan ymmärrä, mikä sinulla oikeastaan on mielessä ja mitä sinä ajattelet? Mihin tämä vie?" Uli sanoi, ettei hän ollut mitään tuhonnut, hän oli aina tehnyt työnsä, ei ollut kenenkään tarvinnut tehdä niitä hänen puolestaan. Hänen juomisistaan ei muiden tarvitse maksaa, ei kuulu kehenkään hänen ryyppäämisensä, omia rahojaan hän ryyppää. "Mutta niitä rahoja ryyppää minun renkini", vastasi isäntä, "ja jos sinä olet kunnoton, niin kuuluu se minuun ja ihmiset sanovat, että sehän on Bodenbauerin renki. Ne eivät voi ymmärtää, mikä tuollakin isännällä lie mielessä, kun antaa rengin sillä tavalla vetelehtiä ja sellaista talossa pitää. Et ole vielä yhtään taloa tuhonnut, mutta ajatteleppas, Uli, eikö yhdessäkin olisi liikaa? Olisiko sinulla enää levon hetkeä, jos sinun täytyisi ajatella, että tuhosit minun taloni? Olisiko, jos sinun täytyisi ajatella, että me ja lapset vielä paloimme mukana? Ja mitä on sinun työstäsi? Parempi olisi kun makaisit koko päivät sängyssä. Sinähän nukut lehmäin alle lypsäessä, et näe, et kuule mitään, et tunne hajua, ja kompuroit talossa kuin pyörryksissä. On surkeaa sinua nähdä. Katsele nyt siinä sitten pöllästyneenä! Hyvin näkee, ettet ajattele mitään muuta kuin sitä kevytmielistä naishepakkoasi, jonka pariin olet antaunut".

Uli sanoi, ettei hän ole antautunut minkään hepakon pariin, se ei ole ikinä totta. Ja jos ei voi tehdä kylliksi työtä, niin menee matkaansa. Vaan sellaistahan se on nykyaikaan, yhdellekään isännälle ei voi tehdä kylliksi työtä vaikka alituiseen ahertaisi; toinen on pahempi toistaan. Palkkaa tahtovat antaa ajan mittaan yhä vähemmän ja vähemmän ja ruoka tulee päivä päivältä huonommaksi ja huonommaksi. Viimein täytyy kai koota maakirppuja, sittiäisiä ja heinäsirkkoja jos haluaa lihaa ja rasvaa kaaliinsa. "Kuule Uli", sanoi isäntä, "ei nyt huolita puhella näin toisillemme, sinä olet vielä liian höyrypäinen. Minun ei vielä olisi pitänyt sanoa sinulle mitään. Mutta minä säälin sinua, sinä olisit muuten kunnon poika, työhön pystyvä poika. Minä olen aina alusta uskonut, että sinusta voi tulla oiva mies, ja minä olen iloinnut. Mutta sitten kun rupesit vetelehtimään ja käymään yöjalassa, muutuit sinä ihan kokonaan. Sinä et välitä enää mistään, sinä olet pahalla päällä, ja jos sinulle jotain sanoo vaikka miten sävyisästi, väännät sinä suusi murjalleen tahi äkäilet koko viikon. Kyllä olet antautunut kehnon naisen pariin ja, usko minua, sinä tulet onnettomaksi. Ei sinun tarvitse luulla, etten minä sitä tiedä! Sinä käyt Gnäggerlersin Anna Liisan luona ja hännystelet häntä aina! Ja sehän on seudun kehnoin tyttö, hänen luonaan käy vilinä kuin kyyhkyslakassa, joka lurjuksen kanssa se rupee väleihin. Ja juuri sinut se ilmoittaa syylliseksi kun tulee hairaus. Saat sauna-akan oluet muiden tähden ja ikäsi sovittaa toisten syntejä. Saat tuntea mikä on kallis aika, kuten niin monet tuhannet muut, jotka menettelivät kuten sinä ja nyt elävät kurjuudessa. Sillä ihmisellä, joka ei tyydy mihinkään, jolla on aina kaikkea liian vähän, jonka joko täytyy kerjätä, tehdä velkoja tai nähdä nälkää, on aina kallis aika, miten huokea se muilla lieneekään, vuodesta vuoteen, ijankaikkisesti. Mene nyt, ja malta mielesi. Ja ellet halua tapojasi muuttaa, niin voit lähteä, Jumalan nimessä; minä en houkuttele sinua enää. Ilmoita sitten viikon kuluttua päätöksesi."

Uli murahteli, että hän on jo harkinnut, ei tarvitse viikon aikoja. Ja meni ulos. Mutta isäntä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

Kun isäntä tuli pikkutuvasta, kysyi emäntä häneltä, kuten tavallisesti: "Mitä sinä sille sanoit, mitä se vastasi?" "En minä voinut sille mitään", vastasi isäntä. "Uli pullikoi vielä kovasti vastaan, ei ollut nukkunut päätään selväksi; olisi ollut parempi, jos olisin puhunut hänelle vasta huomenna tai illalla kun kupariseppä on hänet pehmentänyt. Nyt annoin hänelle miettimisaikaa ja odottelen mitä tulee."

Uli meni ulos hyvin äissään, kuten olisi hänelle tehty törkeää vääryyttä. Hän paiskeli työkaluja kuten aikoen ne tuhota ja karjui elukoille niin että isännän selkää karmi; mutta isäntä pysyttelihe levollisena; yhden ainoan kerran hän vain sanoi: Siivolla! Muun palvelusväen pariin ei Uli mennyt, vieläpä heille murjottelikin. Kun isäntä ei ollut muiden kuullen lukenut lakia hänelle, ei hän voinut keventää sydäntään muille Ja kun muut eivät olleet syypäitä kuten hän, ajatteli hän, että muut ovat isännän puolella ja hänen vastustajiaan, tuon syvästi todellisen lauseen mukaan: se joka ei ole minun puolestani, on minua vastaan. Kestään ei hän siis saanut kuulijaa pöyhkeilläkseen ja hänellä ei ollut tilaisuutta kerskuilla: piru hänet vieköön, jos hän on täällä hetkeäkään kauempaa kuin määräaikansa loppuun.

Vähitellen lähtivät viinin ja muut paholaiset hänestä ja yhä veltommiksi kävivät uroon jäsenet. Äskeisen jännityksen sijalle tuli sietämätön väsymys. Mutta tämä väsymys ei vallannut pelkästään ruumista, vaan myös sielun. Ja kuten väsyneelle ruumiille on raskasta ja kiduttavaa kaikki mitä se tekee, niin tuntuu myös väsyneestä sielusta kaikki raskaalta, mitä se on tehnyt ja millä sitä tulevaisuus uhkaa. Mille se äsken nauroi, se sitä nyt itkettää, ja mikä sitä ennen viehätti ja riemastutti, se on nyt harmia ja murhetta. Sen vuoksi, jonka yli se äsken hypähteli kevyisin jaloin, haluaisi se nyt repiä hiukset päästään, vaikkapa koko pää-pahan paikoiltaan. Kun tällainen mieliala asustaa ihmisen sielussa, on se vastustamaton ja kaikkeen, mikä ihmisen mieleen tulee ja mitä hänelle tapahtuu, heittää se synkeän hohteensa.

Vaikka Uli silloin, kun hänen päänsä oli viiniä täynnä, oli äkäillyt isännälleen, niin haihtui hänestä nyt kiukku itsestään viinin kerällä. Hän ei harmitellut enää isännälleen, joka oli moittinut häntä hutiloimisesta, vaan itselleen siksi, että oli hutiloinut. Hänen mieleensä johtuivat nuo 23 batzia², jotka hän yhtenä iltana oli hukannut. Sitä summaa ansaitakseen täytyisi hänen nyt tehdä työtä lähes kaksi viikkoa ennenkun ne olisivat hänellä jälleen koossa. Hän oli kiukuissaan, kun saisi niiden vuoksi tehdä niin paljon työtä, oli kiukuissaan viinille, jonka oli juonut, kapakoitsijalle, joka sen oli hänelle tuonut j.n.e. Hän mietti isännän sanoja Gnäggerlerin Anna Liisasta, ja hän tuskastui niin että hiki tunkihe hänen otsalleen. Nyt alkoi häntä moni seikka tässä tytössä epäilyttää. Ja ehkä hänen on se vielä naitava? Hänen täytyi nyt alituiseen tuota asiaa aprikoida, tuumia sitä puoleen ja toiseen. Väliin hän otsansa hiessä tuli muka vakuutetuksi siitä, ettei koko seikka ollut minkään arvoinen, että vaara oli kaukana. Ja kuitenkin mietiskeli hän jo pätevät syyt, joilla vaaran sattuessa ja Anna Liisan tullessa häntä hakemaan, voisi kieltäytyä lähtemästä.

Silloin näki hän tuhannen askeleen päästä jonkun naisen lähenevän taloa, luuli sitä Anna Liisaksi: ja heti hänen syynsä, suunnitelmansa ja lohduttelunsa hupenivat kuten kourallinen korsia, jotka joutuvat tuleen. Jalkansa alkoivat täristä pelosta ja hän pakeni talliin tahi riiheen. Hän näki joka pensaan takana Anna Liisan ja jos joku koputti talon ovelle, vavahti hän kuin haavan lehti ja ajatteli, että Anna Liisa se seisoo ulkona ja aikoo kutsua häntä puheilleen. Mitenkä hän voisi mennä naimisiin? Eihän hänellä ole yhtään rahaa, hän on viimeisestä puvustaankin vielä velkaa räätälille ja kauppiaalle. Hänellä on vain kolme kelvollista paitaa ja neljä kehnoa. Ja kukapa haluaisi lainata hänelle häärahoja, kuka maksaa häätamineet? Miten voisi hän elättää vaimon ja lapset, ja maksaa velat, kun hän ei nyt yksinäänkään jaksa tulla toimeen? – Näiden aatosten vuoksi joutui hän ihan suunniltaan, unohti kaiken ja teki kaikki nurin päin. Elämänsä oli kiusallista. Hän oli tyytymätön itseensä ja siksi myös tyytymätön kaikkiin muihin, koko maailmaan. Hän ei lausunut kenellekään niin kelpo sanaa ja mikään ei ollut hänestä paikallaan. Hänestä tuntui kuin keittäisi emäntä tahallaan kaikki ruuat kehnosti ja juuri niitä lajeja, joista hän ei pitänyt. Hänestä tuntui siltä kuin isäntä kiusaisi häntä tarpeettomalla työllä, hevoset kaikki olisivat laiskimuksia ja lehmät vartavasten hänelle vastuksina: pölkkypäisimpiä ruohon purijoita koko Jumalan taivaan alla.

Jos hänellä olisi ollut rahaa eikä olisi pelännyt tavata Gnäggerlerin Anna Liisaa, olisi hän uhkapäissään ja tuskissaan lähtenyt viinin juontiin, hukuttaakseen siihen kiukkunsa, harminsa ja alakuloisuutensa. Nyt täytyi hänen pysytteleidä kotosalla, näyttäytyä ihmisille niin vähän kuin mahdollista ja pistäytyä vähän väliä talliin, kun näki jonkin naisihmisen etäämpää. Jos ketä nyt ehkä hämmästyttää se, että Uli näin pelkäsi Anna Liisaa, että Ulin rakkaus tyttöön näytti näin pian haihtuneen, sille täytyy minun huomauttaa, ettei Uli Anna Liisaa lainkaan rakastanutkaan. Hän oli vain noita kovin tavallisia poikia, jotka mahtailun halusta heittäytyvät öisten kohtausten vapaille tavoille niin aikaisin kuin mahdollista ja ryhtyvät ilman omantunnon vaivaa, voisinpa melkein sanoa, hituistakaan ajattelematta, kaikkeen, mitä vain haluavat ja mitä tilaisuus tarjoo. Vaaraa aavistamatta he liihoittelevat tulen ympärillä kuten kärpäset ja melkein uskomattomalla tavalla, ellei heidän ajattelemattomuuttaan tuntisi, he sitten pelästyvät kun nuo välttämättömät, luonnolliset seuraukset tulevat ilmi, ja tytöt syyttävät heitä isyydestä. Silloin he pelästyvät kuten ihmiset ainakin, jotka side silmillä on viety syvän kuilun äyräälle ja joilta peite otetaan pois vasta kun heidät syöstään kuiluun. Rakkaus haihtuu heistä heti kun tyttö heitä syyttää. He pakenevat tyttöjä, joiden kanssa ennen rupesivat niin hempeihin väleihin ja joita usein kestitsivät. Vieläpä he heitä oikein vihaavatkin. Ja tätä eivät tytöt tuhatkertaisesta kokemuksesta huolimatta ota tajutakseen, nuo tytöt, jotka paheellisella alttiudellaan, jopa lähentelemiselläänkin luulevat hellyyttä ja rakkautta itselleen hankkivansa ja saavansa.

Isäntä ja emäntä antoivat Ulin olla omillaan, näyttipä siltä, kuin eivät he olisi hänestä olleet huolissaankaan. Mutta toisinpa olikin. Emäntä oli pari kertaa sanonut miehelleen: Ulihan tekee askareensa kovin kunnottomasti; hän ei ole nähnyt Ulia koskaan ennen tällaisena; eiköhän mies vain ollut lukenut hänelle liian kovia sanoja? Mies ei myöntänyt. Ei Uli ollut äissään yksin hänelle, vaan koko maailmalle, sanoi hän. Hänen mielestään Uli oli äissään etupäässä vain itselleen, vaikka puski sisuaan muihin. Sunnuntaina sanoi isäntä aikovansa vielä puhella Ulin kanssa, näin ei elämä voinut jatkua, Ulin täytyisi nyt viimein joko viisastua tai lähteä talosta. Mutta emäntä sanoi, ettei isännän vain pitäisi puhutella Ulia kovin tylysti. Uli ei emännän mielestä ollut kaikkein pahimpia. Kyllähän sen tietää, millainen hän nyt on, mutta ei, mikä siitä vielä voi tulla.

TOINEN LUKU

Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa

Sunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot olivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja tuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä. Tuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat häälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden ruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina suloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken yli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan. Tuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin isännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä siunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin askelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon pientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan pellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita, jotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois silloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan itselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan myöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja viisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja eläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei ainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan, laiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan. "Jumalalle kiitos ja kunnia", ajatteli hän, "minä, minun vaimoni ja minun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän tähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on vain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin hänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme syö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla, vaan myös sydämen syvyydestä." Mutta sitten hän ajatteli Ulia. Ruhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja voimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti ja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan haikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään, mitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa. Omasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös muiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne olivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki heidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse lääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä. Sellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan tärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se välinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.

Näin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli jo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä vain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta ystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen ystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos hän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen jäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: "rakkaan Jumalan kanssa". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän katseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin. Tytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.

Kaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: "Kuka lähtee kirkkoon?" Emäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa ennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: "Äiti, minä tahdon mukaan." Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat. Kysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä, toisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen sijaan jos miten paljon.

Silloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian oudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei kirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan ja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat takaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä miellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta sielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa palvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton. Kuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille? Mutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan syytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli hänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt voivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen rengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää ei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun mylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä jauhattaa mieluummin kuin muilla.

"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla." Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.

Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta. Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa. – Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä. Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.

Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa. Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen, ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.

Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen: "Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa, joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi. "Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina; tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo. Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko sinulla suolasäkki?" – "Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se on sinulla." – "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä, – kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, – oli unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.

Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille. Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen "Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko viikkoon ollut.

Sisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni hän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun leipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä ehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta tätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo pystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä Annukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei edes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27 viikkoa vanhempi Annaa. "Trini", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus oli syöty; "saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle mieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa kotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen hakemaan." "Ei, Johannes, siihen en rupea", vastasi Trini. "Ei ole ollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä mielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään hyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan." "Sinä kursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme", sanoi Johannes. Trini kysyi: "Miten niin, mitä se sitten teki?" Isäntä vastasi: "No, herra rovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori silloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa, mutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä sanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja että se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat herraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa pannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän jo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että koko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani sanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken olekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa."³

Trinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna vielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki varustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi touhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän siihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan ryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli hikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä ja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä suoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä ja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat älynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei se siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä lapsi. – Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja kun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään ja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän. Kun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: "Mitäs olisit sanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja mennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua." "No minusta olisit tehnyt ihan oikein", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli hän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi hän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin naimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.