Loe raamatut: «Salammbo», lehekülg 20

Heidän toverinsa kuoleman aiheuttama viha ylläpiti heidän sieluaan ja vahvisti heidän voimiaan; he tunsivat hämärästi olevansa sorrettujen rinnassa asuvan jumalan palvelijoita ja ikäänkuin yleisen koston pappeja! Sitä paitsi suunnattoman vääryyden tuska ja varsinkin etäältä näkyvä Karthago sai heidät raivoihinsa. He vannoutuivat taistelevansa toinen toisensa puolesta kuolemaan asti.

He teurastivat ja söivät vetojuhtansa saadakseen mahdollisimman paljon voimia; sitten he laskeutuivat levolle. Muutamat rukoilivat kääntyen eri tähtiryhmien puoleen.

Karthagolaiset saapuivat tasangolle ennen heitä. He hankasivat kilpien reunoja öljyllä, jotta nuolet helpommin liukuisivat pois; jalkaväki, jolla oli pitkä tukka, leikkasi sen varovaisuuden vuoksi edestä lyhyeksi; ja viidennellä tunnilla Hamilkar käski kaataa kaikki ruoka-astiat, tietäen, että oli epäedullista taistella vatsa liian täytenä. Hänen armeijassaan oli neljätoistatuhatta miestä, siis kaksi kertaa enemmän kuin barbarien joukkoja. Ei hän kuitenkaan koskaan ollut tuntenut itseään niin levottomaksi; jos hän jäi tappiolle, niin se oli tasavallan turmio ja hän itse joutui ristiinnaulittavaksi; jos hän sai voiton, niin silloin hän Pyreneitten, Gallian, Alppien yli pääsisi Italiaan ja Barkaksen valta oli kestävä ijankaikkisesti. Parikymmentä kertaa yössä hän nousi tarkastamaan itse kaikkea pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä karthagolaisiin tuli, niin heidän pitkällinen kauhunsa oli heidät vimmastuttanut.

Narr' Havas epäili numidialaistensa uskollisuutta. Sitä paitsi saattoivat barbarit voittaa heidät. Kumma heikkous sai hänessä vallan; tavan takaa hän joi pitkiä siemauksia vettä.

Mutta eräs outo mies avasi hänen telttansa ja laski maahan vuorisuolasta tehdyn kruunun, joka oli kirjailtu rikistä ja simpukankuoriruuduista tehdyillä symbooleilla; toisinaan lähetettiin sulhaselle hänen hääkruununsa; se oli rakkauden osoitus, jonkinmoinen kehoitus.

Hamilkarin tytär ei kuitenkaan tuntenut mitään hellempiä tunteita

Narr' Havasta kohtaan.

Mathon muisto vaivasi häntä sietämättömällä tavalla; hänestä tuntui kuin tuon miehen kuoleman kautta hänen sielunsa vapautuisi, kuten kyykäärmeiden pistoksen parantamiseksi murskataan niitä haavaa vastaan. Numidian kuningas kuului hänelle; hän odotti kärsimättömänä häitä ja kun ne piti vietettämän voiton jälkeen, niin Salammbo antoi hänelle tämän lahjan yllyttääkseen hänen rohkeuttaan. Silloin pelko haihtui, eikä hän ajatellut muuta kuin onneaan saadessaan niin kauniin naisen omakseen.

Sama mielikuva oli herännyt Mathossakin; mutta hän torjui sen heti luotaan, ja hän omisti rakkautensa asetovereilleen. Hän helli niitä kuten osaa omasta olemuksestaan, vihastaan, – ja hän tunsi ajatuksensa kirkkaammiksi, ruumiinsa voimakkaammaksi; koko hänen tehtävänsä oli hänelle nyt niin päivän selvää. Jos hän toisinaan huokasikin, niin hän muisteli Spendiusta.

Hän järjesti barbarit kuuteen yhtä pitkään riviin. Keskelle asetti hän etruskilaiset, jotka olivat sidotut toisiinsa pronssikahleella; ampujat olivat niiden takana, ja kummallekin sivustalle hän jakoi naffurit, jotka istuivat lyhytkarvaisten, kameelikurjen sulilla koristettujen kameelien selässä.

Suffeetti järjesti samoin karthagolaiset. Jalkaväen kummankin puolin, kepeäaseisten viereen hän asetti clinabarit ja sitten numidialaiset; auringon noustessa seisoivat he siten rivissä toinen toisiansa vastaan. Kaikki loivat etäältä vimmaisia katseita, toisiinsa. Ensin oli huomattavissa jonkunmoinen epäröiminen. Vihdoin lähtivät molemmat armeijat liikkeelle.

Barbarit astuivat, jotta eivät hengästyisi, hitaasti, tanakasti polkien maata; punilaisen armeijan keskus muodosti kuperan kaaren. Sitten tapahtui kamala yhteensyöksyminen, aivan kuin kahden laivaston ryske niiden rynnätessä toisiinsa. Barbarien etumainen rivi oli sukkelaan auennut ja toisten takana olevat ampujat heittivät kuuliaan, nuoliaan ja heittokeihäitään. Karthagolaisten kupera rintama vähitellen oikeni, se tuli aivan suoraksi ja sitten taipui sisäänpäin; ja nyt lähestyivät molemmin puolin kepeäaseisten osastot toisiaan tasaisesti kuten sulkeutuvan harpin haarat. Barbarit, jotka vimmoissaan syöksyivät falangia vastaan tunkeutuivat jo tuohon aukkoon; he olivat mennä surman suuhun. Matho pidätti heitä, ja karthagolaisten siipien yhä lähetessä hän siirsi ulommaksi rintamansa kolme sisempää, riviä; kohta ne asettuivat hänen armeijansa siipien jatkoksi ja hänen rintamansa tuli kolmea kertaa pitemmäksi.

Mutta äärimmäisinä olevat barbarit olivat liian heikkoja, varsinkin vasemmanpuoliset, jotka jo olivat tyhjentäneet viinensä, niin että kepeäaseiset, jotka nyt hyökkäsivät heitä vastaan, laajalti särkivät heidän rivinsä.

Matho veti heidät taapäin. Oikealla siivellä olivat tapparoilla varustetut campanialaiset; hän ajoi ne karthagolaisten vasenta siipeä vastaan; keskusta hyökkäsi vihollisen kimppuun ja toisella äärellä olevat, jotka nyt olivat turvassa, pidättivät kepeäaseisia.

Silloin Hamilkar jakoi ratsuväkensä eri osastoihin, asetti raskasaseisia niiden väliin ja ajoi ne palkkasotureja vastaan.

Näiden kartionmuotoisten joukkojen kärjessä oli ratsumiehiä ja leveämmät sivut törröttivät täynnä keihäitä. Barbarien oli mahdotonta vastustaa niitä; kreikkalaisella jalkaväellä yksinään oli pronssiset varustukset; kaikilla muilla oli tikareja kepin nenässä, maatiloista otettuja viikatteita, kärrynpyörän raudoista valmistettuja miekkoja: liian pehmeät terät vääntyivät lyödessä, ja kun he kumartuivat taivuttaakseen ne jälleen jalallaan suoriksi, surmasivat karthagolaiset heitä nopeasti oikealta ja vasemmalta.

Mutta ketjuunsa kiinnitetyt etruskilaiset; eivät liikkuneet paikaltaan; kuolleet, jotka eivät voineet kaatua, olivat toisille esteeksi; ja tämä pitkä pronssirivi vuoroin supistui ja laajeni, notkeana kuin käärme, horjumattomana kuin muuri. Barbarit järjestyivät sen takana yhä uudelleen, huoahtivat lyhyen hetken; – sitten he jälleen syöksyivät aseiden tyngät käsissään taisteluun.

Monella ei enää ollut laisinkaan asetta, ja he syöksyivät karthagolaisten kimppuun purren heitä koiran tavoin kasvoihin. Ylpeinä riisuivat gallialaiset mekkonsa; etäältä näkyi heidän kookkaat valkoiset ruumiinsa: peloittaakseen vihollisia he avasivat haavansa. Punilaisen syntagman keskellä ei enää kuulunut käskyjen jakajan huutoa; tomun yläpuolelle kohoavat liput vielä jakoivat merkkejä, ja jokainen antoi suuren joukon aaltoilun viedä itsensä mukaansa.

Hamilkar käski numidilaisia hyökkäämään eteenpäin. Mutta naffurit riensivät heitä vastaan.

He olivat puetut avariin mustiin pukuihin, päälaella oli hiustöyhtö ja kädessä, virtahevonnahkainen kilpi; he heiluttivat nuoran päähän kiinnitettyä kahvatonta terää; ja heidän kokonaan sulilla koristetut kameelinsa päästivät pitkiä käheitä korahduksia. Terät osuivat tähdättyihin paikkoihin, ponnahtivat taas takaisin ja joku jäsen putosi maahan. Raivostuneet eläimet tunkeutuivat syntagman läpi. Muutamat niistä, joiden jalat olivat katkenneet kulkivat hypähdellen kuten haavoittuneet kameelikurjet.

Koko punilainen jalkaväki hyökkäsi taas barbarien kimppuun; se mursi niiden rivit. Heidän osastonsa pyörivät ympäri, erillään toinen toisistaan. Karthagolaisten välkkyvämmät aseet ympäröivät heidät kultaisten renkaiden tavoin; keskellä kiehui ihmisparvi, ja suoraan paistava aurinko loi miekkojen kärkiin leimahtelevia valkoisia väikkeitä. Mutta clinabarien rivejä makasi kuolleina maassa; palkkasoturit riisuivat niiltä varustukset, pukivat ne ylleen ja palasivat taisteluun. Karthagolaiset erehtyivät ja eksyivät usein heidän joukkoonsa. He jähmettyivät kauhusta, tai peräytyivät, ja etäältä kaikuvat riemuhuudot näyttivät ajavan heitä edellään kuten myrskylaivan sirpaleita. Hamilkar oli aivan epätoivoissaan; kaikki oli joutumaisillaan tuhon omaksi Mathon nerokkuuden ja palkkasoturien urhoollisuuden tähden!

Mutta etäältä kuului lukuisien tamburiinien räike. Joukko vanhuksia, sairaita, viidentoistavuotiaita lapsia ja naisiakin, jotka eivät olleet voineet levottomuuttaan hillitä, oli lähtenyt Karthagosta, ja, asettuakseen jonkun pelottavamman voiman turviin, he olivat ottaneet Hamilkarin palatsista sen ainoan norsun, joka tasavallalla vielä oli jälellä, – sen, jonka kärsä oli katkaistu.

Silloin tuntui karthagolaisista, että itse isänmaa saapui muurien suojasta käskemään heitä kuolemaan sen edestä. Uusi vimma valtasi heidät, ja numidialaiset riistivät kaikki muut mukaansa.

Barbarit olivat asettuneet keskelle tasankoa selkä erästä kumpua vastaan. Heillä ei ollut enää mitään toivoa voittaa ei edes jäädä eloonkaan; mutta jälellä olevat olivat paraimmat, urhoollisimmat ja voimakkaimmat.

Karthagosta tulleet alkoivat numidialaisten ylitse heitellä paistin vartaita, silavaneuloja, vasaroita; miehet, joita konsulit olivat pelänneet, kuolivat naisten heittämien keppien iskuihin: punilainen roskaväki tuhosi palkkasoturit.

He olivat paenneet kukkulan harjalle. Jokaisen uuden aukon syntyessä sulkeutui heidän kehänsä uudelleen; kaksi kertaa se laskeutui alas; mutta yhteentörmäys sysäsi heidät heti takaisin kukkulalle; ja karthagolaiset ojensivat sikin sokin käsiään; he pistivät keihäitä edessä seisovien jalkojen välitse ja hosuivat umpimähkään. He lankesivat vereen; ruumiit vyöryivät liian jyrkkää rinnettä myöten alas. Norsu, joka koetti nousta kukkulalle kahlasi vatsaa myöten niissä; näytti siltä kuin se olisi nautinnolla astuskellut niiden päälle; ja sen katkaistu, päästään leveä kärsä kohosi tuon tuostakin ilmaan kuten jättiläissuuri iilimato.

Sitten kaikki pysähtyivät. Karthagolaiset purivat hammasta katsellen ylös kukkulalle, jossa barbarit seisoivat.

Vihdoin he syöksyivät äkkiä eteenpäin ja ottelu alkoi uudelleen. Toisinaan palkkasoturit antoivat heidän lähestyä huutaen antautuvansa; sitten kamalan pilkallisesti nauraen he yht'äkkiä surmasivat ja surmattiin, ja elossa olevat nousivat sen mukaan kuin kuolleet kaatuivat niiden päälle puolustaakseen itseään. Se näytti yhä kohoavalta pyramidilta.

Pian heitä ei ollut jälellä muuta kuin viisikymmentä, sitten kaksikymmentä, sitten kolme ja lopulta ainoastaan kaksi, eräs tapparaa heiluttava samniumilainen ja Matho, jolla vielä oli miekka.

Samniumilainen oli polvillaan ja heilutti tapparaansa vuoroin oikealle ja vasemmalle varoittaen Mathoa häneen suunnatuista iskuista: "Valtias, tänne! tuonne! kumarru!"

Matho oli kadottanut olkasuojuksensa, kypärinsä, panssarinsa; hän oli aivan alasti, – kalpeampi kuin kuolleet, hiukset aivan suorina, vaahto tukku kummassakin suupielessä, – ja hänen miekkansa heilui niin nopeasti, että se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Eräs kivi katkaisi kalvan kahvan juurta myöten, samniumilainen oli surmattu ja karthagolaisten joukko tuli yhä tiheämmäksi, kosketti häneen. Silloin hän nosti ilmaan tyhjät kätensä kuten mies, joka kalliolta heittäytyy mereen, ja syöksyi peitsiin.

Ne väistyivät hänen edessään. Hän juoksi monta kertaa karthagolaisia vastaan. Mutta aina he peräytyivät kääntäen aseensa poispäin.

Hänen jalkansa kosketti miekkaa. Matho aikoi siepata sen. Hän tunsi äkkiä ansan käsiensä ja polviensa ympärillä, ja kaatui.

Narr' Havas oli jo jonkun aikaa seurannut häntä askel askeleelta käsissään suuri verkko, jommoisilla villipetoja pyydystetään, ja, käyttäen hyväkseen hänen kumartumistaan, kietoi hänet siihen.

Sitten hänet kiedottiin norsun selkään jäsenet ristiin sidottuina; ja kaikki ne, jotka eivät olleet haavoittuneita, seurasivat häntä ja riensivät meluten Karthagoa kohden.

Viesti voitosta oli saapunut sinne, ihmeellistä kyllä, jo kolmantena yön hetkenä; Khamonin temppelin klepsydra osotti viidettä tuntia, kun he saapuivat Malquaan; silloin Matho avasi silmänsä. Talojen katoilla oli niin paljon tulia, että koko kaupunki näytti olevan ilmivalkeassa.

Hän kuuli epäselvästi suunnatonta huutoa ja maaten selällään hän katseli tähtiä.

Sitten eräs ovi sulkeutui ja pimeys verhosi hänet.

Seuraavana päivänä samalla tunnilla kuoli viimeinen niistä, jotka olivat jääneet Piilusolaan.

Samana päivänä, jona heidän toverinsa lähtivät pois, olivat palaavat zuaekit vyöryttäneet lohkareet kokonaan pois ja olivat heille jonkun aikaa antaneet ruokaa.

Barbarit toivoivat yhä vielä Mathon palaavan, – eivätkä tahtoneet mitenkään lähteä vuoristosta, joko siihen oli syynä toivottomuus, heikkous, tai tuo sairaiden itsepäisyys, jotka kieltäytyvät muuttamasta paikkaa; vihdoin ruokavarojen loputtua lähtivät zuaekit pois. Tiedettiin, että barbareja oli tuskin tuhattakolmeasataa enää jälellä, eikä heidän surmaamisekseen tarvinnut käyttää sotilaita.

Villipedot, varsinkin leijonat, olivat näinä kolmena sotavuotena suuresti lisääntyneet. Narr' Havas oli pannut suuren taputusajon toimeen, sitten ajanut niitä takaa ja sitomalla vuohia aina vähäisen matkan päähän toisistaan ohjannut ne Piilusolaa kohden; – ja kaikki ne elivät nyt siellä, kun saapui Vanhimpien lähettämä mies katsomaan, mitä barbareista oli jälellä.

Pitkin tasankoa makaili leijonia ja ruumiita, kuolleita tuskin voi eroittaa vaatekappaleista ja aseista. Melkein kaikilta puuttui kasvot tai toinen käsivarsi; muutamat näyttivät vielä koskemattomilta; muutamat olivat kokonaan kuivuneet, ja maatuneet päät olivat kypärissä; säärisuojustimista pisti esiin lihattomia jalkoja, luurangoilla oli viitat yllään; auringon kuivamat luut muodostivat valkoisia läikköjä hiekkaan.

Leijonat makasivat vatsa maata vasten ja käpälät ojossa, räpyttäen silmiään päivän paahteessa, jonka valkoisten kallioiden heijastus teki vieläkin kirkkaammaksi. Toiset istuivat takajaloillaan katsoen terävästi eteensä; tai puoliksi suurien harjojensa peitossa nukkuivat yhtenä keränä. Kaikki näyttivät ravituilta, laiskoilta, väsyneiltä. Ne olivat liikkumattomia kuin vuori ja kuolleet. Yö saapui; leveät punaiset viirut hohtivat lännen taivaalla.

Silloin nousi yhdestä noista kasoista, jotka eri pitkien välimatkojen päässä kohosivat tasangolta, horjuva haamumainen olento. Silloin eräs leijona lähti liikkeelle ja sen suuri ruumis loi mustan varjon taivaan punaisenhohtavaa taustaa vastaan; – tultuaan aivan miehen luo, se kaatoi hänet yhdellä käpälän iskulla.

Sitten laskeutuen vatsalleen se hampaillaan kiskoi sisälmykset ulos.

Sen jälkeen se avasi suuren kitansa selko selälleen ja päästi muutamia minuutteja kestävän karjunnan, johon vuorien kaiku vastasi ja joka vähitellen katosi autioon avaruuteen.

Äkkiä alkoivat pienet kivet ylhäällä vyöryä alas. Kuului nopeita askeleita, – ja ristikon puolelta, rotkon puolelta näkyi teräväkärkisiä kuonoja ja pystykorvia; keltaiset silmät kiiluivat. Shakaalit saapuivat syömään jätteitä.

Karthagolainen, joka katseli kumartuen jyrkänteen reunan yli, kääntyi lähtemään.

XV
MATHO

Karthagossa vallitsi riemu, – syvä, yleinen, rajaton, mieletön riemu; raunioiden aukot oli tukittu, jumalien kuvat oli maalattu uudestaan, myrtinoksat peittivät katuja, katujen kulmissa paloi suitsutuksia, ja talojen katoilla kansa kirjavissa puvuissaan muodosti ikäänkuin suuria ilmassa aukenevia kukkapenkereitä.

Taukoamattoman puheenkohinan yli kuuluivat katuja kastelevien vedenkantajien huudot; Hamilkarin orjat tarjoilivat hänen nimessään käristettyjä ohrajyviä ja raa'an lihan kappaleita; ihmiset puhelivat keskenään, syleilivät itkien toisiaan; tyrilaiset kaupungit olivat valloitetut, paimentolaiset hajoitetut, kaikki barbarit tuhotut. Akropolis peittyi värillisiin päiväkatoksiin; sataman ulkopuolella rivissä olevien kolmisoutolaivojen keulat kimaltelivat kuin timanttipenkerys; kaikkialle näkyi järjestys palanneen, uusi elämä alkoi, suuri onni ilmeni kaikkialla: se oli Salammbon ja Numidian kuninkaan hääpäivä.

Khamonin temppelin katolla oli kolme pitkää suunnattomista kulta-astioista notkuvaa pöytää, joiden ääressä Pappien, Vanhimpien ja Rikkaiden oli aikomus aterioida ja neljäs pöytä oli ylempänä muita Hamilkaria, Narr' Havasta ja Salammbota varten; sillä kun Salammbo tuomalla vaipan takaisin oli pelastanut isänmaan, niin teki kansa hänen häänsä kansalliseksi ilojuhlaksi ja odotti alhaalla torilla hänen tuloaan.

Mutta toinen, paljoa polttavampi kiihko ärsytti sen kärsimättömyyttä; juhlan kunniaksi oli luvattu surmata Matho.

Ensiksi oli ehdotettu että hänet nyljettäisiin elävältä, aiottiin vuodattaa sulaa lyijyä hänen sisälmyksiinsä, tappaa hänet nälkään; sitten aiottiin sitoa hänet puuhun kiinni ja apina saisi lyödä takaapäin häntä kivellä päähän; hän oli häväissyt Tanitia, ja Tanitin pyhät apinat saisivat siten kostaa. Toiset olivat sitä mieltä, että hänet oli sidottava dromedarin selkään, kun ensin oli useaan paikkaan hänen ruumistaan pistetty öljyyn kastettuja liinatukkoja; – ja he iloitsivat ajatellessaan, miten tuo suuri eläin kuljeskelisi pitkin katuja selässään mies, joka kiemurtelisi tulessa, kuten tuulen liehuttama soihtu.

Mutta ketkä asukkaat saisivat toimekseen hänen kidutuksensa ja miksi riistettäisiin se nautinto toisilta? Tahdottiin panna toimeen kuolintapa, johon koko kaupunki ottaisi osaa, niin että kaikkien kädet, kaikki aseet, kaikki Karthagon omaisuus, katukivetkin ja golfin aallot voisivat silpoa, murskata, tuhota hänet. Silloin Vanhimmat päättivät, että hän kulkisi vankilastaan Khamonin torille, ilman mitään vartijajoukkoa, kädet selän taakse sidottuina; ja kiellettiin iskemästä häntä sydämeen, jotta hän eläisi kauvemmin, puhkaisemasta silmiä, jotta hän näkisi kidutuksensa aivan loppuun asti, heittämästä mitään häntä kohden ja koskemasta häneen kerrallaan useammalla kuin kolmella sormella.

Vaikka hänen piti ilmestyä vasta päivän lopulla, niin oltiin hänet näkevinään, ja kansa juoksi Akropolista kohden, kadut tyhjentyivät, sitten joukko palasi mutisten. Jo edellisestä illasta asti seisoi muutamia samalla paikalla, ja he huutelivat toisilleen etäältä näyttäen kynsiään, joiden he olivat antaneet kasvaa paremmin voidakseen painaa ne hänen ihoonsa. Toiset kävelivät kiihkoissaan; muutamat olivat niin kalpeita kuin olisivat odottaneet omaa mestaustaan.

Äkkiä Mappalioiden perältä näyttäytyi suuria sulkaviuhkoja ihmisten päiden yli. Salammbo läksi palatsistaan; kaikkialla kuului helpoituksen henkäys.

Mutta kulkue astui askel askeleelta ja kesti kauvan, ennenkuin se saapui.

Ensiksi kulkivat Pataikien papit, sitten Eshmunin, sitten Melkarthin papit ja muut pappikunnat samoine merkkeineen ja samassa järjestyksessä, jota he olivat uhrauksen aikana noudattaneet. Molokin papit kulkivat päät kumarassa, ja kansa kuten katumusta tuntien väistyi heidän tieltään. Mutta Rabbetnan papit astuivat ylpein askelin lyyrat käsissään; papittaret seurasivat heitä läpikuultavissa keltaisissa tai mustissa puvuissaan kirkuen lintujen tavoin, väännellen ruumistaan kuten käärmeet; tai huilun soidessa he liehuivat matkien tähtien tanssia ja heidän kepeistä puvuistaan levisi kaduille huumaava tuoksu. Erikoisella suosiolla otettiin näiden naisten joukossa vastaan kedeshimit, miehet, joilla oli maalatut silmäkulmat, ja jotka kuvasivat jumaluuden kaksisukupuolisuutta, ja hajuvesillä pirskoitettuina ja samoin puettuina he olivat papittarien näköisiä, vaikka heidän rintansa olivatkin litteät ja länteensä kapeammat. Sitäpaitsi vallitsi tänä päivänä naisellinen perusvoima ja hämmensi kaiken; salaperänen aistillisuus lainehti painostavassa ilmassa; soihdut jo syttyivät pyhien lehtojen perällä; siellä piti yöllä vietettämän suurta irstailujuhlaa; kolme laivaa oli tuonut Siciliasta ilotyttöjä ja toisia oli tullut erämaasta.

Pappikunnat järjestyivät sen mukaan kuin tulivat temppelin pihoille, ulompiin pylvästöihin ja pitkin molempia temppelin portaita, jotka kohosivat muuria myöten ja ylhäällä yhtyivät. Valkoisia pukuja ilmestyi pylväiden väliin, ja rakennusmuodot täyttyivät inhimillisillä patsailla, jotka olivat liikkumattomia kuin kivikuvat.

Sitten saapuivat rahainvartijat, maakuntien käskynhaltijat ja kaikki Rikkaat. Alhaalla torilla syntyi ankara mellakka. Väkijoukko tulvi läheisiltä kaduilta; temppelinpalvelijat ajoivat kansaa keppien avulla takaisin; ja Vanhimpien keskellä, joiden päässä oli kultatiarat, saapui kanto tuolissa, jonka yläpuolella oli purppurakatos, Salammbo.

Suunnaton huuto täytti ilman; cymbaalit ja kalkuttimet soivat entistään kovemmin, tamburiinit jyrisivät, ja suuri purppurakatos katosi molempien porttitornien väliin.

Se tuli seuraavassa kerroksessa näkyviin; Salammbo astui hitaasti sen alla; sitten hän kulki penkereen poikki ja meni istumaan perälle, valtaistuimelle, joka oli veistetty kilpikonnan kuoresta. Hänen jalkojensa alle pantiin kolmiportainen norsunluupalli; ensimäisen portaan kummankin puolin oli kaksi neekerilasta polvillaan ja toisinaan hän nojasi niiden päihin, käsiään, jotka olivat täynnä liian raskaita sormuksia.

Vyötäisiltä nilkkaan asti; hän oli verhottu tiuhasilmäiseen verkkoon, jonka silmukat: jäljittivät kalan suomuksia: ja loistivat kuin simpukankuori; tummansininen vyö verhosi hänen vartalonsa ja kahdesta puolikuun muotoisesta kaarteesta näkyivät hänen molemmat rintansa; niiden näpykät peittyivät kiiltokivikellukkojen alle. Päässä oli riikinkukonsulkainen jalokivistä säteilevä päähine; pitkä lumivalkoinen vaippa valui hänen harteiltaan alas, ja kyynärpäät kyljissä kiinni, polvet yhdessä, timanttirenkaat käsivarsien ympäri, hän istui aivan suorana papillisen juhlallisessa asennossa.

Kahdella matalammalla istuimella istuivat hänen isänsä ja hänen puolisonsa. Narr' Havas; vaaleankeltaisessa pitkässä puvussa, päässä vuorisuolakruunu, jonka alta kaksi Ammonhärän sarvien tavoin väännettyä palmikkoa tuli näkyviin; ja Hamilkar, sinipunervassa kultaisilla viiniköynnöksillä kirjaillussa mekossaan, kantoi taistelumiekkaa sivullaan.

Pöytien rajoittamalla alueella Eshmunin temppelin pythonkäärme makasi maassa ruusuöljylaimiskojen välillä ja purren häntäänsä muodosti suuren, mustan renkaan. Keskellä tätä rengasta oli pronssipylväs, jonka päällä oli kristallimuna; ja kun päivän valo osui siihen, välkkyi siitä säteitä joka taholle.

Salammbon takana seisoivat Tanitin papit liinaisissa puvuissaan; Vanhimmat hänen oikealla puolellaan muodostivat tiaroineen pitkän, kultaisen rivin, ja toisella puolen Rikkaat smaragdivaltikkoineen pitkän viheriän rivin, – jota Veistoin aivan perällä, jossa Molokin papit seisoivat rivissä, olisi heidän viittojensa vuoksi luullut näkevänsä purppuramuurin. Muut pappiskunnat seisoivat alemmilla penkereillä. Kansa täytti kadut. Se nousi katoille ja ulottui pitkinä riveinä ylös Akropoliille asti. Kun kansa siten oli hänen jalkojensa juuressa, taivaanlaki hänen päänsä yläpuolella, ja hänen ympärillään aava meri, golfi, vuoristot ja kaukaiset maakunnat, niin Salammbo suli säihkyvässä puvussaan yhteen Tanitin kanssa ja näytti itse Karthagon suojelusjumalattarelta, sen olennoidulta sielulta.

Juhlan piti jatkua koko yö, ja monihaaraisia lamppujalkoja oli pystytetty kuten puita maalatuille villaliinoille, jotka peittivät matalia pöytiä. Suuret elektronkannut, siniset lasiruukut, kilpikonnanluiset lusikat ja pienet pyöreät leivät olivat tiheässä helmillä reunustettujen vatien kaksinkertaisessa rivissä; viinirypäleitä lehtineen oli kiedottu kuten thyrsussauvoihin norsunluisten viinipuiden ympärille; jäälohkareita suli ebenbuisissa vadeissa, ja sitruunia, granaattiomenia, kurbitseja ja arbuuseja oli suurissa kasoissa korkeissa hopeamaljoissa; villisiat, kita avoinna viruivat höysteiden keskellä; jänikset, joilla vielä oli nahka päällä, näyttivät hyppelevän kukkien keskellä; sekotettuja liharuokia oli suurissa simpukankuorissa; leivoksilla oli symbooliset muodot; kun nosti vatien kannet ylös, niin niistä lensi kyyhkysiä.

Sillä välin riensi orjia mekkojen helmat ylös käärittyinä varpaillaan sinne ja tänne; toisinaan lyyrat soittivat jotain hymniä tai kuoro lauloi. Kansan melu, joka kuului meren taukoamattomalta pauhinalta, vyöryi pitojen ympärillä ja näytti tuudittavan kaiken laajempaan sopusointuun; muutamat muistivat palkkasoturien pitoja; vaivuttiin onnen unelmiin; aurinko alkoi vaipua mailleen ja kuun sirppi näkyi jo vastakkaisella taivaansuunnalla.

Mutta Salammbo, aivan kuin joku olisi häntä kutsunut, käänsi päänsä; kansa, joka katsoi häneen, seurasi hänen katsettaan.

Akropoliin kukkulalla aukeni kallioon temppelin alle hakatun vankilan ovi; ja tässä mustassa aukossa mies seisoi kynnyksellä.

Syvään kumarassa hän astui ulos kuten pelästynyt villipeto, joka äkkiä päästetään vapaaksi.

Valo häikäisi hänen silmiään; hän seisoi lyhyen hetken liikkumattomana. Kaikki olivat tunteneet hänet ja pidättivät hengitystään.

Tämän uhrin ruumis oli heille jotain aivan erikoista ja melkein uskonnolliseen loistoon verhottu. He kumartuivat nähdäkseen hänet, varsinkin naiset. He paloivat kiihkosta saada nähdä sen miehen, joka oli syössyt heidän lapsensa ja puolisonsa kuolemaan; ja vastoin tahtoaan heräsi heidän sielunsa pohjalla ilettävä uteliaisuus, – kiihko tuntea hänet täydellisesti, halu, johon liittyi omantunnonvaivoja, ja joka piankin kääntyi sitä suuremmaksi vihaksi.

Vihdoin hän läksi liikkeelle; silloin katosi ensimäisen hämmästyksen huumaus. Joukko käsiä kohosi ilmaan, eikä häntä enää näkynyt.

Akropoliin portaissa oli kuusikymmentä astinta. Hän astui niitä alas aivan kuin vyöryen vuorelta syöksyvässä virrassa; kolme kertaa nähtiin hänen hyppäävän, sitten hän portaiden alapäässä pääsi jaloilleen seisomaan.

Hänen olkapäänsä vuotivat verta, rinta läähätti ankaria sykähdyksiä, ja hän ponnisti voimiaan niin kovin saadakseen käsien ympärillä olevat köydet poikki, että ristikkäin paljaisiin lanteisiin sidotut käsivarret paisuivat kuin käärmeen kappaleet.

Siltä paikalta, jolla hän seisoi, johti useita katuja. Jokaisella kadulla oli kolminkertainen sarja kahleita, jotka olivat kiinnitetyt Pataikien napaan ja ulottuivat yhdensuuntaisina toisesta äärestä toiseen: kansa oli yhtenä tungoksena talojen seinämillä, ja keskellä kulkivat Vanhimpien palvelijat heiluttaen ruoskanletkuja.

Eräs heistä tyrkkäsi kovalla iskulla häntä eteenpäin; Matho läksi liikkeelle.

He ojensivat käsiään kahleiden yli huutaen, että hänelle oli jätetty liian leveä tie; ja hän kulki kaikkien sormillaan lyödessä, nipistäessä, raapiessa; päästyään yhden kadun päähän ilmestyi toinen; monta kertaa hän syöksyi syrjään purrakseen, kaikki väistyivät nopeasti tieltä pois, ketjut pidättivät häntä ja kansa purskahti nauruun.

Eräs lapsi repäisi häneltä korvan; eräs nuori tyttö, joka piiloitti hihaansa värttinän kärjen, halkaisi hänen poskensa; häneltä revittiin tukuttain hiuksia päästä ja viilekkeitä lihaa. Toiset tahrivat hänen kasvojaan kaikenlaiseen likaan kastetuilla sienillä, jotka olivat kiinnitetyt kepin päähän. Veri purskui hänen kaulastaan oikealta puolelta; silloin hurja vimma valtasi kaikki. Tämä viimeinen barbari edusti heidän silmissään kaikkia barbareja, koko armeijaa; he kostivat hänelle kaikki onnettomuutensa, kaikki kauhunsa, kaikki häpeänsä. Kansan raivo kasvoi saadessaan tyydyttää vihaansa? liiaksi pingoitetut ketjut taipuivat, olivat katkeamaisillaan; he eivät enää tunteneet orjien lyöntejä, kun nämät pakottivat heitä peräytymään; muutamat tarraantuivat rakennusten ulkoneviin osiin; seinien kaikki aukot! olivat täynnä päitä; ja sitä pahaa, mitä he eivät voineet hänelle tehdä, sen he ulvoivat.

Kuului kamalia, irstaita häväistyksiä sekä ivallisia rohkaisuja ja rukouksia; ja kun hän ei vielä saanut muka kylliksi kärsiä, niin ilmoittivat he vielä kamalampien tuskien odottavan häntä ijankaikkisuudessa.

Tämä suunnaton ulvonta täytti Karthagon typerästi jatkuen. Toisinaan matki koko kansa yhtä ainoata tavua, – karkeata, kumeata, raivoisaa ääntä, – useamman minuutin ajan. Seinät siitä tärisivät ylhäältä alas asti, ja kadun molemmat sivut näyttivät Mathon mielestä painuvan häntä kohden, nostavan hänet maasta kuten kaksi jättiläiskäsivartta, jotka kuristivat hänet ilmassa.

Kuitenkin hän muisti kerran ennen tunteneensa jotain samankaltaista. Sama kansa oli penkereillä, samat katseet, sama viha; mutta silloin hän kulki vapaana, kaikki väistyivät syrjään, jumala verhosi hänet; – ja tämä vähitellen selvenevä muisto toi musertavan murheen mukanaan. Varjot kulkivat hänen silmiensä ohi, kaupunki pyöri hänen päässään, veri virtasi kyljessä olevasta haavasta, hän tunsi kuolevansa, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui hitaasti katukiville.

Eräs mies meni ottamaan Melkarthin temppelin pylväspihasta hiilien kuumentaman kolmijalan poikkiraudan, pisti sen ensimäisen ketjun alitse ja painoi sen hänen haavaansa. Näkyi miten liha kärysi; kansan pilkkahuudot tukahuttivat hänen äänensä; hän oli taas seisaallaan.

Kuuden askeleen päässä kaatui hän jälleen, ja vielä kolmannen ja neljännen kerran; aina uusi kidutus nostatti hänet ylös. Häneen pirskoitettiin putkilla kiehuvaa öljyä, sirotettiin pitkin tietä lasisiruja; hän jatkoi kulkuaan. Sathebkadun kulmassa hän nojasi selkäänsä seinää vastaan erään kaupan kattosuojuksen alla, eikä enää liikkunut eteenpäin.

Neuvoston orjat löivät häntä virtahevonnahkaisilla ruoskillaan niin vimmatusti ja niin kauvan että heidän mekkonsa ripsuista tihkui hikipisaroita. Matho näytti olevan aivan tunnoton; äkkiä hän ponnisti voimansa ja alkoi juosta umpimähkään ja hänen huulensa hörisivät kuten vilusta värisevällä. Hän juoksi pitkin Budes-katua, Soepokatua, meni Vihannestorin poikitse ja saapui Khamonin torille.

Nyt kuului hän papeille; orjat ajoivat kansanjoukon syrjään; syntyi enemmän tilaa. Matho katseli ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Salammbon.

Kun Matho oli astunut ensimäisen askeleensa, oli Salammbo noussut; sen mukaan kuin Matho lähestyi, hän oli tietämättään, tahtomattaan astunut vähitellen aivan penkereen reunalle; ja pian oli kaikki muu hänen ympärillään kadonnut, hän näki vain Mathon. Hänen sielussaan oli syntynyt hiljaisuus, – auennut kuilu, johon koko maailma vaipui yhden ainoan ajatuksen, muiston, katseen painosta. Tuo mies, joka kulki häntä kohden, veti häntä puoleensa.

Mathossa ei enää ollut mitään muuta ihmisellistä jälellä kuin silmät; hän oli pitkä aivan punainen möhkäle; katkenneet kahleet riippuivat pitkin reisiä, mutta niitä ei voinut erottaa aivan lihattomien käsien jänteistä; suu ammotti; silmäkuopista välähti liekit, jotka näyttivät nousevan aivan hänen tukkaansa asti; – ja tuo onneton liikkui yhä vielä!