Hän hymyili ylpeästi ja iloisesti; rypyt menivät sileiksi otsassa.
– Nyt täytyy johtaa asia toisin tavoin, entinen metodi ei kelpaa hitoillekaan. Nyt täytyy…
Hänelle johtui yht'äkkiä jotakin mieleen ja hän vaikeni sekä katsoi ovelle arasti.
– Mutta kaikki on edessä, jatkoi hän; vaan nyt ryhdymme asiaan, Aleksander. Mistä me puhuimme? Niin! Sinä taisit aikoa tappaa tuon… mikä hänen nimensä on?
– Minä halveksin häntä liian syvästi, sanoi Aleksander raskaasti huoaten.
– Näetkös nyt? Sinä olet jo puoleksi terve.
Mutta onko tuo totta? Sinä taidat olla vielä äkeissäsi. Mutta sitäpaitsi, halveksi, halveksi vaan: se on kaikkein parasta sinun tilassasi. Minä aioin sanoa yhtä ja toista… mutta en nyt sano…
– Ah, sanokaa, sanokaa Herran tähden! sanoi Aleksander, minulla ei ole nyt kipinän vertaakaan ymmärrystä. Minä kärsin, menehdyn… antakaa minulle kylmää järkeänne. Sanokaa kaikki mikä voisi huojentaa ja rauhoittaa kipeätä sydäntäni…
– Niin, sanoa sinulle – sinä kenties menet jälleen sinne…
– Mikä ajatus! Sen jälkeen…
– Menevät takaisin, eikä ainoastaan tämmöisen perästä, vaan…
Sanotko kunniasanalla – ettet mene?
– Vannon, jos tahdotte.
– Ei, kunniasanalla ainoastaan: se on luotettavampi.
– Kunniasanallani.
– No, näetkös: me päätimme, että kreivi ei ole syyllinen…
– Olkoon niin; mitä sitten?
– No, mutta miten hän olisi syyllinen, tuo… mikä hän onkaan?
– Mitenkä Nadinka on syyllinen – sanoi Aleksander kummastuksella – hän ei olisi muka syyllinen.
– Ei olekaan! No, sano miten? Ei häntä tarvitse mistään halveksia.
– Ei mistään! Ei setä, tämä on jo liikaa! Olkoonpa niin, että kreivi… se käy päinsä – … hän ei tiennyt… ja sittenkin! Mutta hän? Kuka sitten on tämän perästä syyllinen? Minäkö?
– Melkein niin, mutta oikeastaan ei kukaan. Sano, miksi sinä häntä halveksit?
– Hänen halvan käytöksensä tähden!
– Missä se halpa käytös on?
– Maksaa kiittämättömyydellä, suurta, ääretöntä rakkautta…
– Mitä siitä pitäisi kiittää? Rakastitko sinä häntä hyvitykseksi? Tahdoitko tehdä palveluksen, vai mitä? Siinä tapauksessa olisit ennen rakastanut äitiäsi.
Aleksander katsoi häneen, eikä tiennyt mitä hänen piti sanoman.
– Sinun ei olisi pitänyt paljastaa hänelle kaikkia tunteitasi: nainen kylmenee, kun mies sanoo kaikki… Sinun olisi pitänyt tulla tuntemaan hänen luonteensa ja toimia sen mukaan, vaan ei maata kun koiranpentu jalkojen juuressa. Mitenkä ei ottaisi selkoa kumppanistaan, jonka kanssa on tekemisessä, olkoon missä asiassa tahansa? Sinä olisit silloin huomannut, ettei häneltä voi enempää odottaakaan. Hän on näytellyt romaninsa loppuun sinun kanssasi, näyttelee sen yhdellä lailla kreivinkin kanssa, ja ehkä vielä jonkun muun… enempää häneltä ei voi vaatiakaan: korkeammalle ja kauemmaksi hän ei pääse! Hänen luonteensa ei ole semmoinen; mutta sinä kuvittelit Jumala ties' mitä…
– Mutta miksi hän rakastui toiseen? keskeytti Aleksander surullisesta.
– Siinäkö syy on: sepä viisas kysymys! Voi sinua villitty! Miksi sinä rakastuit häneen? No, lakkaa pian rakastamasta!
– Riippuuko se minusta?
– Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse sanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään kysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli hulluksi? – Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän rakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.
– Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä rakastaisin ikuisella rakkaudella…
– Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin… niin tuota… pötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!
– Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoi
Aleksander. Mutta miksi se loppui niin?
– Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan – nyt se jo riittää.
– Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.
– Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut toista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse, mitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?
– Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.
Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, – syytä siitä luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla äläkä teolla. Ase naista vastaan on – kärsivällisyys, viimein kaikkein hirmuisin – unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot – mutta sinä olet kiittämätön.
– Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä: sitä ilman ei ole elämä elämistä.
– Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla tuommoisia loruja!
– Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut viettää koko elämäni – entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on, josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä, sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta, teeskentelyä – Jumalani! Jumalani!
– Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa? Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä… muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi – olkoon hän sitten kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija… Mutta sinun mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys… mikä Arkadia! Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin – jalon intohimon.
– Niin, jalon!
– Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?
– Kuinka niin?
– Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne, myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen – on noussut siihen määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan – se ei ole ihmisellistä. Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä tarkoitan rakkautta – katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin suhisit korvani lukkoon.
– Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun sijassani.
– Mitäkö tekisin?.. Matkustaisin haihduttamaan… tehtaalle. Etkö tahdo huomenna tulla?
– Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää. Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja – sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä…
– Ryhdy työhön.
– Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella niin. Te olette luonteeltanne kylmä… Teidän sielunne ei ole taipuisa mielenliikutuksiin…
– Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia… niin et osaa kantaa surua.
– Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.
– Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille. Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen ihminen…
Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.
– Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se on, hän punastui.
Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta onneaan, sitä, jota nyt toinen… Kyyneleet juoksivat karpaloina pitkin poskia.
– Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt!
Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!
– Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien – voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää? Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan… Tämän sydämmellisyyden perästä kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä – minua kohtaan. Jumalani! Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille, niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan… valehteli… oh, ei…
Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.
– Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu… vaikkapa olisi kuollutkin… silloinkin olisi ollut helpompi kantaa… mutta ei, ei… toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata, sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta: Te olette tehneet minut aseettomaksi… mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee… oi ikävätä, oi kärsimystä! Minä kuolen…minä ammun itseni…
Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja itki kovasti ääneen.
Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä tiennyt; mitä hänen piti sanoa.
– Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin hän suinkin voi, kenties se on – sitä…
Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.
– Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen. – Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen ihan kiusautunut hänen kanssaan.
– Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. – Voi raukkaa! Päästä, minä menen hänen luokseen.
– Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä kylläkin vakuuttaa.
– Vakuutitko ainoastaan?
– Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.
– Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja… viekas!
– Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä tarvitaan.
– Taitaa olla, mutta hän itkee.
– Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni häntä.
– Mitä sinä olet tehnyt?
– Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin… oikein kurkkuni kuivi… koko rakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa… illallista… viinillä koetin…
– Mutta hän vaan itkee?
– Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.
– Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä tuo uusi metoodisi…
– Mitä, mitä?
Mutta hän luikahti kuin varjo kamarista.
Aleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen olkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis nainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.
– Ma tante! sanoi Aleksander.
Nainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin ainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa nenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander kosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.
Tunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta hymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman yön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr Ivanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.