MOTTO
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Mun eloni kirjaan
Kuvas ilmekkäät,
Mitkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
– Ma nousen, ma vaivun
Oi kirjaani piirrä
Sä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnalla Klampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen ja toiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua.
Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen: luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassa huomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan, kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti.
Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon, joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hän nähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, joka parhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöin pitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikään kääntämättä päätänsä.
Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minä ehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa. Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättä yhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näytti siltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsä sokaisee… Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin… kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikä oli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä… valaistun salin ikkunassa… ja tuolla sisässä soitetaan…
En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sieluni silmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi… Siitä se kaiketi tuli, että musta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoa poimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa.
Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena… Hän katsoi eikä nähnyt kumminkaan: Hän katsoi ohi kaiken, läpi kaiken… hehkuvin silmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun maahan…
* * * * *
Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin kesken Chopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässä kertoa… Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja, ei suurten…
Tekijä.
1
Piirrä, piirrä
Joko kirkkaat tai synkät säät,
Minkä hyväksi näät.
Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripein askelin.
Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hän olisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsa alla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan, heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivät vieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampien iljangoilla.
Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa – siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymään taaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missä vaan kulkikaan.
Punaisenruskea tukka kiemuroitteli pienissä kiharoissa alas otsalle, kultaisena kuultaen auringon paisteessa. Karvalakki oli lykätty taaksepäin paksun sykkyrän päälle, joksi raskaat palmikot oli sitaistu. Suu oli puoleksi auki, ikäänkuin ei vieläkään olisi tarpeekseen saanut väräjävää, päivänpaisteista ilmaa. Otsa oli avoin ja kirkas, silmät suuret, valppaat.
Hän astui, hieno salaperäinen hymy huulillaan, muistellen, mitä nuori näyttelijä, hänen lammilla luistellessaan, oli hänelle kuiskannut, päästäessään häneltä luistimia.
Nuoruuden hurmauksella, tunteittein välittömyydellä hän sitä muisteli, siinä niin suuresti eroten monesta muusta veikistelevästä, kaikkea muuta kuin suoravaisesta neitosesta, joita joka päivä astuu kaupungin jalkakäytävillä.
Hän oli tullut Raatihuoneen torille ja oli menemäisillään sen poikki, mutta näkyi äkkiä saaneen jonkun mielijohdon ja kääntyi Studiestraedelle. Hän poikkesi yhteen ensimmäisistä porteista ja kiirehti setä Fransin ovelle.
Setä Frans oli adjunktina Metropolitani-koulussa. Hän ja tyttö olivat aina olleet toistensa uskottuja ystäviä. Tyttönen ei tiennyt mitään entisten koulutoveriensa kohtaloista, ei hän sitä milloinkaan tiedustellut; ei hän tiennyt, missä hänen luentotoverinsa ovat ja mitä tekevät; hän ei kaivannut ketään heistä, sillä – olihan hänellä setä Frans.
Setä Frans oli vasta viidenneljättä vanha, mutta hänen musta tukkansa, aaltoileva niinkuin tytönkin, alkoi jo harmaantua ohimoilla. Aikaisin harmaantuminen oli yleistä koko heidän suvussaan. Pään muoto, nenän kaarevuus, ryhti ja käynti – kaikki tuo oli hänessä samallaista kuin tytössäkin, mutta nuo selvät, lujat piirteet, jotka niin tarkkarajaisina reunailivat hänen suutansa, olivat tytöllä vielä pehmeät, hennot, ikäänkuin kesken-eräiset.
Ovelle tultuaan tyttönen ei soittanut kelloa, vaan kopautti kolmasti luistimillaan. Ovi aukeni heti, ja hän pääsi sisään.
– Kas, saitpa aikaa hiukan minullekin, – sanoi syvä, miellyttävä ääni, ja tytön pikkuinen käsi upoten upposi kahteen suureen pehmoiseen kouraan. – Vai – setä Frans päästi myhähtäen hänen kätensä – onko luistimissa jotain korjattavaa?
– Jos sinä olet pahalla tuulella tänään taas, niin minä lähden pois heti, – virkkoi tyttö, kääntyen ovea kohti.
– Vai lähdet vainen? – kuului hänen takanaan aivan tyyni ääni.
Silloin purskahti tyttönen raikkaaseen nauruun.
– Olepas oikein kiltti nyt, – virkkoi hän, pöyhöttäen Frans sedän tukkaa.
– Kenen kanssa sinä luistelit tänään? – kysyi setä, ottaen häneltä luistimet.
Toinen punastui hiukan.
– Pietari Damin kanssa, – virkkoi hän, silmiään nostamatta.
– Tuon tyhjän taulapään!
Tyttö kiivastui.
– Sinä et saa puhua hänestä tuolla tavalla, – tiuskasi hän. – Minä näin hänet eilis-iltana "Clairvaux'in kreivinä". Et usko, kuinka hän oli uljas, ja kuinka hyvin hän näytteli!
– Näin minäkin hänet.
– Näitkö? Missä sinä istuit?
– Viisi riviä sinun takanasi.
– Sepä merkillistä, ett'en minä sinua huomannut!
– Ei merkillistä ensinkään, – vastasi toinen kuivasti. – Sinähän katselit lakkaamatta vaan häntä, ja kun esirippu oli laskettu alas, katselit sitä.
Tyttö punastui vielä enemmän.
– Mitä sinä pidit hänestä? – kysyi hän.
– Hän oli kerrassaan hurmaava… no, no, älä säikähdä, en minä nyt ivaa… hän oli todellakin varsin soma.
– Entäs näytteleminen?
– Hän on liiaksi paljon näyttelijä, ollaksensa ihminen. Mutta… sinähän rakastut häneen kumminkin. Etkö?
Tyttö ei vastannut. Setä Frans astui sohvan luo, jossa tyttö istui kädet kasvoillaan. Hiljakseen hän kohotti tytön päätä, katsoakseen häntä silmiin, mutta se ei käynyt laatuun, silmät kun olivat kyyneleitä täynnä. Hän suuteli ne pois, niin että huulet kostuivat ja kävivät suolaisiksi.
– Kaija! – puhui hän. – Älä rakkaudessa milloinkaan tyydy vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Muista se aina. Älä välipuheille rupea minkään kanssa maailmassa, rakkauden kanssa semminkään, sillä katkerasti se itsensä kostaa.
Tyttönen katsahti ylös, vähäinen utelias väre silmässään:
– Oletko sinä…?
– Enkä ole, – vastasi toinen, kääntyen pois. – Minä olin karaistu jo aikaisin; siksipä en hyppysiäni polttanutkaan.
Tyttönen muisti nyt, kuinka kovin setä aina oli kartellut naisia, ja kuinka kalsea hän aina oli ollut kaikille heidän viehkeilyilleen. Hän muisti, kuinka nuoret naiset, joille hän piti luennoita, kerran olivat koristaneet hänen pöytänsä, juuri tämän, mitä ihanimmilla kukkasilla, ja kuinka hän tyynesti oli siirtänyt ne syrjään ja mitä lempeimmällä hymyllä virkkanut: "Kiitän sydämestäni teitä, nuoret neitoset; minä annan täyden arvon teidän hyvälle tahdollenne, mutta portilla tuolla istuu muuan vanha, sokea mies… jos teillä on liikoja, niin antakaa hänelle." Ken hyvänsä toinen olisi heti joutunut epäsuosioon, mutta Frans sedän laita oli toinen; hän saattoi tehdä vaikka mitä. Ja siitä pitäin putoili runsaasti ropoja sokean miehen hattuun.
Ja tyttönen ymmärsi silloin varsin hyvin heidän rakastavan setä Fransia, sillä ei ollut kukaan niin hyvä, niin hieno, niin soma kuin hän…
Päästyään näin pitkälle mietteissänsä, tyttönen veti taskustaan täyteen kirjoitetun paperiarkin ja levitti sen eteensä, hämärästi tuntien, että hänen täytyy nyt jollain tavoin puolustautua.
– Mitäs sinulla siinä on? – kysäsi setä Frans, istahtaen hänen viereensä sohvaan.
– Niin, tätähän minä oikeastaan tulin näyttämään sinulle, – vastasi tyttö, kädellään silitellen paperin ryppyjä.
Setä vilkaisi hänen olkansa ylitse.
– Runojako! Lemmenkö lauluja?
– Ei ensinkään. Minä löysin nämä säkeet pari päivää sitten sinun "Muistojen kirjastasi" ja kirjoitin ne itselleni, sillä ne herättivät minussa tunteita enemmän kuin mikään muu runo, mitä olen lukenut… ne ovat tavallaan minun omia ajatuksiani, sydämeni sisimmistä lähteneitä, samaa kaihoa, samaa pyrkimystä elämänkokemuksiin, joista elämä saa sisällyksensä.
Ja tyttönen luki kirkkaalla, nuorella äänellänsä, vuoroin hiljaisella, vuoroin heleällä:
Mulla avattu kirja
Oli kädessä kerran:
Mun eloni kirja.
Ja hehkuvin silmin
Mun kohtaloani
Ma pyytäin pyysin:
"Tähän piirrä, piirrä
Joko iloa, huvia
Tahi murheitten kuvia,
Joko synkät tai kirkkaat säät,
Minkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
Ma nousen, ma vaivun…
Oi kirjaani piirrä
Sä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!"
Ja lehdille kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi,
Mut valkoiset lehdet
Kaikk' irti kiskoi.
Ja päiviä tuli
Nopeita kuin nuoli…
Nuo lämmön ja valon
Ja voimain päivät…
Ja toisia tuli,
Hädän päiviä, niin:
Ilot tuskihin vaihtui,
Ja murheisiin,
Mut kaikki, kaikki
Ne kestettiin.
Mut piirrot tuossa
Jos kuinka kummat
Mun mielein kurjan
Viel' yhä täyttäis,
Veriruskeat piirrot,
Tulikuumat piirrot, —
– Elon arvanheiton
Nopeiset nopat —
Niin vielä ma pyydän:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Kuvas' ilmekkäät,
Mitä hyväksi näät,
Yhä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Kaija nyökäytti päätään ja nousi.
– Sitä minä vaan tulin sinulle sanomaan. – Näin hän virkkoi ja kääntyi pois.
Toinen katseli hänen hienoa, solakkaa vartaloansa, katseli hänen raikkaita, nuoria kasvojansa ja sanoi äkkiä:
– Mutta sinähän olet vasta yhdeksäntoista vanha kuukauden perästä!
– Entä sitten?
– Kuinka on elämänkokemusten kaipaus käynyt sinussa niin voimalliseksi? Mistä olet saanut aikaa kaihoamiseen?
– En tiedä, – vastasi tyttö jo ovella. – Kaiketi se toisissa ilmenee voimallisemmin kuin toisissa.
Vavahteleva hymy elähti Frans sedän huulilla.
– No niin, ja nyt sinä taivut? – virkkoi hän verkalleen ja matalalla äänellä.
Tyttö nyökäytti päätään taas:
– Ma kaikkeen taivun, mutta tyhjiä lehtiä en kestä. Sedästä tuntui kuin mikä kuristaisi kulkkua ja estäisi sanomasta hänelle jäähyväisiä. Hän seurasi häntä ovesta ulos ja viittasi vain kädellään, kun tyttö jo astui portaita alas. Ja sittenkin hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt syöstä hänen jälkeensä ja huutaa: "Miksis teet niin? Miksikä heittäyt suinpäin puolinaiseen elämään? Miks'etkäs odota, kunnes sinulle tarjotaan jotain, mikä on ehjää? Ei kenkään ymmärrä sinua, niinkuin minä. Ei kenkään voi rakastaa sinua palavammin kuin minä!"
Hän myhähti katkerasti ja paiskasi oven perässään kiinni, niin kovaa, että täräys kuului kautta koko talon.
Ja sitten hän astui akkunaan ja jäi seisomaan kädet takintaskuissa. Kaija kääntyi tuolla juuri kadun kolkassa Vesterbrolle päin, pysähtyi ja huiskautti kättään. Setä Fransista tuntui kuin olisi hän sillä haavaa nähnyt tytön silmät. Hän muisti silloin, mitä hän, ensi kertaa ottaessaan tyttöstä piskuisena syliinsä, oli sanonut: "Merkillisen sirkeät silmät tällä lapsella." Usein hän oli sittemmin muistellut tuota. Ei hänelle tässä tytössä ollut mitään niin rakasta kuin tuo katse, sirkeä ja valpas. Eipä sitte kummakaan, ajatteli hän, että ne ikäänkuin tähystelevät, missä vaan olisi elämänkokemuksia. Ja tuolla hän nyt seisoo, elämän kirja avoinna kädessään ja kääntää, niin täynnään odotusta, sen valkoisia lehtiä päivää kohti:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi…
Ja hehkuvin silmin
Hän pyytäin pyytää…
Mutta sellainen hän on, että kun elämä ei ottanut kirjoittaakseen, niin hän kirjoitti itse. Hän ei voinut odottaa. Elämänkokemusten kaiho oli kuumeisen tulinen hänessä. Ja setä Frans ymmärsi sen niin hyvin.
Mutta antautua moisen lavertelijan valtaan, joka – siitä oli setä Frans vakuutettu – huviksensa juovuttaa muita, itse juopumatta! Tuo naisten jumaloima tuulenpieksäjä, joka pintapuolisesti rakastuu moneen, täydellisesti vain itseensä! Suostua häneen! Frans sedässä oli aina asunut suuri vastenmielisyys näyttelijöitä kohtaan, sellaisia kuin he useimmin ovat. Teennäisyys heidän olennossaan oli hänen jyrkästi totiselle luonnolleen alituisena silmätikkuna.
Kaija oli pari vuotta sitten säikäyttänyt setänsä pahanpäiväiseksi, niin että tämä muisti sen vielä kauan sen jälkeenkin. Tyttö otti siihen aikaan laulutunteja erään tunnetun opettajan luona, kehittäen tavattoman hyvää ja kaunista lauluääntänsä.
Kerran hän oli tullut Frans sedän luokse, sanoen aikovansa pyrkiä Ooperaan. Setä tunsi tytön ja tiesi, että vastustaminen vain yllyttäisi häntä. Sen vuoksi hän oli kärsivällisesti vain ottanut hattunsa ja lähtenyt hänen kanssaan kapellimestarin luokse. Matkalla hän ei ollut puhunut sanaakaan, mutta jälkeenpäin hän oli varma siitä, että hän silloin oli salaisesti rukoillut, ettei tyttöä hyväksyttäisi. Niin oli käynytkin, ja sedän riemu oli ollut rajaton.
– Sitä vaan puuttui, ettäs olisit joutunut tuohon ampiaispesään, – oli hän puhellut, halveksimalla viitaten päällään teatteria kohti, heidän astuessaan yhdessä Kongens Nytorvin poikki kotiapäin.
Tyttö ei näkynyt tuosta tunteneen kovinkaan suurta pettymystä, mutta teatteriharrastus hänessä ei silti vähennyt, siksi paljon fantastisuutta oli hänen luonteessaan. Ja siihen se nyt vei: nyt hän on rakastunut toisen luokan teatterin näyttelijään.
Setä Frans astui kirjoituspöytänsä luo ja otti esille Kaijan äsken mainitseman kirjan. Hän tunsi itsessään äkkiä palavan halun polttaa sen poroksi, ikäänkuin polttaakseen samalla tytön tunteista kaiken sen, mikä niissä on väärää.
"Muistojen kirjaksi" hän sitä sanoi, mutta ei se hänen omia muistojansa tallentanut tai, paremmin sanoen, ei ne muistot hänen kirjoittamiansa olleet. Hänellä oli kerran ollut muuan hyvä ystävä, joka kuoli nuorena. Hänen tautivuoteensa ääressä hän oli istunut yötä päivää, puhellut hänen kanssaan, lueskellut hänelle ja hoidellut häntä melkein naisen lempeydellä. – Sairaan tunne-elämä oli ollut peräti vilkasta ja korva kehittynyt huomaamaan kielen kauneuksia.
Hänen kuoltuaan löytyi hänen jäämistössään pieni paketti, jonka päällykseen setä Fransin nimi oli kirjoitettu hienolla, vapisevalla käsialalla. Se oli "Muistojen kirja."
Frans setä vei kirjan kotiansa. Siinä oli mietelmiä ja tunnelmia, enimmäkselle runopukuisia, yksinäisiä, ilman yhteyttä keskenään, mutta ne tiesivät tekijässään uusille vaikutuksille peräti herkkää mieltä.
Ja aineen valinta ja personallisuuden leima se niissä sittenkin lukijata enemmän hämmästytti kuin muoto. Setä Frans luki näitä runoelmia niin usein, että pian osasi ne ulkoa. Sen hän oli mielestänsä velkaa ystävälleen, sehän oli kuin eläisi yhdessä hänen viimeisten ajatustensa kanssa.
Mutta kummallista oli tuon "Muistojen kirjan" laita: kun setä Frans oli oppinut sen ulkoa, tuntui hänestä äkkiä kuin hän itse olisi sen kirjoittanut.
– Merkillistä! – arveli hän. – Tiedänhän minä, ett'en minä saa säepariakaan sointuun, ja sittenkin minä olen tämän kirjoittanut!
Hän lausui hiljalleen uudestansa erään runon, josta hän eniten piti, ja äkkiä elähti vähäinen hymy hänen kasvoillansa. Nyt hän ymmärsi! Kaikki ne tunteet ja mietteet, tunnelmat ja mielenkuvailut, mitä hän monen pitkän viikon kuluessa tautivuoteen ääressä oli ystävällensä antanut, kaiken sen oli sairas pukenut runomuotoon. Sisällys oli hänen, muoto vaan toisen. – Siitä pitäen tuntui "Muistojen kirja" kaksin verroin olevan hänen omaansa, ja mielellänsä hän otti omikseen sen ajatukset.
Ei hän ollut koskaan näyttänyt sitä muille kuin Kaijalle, joka jo pienestä pitäin oli usein pistäynyt hänen luonansa, pistäynyt hänen tuvassaan ja pistäynyt hänen sydämessään.
Setä Frans, joka luonnostaan vierasti ihmisiä, peljäten, ett'eivät vaan muut näkisi, mitä hän ajattelee, hän oli avannut itsensä kokonaan tälle lapselle, josta oli tullut hänen rakkautensa esine, ennenkuin oli immeksikään kasvanut. Tyttönen oli tottunut pitämään ja piti edelleen häntä setänänsä.
Tyhmästihän setä Frans siinä teki, ett'ei milloinkaan johtanut häntä oikeille jäljille. Mutta kun tyttönen niin lapsellisen vilkkaana lensi hänelle kaulaan tai istui hänen sylissään, hänen tukkaansa tuiverrellen, silloin hän ei koskaan rohjennut säikäyttää häntä semmoisella, minkä vaikutuksia hän ei itsekään tuntenut.
Pelkkä tuo ajatus, että tyttösen luottamus häneen kukaties vähenisi, se jo yksin esti häntä puhumasta. Tytön luottamusta hän ei tahtonut menettää, hän oli oikein ahnas sille, sillä tiesihän hän olevansa tytön ainoa luottamusmies. Eivätpä he suotta vetäneetkään sukulaisiksi.
Setä Frans naurahti itsekseen. "Zebroiksi" heitä heimolaiset sanoivat ja sattuvasti kyllä, arveli hän. Heillä oli kummallakin pieni, siropiirteinen pää, paksu, aaltoileva tukka, hiukan otsalle riippuva, – se vaan erotusta, että Frans sedän tukka oli musta, tytön sitä vastoin kiiltävän ruskea. Heillä oli kummallakin pitkä, keno kaula, vapaa ja ryhdikäs, ja kumpaisenkin astunta nopeata, hiukan eteenpäin kallistuvaa, niinkuin konsanaankin kookkailla, hennoilla ihmisillä. Setä Frans astui pöydän luo ja pysähtyi Kaijan kuvan eteen, joka oli otettu hänestä lapsena. Siellä oli kokonainen sarjallinen Kaijoja, jokaiselta ikävuodelta. Hän otti niistä aikaisimman ja katseli sitä kauan. – Ettäkö todella oli kerran sekin aika, jolloin minä en voinut sietää tuota lasta! – puheli hän itsekseen. – Ettäkö hän todellakin oli sellainen kelokulkku!
Kaijan ensimmäiset elinvuodet olivat näet olleet pelkkää parkumista. Ensin hän parkui ties mistä syystä, sitten hän parkui hampaitten tähden ja, hampaat saatuaan, tuhkarokon tähden. Kun sitten iho rupesi kesimään, sai hän hinkuyskän, ja silloin hän parkui kuin henkensä edestä.
Setä Frans oli siihen aikaan tullut taloon vieraisille vastaleivottuna ylioppilaana. Myötäänsä hän tiedusteli, eikö missään olisi huonetta, jonne tuon tyttö rievun parku ei kuuluisi. Sinnepäin, missä tyttö oli, hän ei edes vilaissutkaan. Ja sitten hän läksi pois. Mutta kun hän puolen vuoden perästä palasi, oli kelokaulasta tullut terve, soma lapsi, iho tumma kuin pähkinän kuori, niinkuin yhä nytkin vielä, ja silmät sellaiset, joihin ehdottomastikin kiintyi. – Ensin hän seisoi pää hiukan kallellaan, sormi suussa, tarkasti katsellen setää, ja sitten hän astui suoraa päätä sedän luokse ja kysyi: "Toitko sinä mulle mitä?" Ja kuultuaan kieltävän vastauksen, tyttönen ensin jäi neuvottomaksi, mutta seisoi jo heti taas hänen vieressään ja sanoi:
– Kaija antaa sulle suukon.
Hämillään hän nosti tytön syliinsä ja ensi kertaa tuntiessaan hänen pienet, pehmoiset käsivartensa kaulassaan, hän antautui armoille, kuin valloitettu linna. Siitä pitäin he olivat ystävyksiä, toistensa luottamusmiehiä.
Kaija oli vanhempaansa ainoa lapsi. Äiti oli heikko, vähän mielisairas, enimmät aikansa vuoteen omana. Isä oli aina toimissaan. Siten tuli setä Fransista lapsen varsinainen kasvattaja. Hän kävi joka päivä noutamassa lasta kävelyretkelle Smedjelinjenille, ja siinä, tytön juoksennellessa hänen rinnallaan ja tuhansista asioista tiedustellessa, niinkuin lasten on tapa, hän riemuitsi yhtä paljon kuin tyttönenkin. Ja ilo se kasvoi, mikäli tyttökin yleni. Viimeisinä viitenä vuotena, jolloin Kaija osasi jo ei ainoastaan antaa, vaan vastaan-ottaakin luottamusta, oli ilo kasvanut onneksi kukkuramittaiseksi. Nyt vasta setä Frans tunsi, kuinka rikas hän oli ollut, tietäessään olevansa ainoa, joka tuntee tytön ajatukset, niinkuin tämäkin hänen ajatuksensa. Kaijalla ei ollut milloinkaan ollut "ystävättäriä", ja niinpä hän oli onnellisesti karttanut ne tyttö-iän karit, joille niin moni nuori köpenhaminatar käy haaksirikkoon, ja välttänyt sen hemmoittelevan puhetavan, joka seuraa heitä kauemmin kuin osaavat aavistaakaan. Jos hän joskuskaan toi esiin jotain sellaista, niin osasi setä Frans tehdä hänestä niin perinjuurista ivaa, ett'ei hänen enää milloinkaan tehnyt mieli uudistaa sitä.
Kuinka selvään setä Frans muistikaan heidän kohtauksensa päivää jälkeen hänen konfirmationinsa! Kaija tuli häntä vastaan pitkässä hameessa, joka tiukkana verhosi hänen ruumistaan.
– Min'en voi sietää sitä, että olen täysikasvuinen, – virkkoi tyttö.
– Miks'et?
– Paljoa vapaampaa on olla lapsena.
Setä kävi vakavaksi: eihän tyttönen vaan tarkoittane, että heidän keskinäiset välinsä jollain tavoin muuttuvat?
– Mitä sinä tarkoitat? – kysäisi hän, katsahtaen häntä suoraan silmiin.
– Paljoa vapaampaa on käydä lyhyissä hameissa, – vastasi toinen, pyörähtäen kantapäällään.
Setä Frans rauhoittui. Hän huomasi tytön edelleen pitävän näitä kävelyjä aivan itsestäisinä asioina, ja jos setä yhtenäkään päivänä oli ollut tulematta, kavahti Kaija hänelle kaulaan, aivan kuin ennenkin.
Juuri tällaista iloa setä Frans ei uskaltanut milloinkaan hänessä häiritä. Siksipä hän oli varovainen eikä puhunut milloinkaan siitä, mikä yhä enemmän alkoi täyttää hänen sydäntänsä. Ja nyt, kulunutta aikaa muistellessaan, hän ei edes itsekään tiennyt, milloinka hän oli ruvennut rakastamaan tyttöä. Hän ei enää voinut muistaa, milloinka entiset isän-omaiset tunteet tyttöä kohtaan olivat muuttuneet tuoksi suureksi, kaikki voittavaksi tunteeksi, joka nyt oli hänet vallannut. Mutta hän tiesi päässeensä jo vuosia sitten selville siitä, ett'ei koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan naista, jolle hän tahtoisi antaa itsensä kokonaan, paitsi Kaija yksinään.
Ja tällä hetkellä hän sanoi itseänsä viheliäiseksi hutiloksi ja kurjaksi houkaksi, joka ei jo ennen ole antanut tytön huomata asian oikeata laitaa. Kenties olisi kaikki ihan toisin nyt.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän puisteli surumielisesti päätään:
– Ei; me tunnemme toisemme liian hyvin, – puheli hän itsekseen. – Sukulaisuuden tunne on hänessä niin voimallinen, että se sulkee pois rakkauden. Ja ellei siitä luonnu ehjää rakkautta, älköön luontuko mitään.
Setä Fransin mielilauseena oli: "Vaadi kaikki! Anna kaikki!" Ja hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät välipuheille käy oman itsensä eivätkä muittenkaan kanssa.
Hän astui verkalleen lattian poikki akkunaan ja katseli siitä ulos.
Kuinka hänen oli tullut ikävä Kaijaa, melkein ennenkuin hän oli lähtenyt poiskaan! Kuinka lujasti hän tunsikaan koko ruumiissaan ja sielussaan tytön olevan sidotun häneen!
Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja yritti kirjoittaa, mutta ei hän koko päivään päässyt irti näistä säkeistä:
Ja lehdille kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi,
Mut tyhjät lehdet
Kaikk' irti kiskoi.