Tämä oppi ei ole vanha – noin 50 vuoden ikäinen. Sen perustaja oli ranskalainen oppinut Conte. Conte, järjestelmien ihminen ja samalla uskonnollinen ihminen, sai Bischin silloin uusien fysioloogisten tutkimusten vaikutuksesta päähänsä vanhan ajatuksen, jonka oli lausunut jo Menenius Agrippa, että nimittäin ihmisyhteiskuntia, jopa koko ihmiskuntaakin, saattaa pitää yhtenä kokonaisuutena, elimistönä, ja ihmisiä elävinä eri elimien osina, joilla kullakin on oma määrätty tarkotuksensa koko elimistön palvelemisessa. Tämä ajatus miellytti Conte'a niin, että hän rupesi sille rakentamaan filosoofista teoriaa, ja tuo teoria sai hänet kokonaan unhottamaan, että sen lähtökohtana ei ollut sen enempää kuin sievä pikku vertaus, sopiva jossain tarinassa käytettäväksi, vaan ei suinkaan riittävä tieteen perusteeksi. Niinkuin usein tapahtuu, piti hän mieluisan otaksuman selviönä ja kuvaili, että koko hänen teoriansa oli rakennettu lujille ja koetetuille perusteille. Tuon teorian mukaan oli ihmiskunta elimistö, ja siis tieto siitä, mitä ihminen on ja mimmoisen hänen suhteensa maailmaan pitää olla, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan oppimalla tuntemaan tämän elimistön ominaisuudet. Oppia tuntemaan nämä ominaisuudet ihminen voi tutkimalla toisia alhaisempia elimistöjä ja tekemällä niitten elämästä johtopäätöksiä.

Senvuoksi 1) todellinen ja ainoa tieteellinen metoodi on Conte'n mukaan induktiivinen, ja tiedettä on ainoastaan se, minkä perustana on kokemus; 2) tieteiden tarkotuksena ja huippuna on uusi tiede ihmiskunnan elimistöstä, eli elimellisestä olennosta – ihmiskunnasta. Tämä uusi tiede on sosiologia. Tästä katsantotavasta yleensä johtui, että kaikki entiset tiedot olivat vääriä, ja koko ihmiskunnan historia, itsetietoisuuteensa nähden, jakaantui kahteen aikakauteen: 1) teolooginen ja metafyysinen aikakausi, joka ulottuu maailman alusta Conte'en asti, ja 2) ainoan todellisen – positiivisen tieteen aikakausi, joka alkaa Conte'sta.

Kaikki tuo on hyvä. On olemassa vaan yksi virhe, nimittäin se, että koko rakennus on rakennettu hiekalle, mielivaltaiselle väitteelle, että ihmiskunta on elimistö.

Tämä väite on mielivaltainen senvuoksi, että meillä on juuri yhtä paljon oikeutta tunnustaa tutkimattoman ihmiskunnan elimistön olemassa oloa kuin kolmiyhteisen Jumalan olemassa oloa ynnä muita senkaltaisia teoloogisia uskonkappaleita.

Väärä on tämä väite senvuoksi, että käsitteeseen ihmiskunta, s. o. ihmiset, on väärin sovellutettu määritelmä elimistö, vaikka ihmiskunnalta puuttuu elimistön varsinainen tunnusmerkki – tuntemuksen tai tietoisuuden keskus. Me nimitämme norsua ja bakteeriota elimistöksi ainoastaan senvuoksi, että analogian mukaan oletamme näissä olioissa samanlaisen tuntemuksen tai tietoisuuden yhteyden kuin tiedämme itsessämmekin olevan. Ihmisyhteiskunnilta sitä vastoin puuttuu tuo päätunnusmerkki, ja senvuoksi, olipa ihmiskunnalla ja elimistöllä kuinka paljon hyvänsä muita yhteisiä tunnusmerkkejä, ilman tuota varsinaista tunnusmerkkiä ei ihmiskunnan tunnustaminen elimistöksi ole oikeutettua.

Mutta, huolimatta positiivisen filosofian perusväitteen mielivaltaisuudesta ja virheellisyydestä, tämän filosofian on n.k. sivistynyt maailma omaksunut mitä suurimmalla myötätuntoisuudella sen joukoille tärkeän merkityksen vuoksi, joka on vallitsevan järjestyksen puolustuksella ihmiskunnassa olemassa olevan väkivallan laillisuuden tunnustamiselle. Omituista tässä on se, että Conte'n teoksista, joita on kaksi osaa: positiivinen filosofia ja positiivinen politiikka, on oppinut maailma omaksunut ainoastaan ensimäisen – sen, joka uusilla kokeellisilla perusteilla puolustaa ihmisyhteiskunnissa olemassa olevaa pahaa. Toinen osa sitä vastoin, joka käsittelee ihmiskunnan elimistöksi tunnustamisesta johtuvia altruismin siveellisiä velvollisuuksia, on julistettu vähäpätöiseksi, jopa kerrassaan mitättömäksi ja epätieteelliseksi.

Tässä on uudistunut sama asia kuin Kantin opin kahden osan suhteen. Puhtaan järjen kritiikin on oppineitten joukko omaksunut, vaan käytännöllisen järjen kritiikki, joka sisältää siveysopin ytimen, on hyljätty. Conte'n opista on tunnustettu tieteelliseksi se, mikä puolustaa vallalla olevaa pahaa. Mutta joukkojen tunnustama, mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen perustuva positiivinen filosofiakin oli itsessään liian perusteeton ja senvuoksi hatara, eikä olisi voinut yksinään pysyä pystyssä. Ja niinpä n.k. tiedemiesten joutavain ajatuksen leikittelyjen joukossa esiintyy yhtä mielivaltainen kuin virheellinen väite, joka ei myöskään ole uusi, että muka elävät olennot, s.o. elimistöt, ovat kehittyneet toinen toisestaan, ei ainoastaan yksi elimistö toisesta, vaan yksi elimistö useammasta: s.o. että hyvin pitkän ajan, miljoonan vuoden, kuluessa esim. kala ja sorsa ovat voineet kehittyä samasta esi-isästä, ja sitä paitsi yksi elimistö on voinut kehittyä useammasta eri elimistöstä, niin että esim. mehiläisparvesta on voinut tulla yksi ainoa eläin. Ja tämän mielivaltaisen ja virheellisen väitteen omaksui oppinut maailma vielä suuremmalla myötätuntoisuudella. Tämä väite oli mielivaltainen senvuoksi, ettei kukaan koskaan ole nähnyt mitenkä toiset elimistöt syntyvät toisista, jonka vuoksi otaksuminen lajien kehittymisestä jää aina otaksumiseksi, eikä kokemukseen perustuvaksi tosiasiaksi. Virheellinen taas oli väite senvuoksi, että lajien kehittymistä koskevan kysymyksen ratkaiseminen siten, että ne ovat kehittyneet perinnöllisyyden ja mukautuvaisuuden lain mukaan äärettömän pitkän ajan kuluessa, ei ollenkaan ollut ratkaisua, vaan ainoastaan kysymyksen uudistamista toisessa muodossa.

Mooseksen mukaan on elävien olentojen lajien moninaisuus johtunut Jumalan tahdosta ja hänen äärettömästä mahdistaan. Evolutsiooni-teorian mukaan taas on tämä moninaisuus syntynyt itsestään perinnöllisyyden ja olojen äärettömän moninaisten ehtojen vaikutuksesta äärettömän pitkän ajan kuluessa. Evolutsiooni-teoria, suoraan puhuen, väittää sitä, että äärettömän pitkän ajan kuluessa voi mistä hyvänsä tulla mitä hyvänsä.

Vastausta kysymykseen ei ole. Sama kysymys on vaan muodostettu toisin: tahdon sijaan on pantu satunnaisuus, ja äärettömän koeffisientti on siirretty mahdista aikaan. Mutta tämä uusi väite, jonka mielivaltaisuutta ja virheellisyyttä Darwinin seuraajat ovat vielä enentäneet, on vahvistanut entistä Conte'n väitettä ja senvuoksi se on tullut ilmestykseksi meidän ajallamme ja kaikkien tieteitten perustaksi, jopa historian, filologian ja uskonnonkin. Sitä paitsi, itse teorian perustajan naiivin tunnustuksen mukaan, oli Darwinin ajatuksen lähtökohtana Malthuksen laki, jonka vuoksi se asetti teorian elävien olentojen ja ihmisten taistelusta olemassa olon puolesta kaiken elollisen peruslaiksi. Mutta sitähän vaan tarvitsikin joutilaitten joukko puolustuksekseen.

Kaksi horjuvaa teoriaa tukivat toinen toistaan ja saivat siten vakavuuden leiman. Molemmissa teorioissa oli se joukoille kallisarvoinen ajatus, että ihmisyhteiskunnissa olevaan pahaan eivät ole syypäitä ihmiset, ja että vallalla oleva järjestys on juuri semmoinen kuin olla pitääkin. Uuden teorian omaksui joukko siinä merkityksessä, kuin se sitä tarvitsi, täydellä uskolla ja tavattomalla ihastuksella. Ja näihin kahteen mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen, jotka omaksuttiin uskonkappaleina, perustui uusi tieteellinen oppi.

Sekä aineensa että muotonsa puolesta on tämä oppi tavattomassa määrässä kirkollis-kristillisen opin kaltainen.

Aineen puolesta on yhtäläisyys siinä, että niin hyvin toisessa kuin toisessakin on todellisuudelle annettu epätodellinen, kuviteltu merkitys, ja tuo epätodellinen merkitys juuri onkin otettu tutkimuksen esineeksi.

Kirkollis-kristillisessä opissa on todellakin Kristukselle annettu itse Jumalan kuviteltu merkitys. Positiivisessa opissa on todelliselle olennolle – eläville ihmisille annettu elimistön kuviteltu merkitys.

Muodon puolesta on yhtäläisyys hämmästyttävä siinä suhteessa, että niin toisessa kuin toisessakin eräitten ihmisten käsitys on tunnustettu ainoaksi erehtymättömäksi ja oikeaksi.

Kirkollis-kristillisessä opissa on kirkoksi itseään nimittävien ihmisten käsitys jumalallisesta ilmestyksestä tunnustettu pyhäksi ja ainoaksi oikeaksi. Positiivisessa opissa on oppineiksi itseään nimittävien ihmisten käsitys tieteestä tunnustettu epäilemättömäksi ja oikeaksi. Niinkuin kirkolliset kristityt väittivät totisen Jumalan tiedon alkaneen vasta heidän kirkkonsa perustamisella ja ainoastaan ikäänkuin kohteliaisuudesta tunnustivat entisetkin uskovaiset kirkoksi, samoin positiivinen tiedekin väittää alkaneensa vasta Conte'sta, ja oppineet niinikään vaan kohteliaisuudesta myöntävät tiedettä olleen olemassa ennenkin, ja sittenkin ainoastaan muutamien oppineitten, niinkuin Aristoteleen, edustamana. Aivan samoin kuin kirkko, niin positiivinen tiedekin sulkee kokonaan pois koko muun ihmiskunnan tiedot, pitäen niitä – eksymyksenä.

Yhtäläisyys jatkuu pitemmällekin. Niinkuin jumaluusopin perusdogmin, Kristuksen jumaluuden ja kolminaisuuden, avuksi tulee vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi ihmisen lankeemuksesta ja hänen lunastuksestaan Kristuksen kuoleman kautta, ja näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen kirkonoppi, – niin meidän aikanamme Conte'n perusdogmille ihmiskunnan elimistöstä tulee avuksi vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi evolutsioonista, ja näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen tieteellinen oppi.

Niin toisessa kuin toisessakin opissa on uusi dogmi välttämätön vanhan ylläpitämiseksi ja on käsitettävissä ainoastaan yhteydessä perusdogmin kanssa. Jos Kristuksen jumaluuteen uskovalle on epäselvää ja käsittämätöntä, miksi Jumala astui alas maan päälle, niin lunastusdogmi selittää tämän.

Jos ihmiskunnan elimistöön uskovalle on epäselvää, minkä vuoksi olioiden yhtymää voi pitää elimistönä, niin evolutsioonidogmi selittää sen.

Lunastusdogmi on tarpeen edellisen dogmin ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa.

Jumala astui alas maan päälle pelastaakseen ihmiset, mutta ihmiset eivät ole pelastetut. Mitenkä on tämä ristiriita selvitettävä? Lunastusdogmi sanoo: hän on pelastanut lunastukseen uskovat. "Jos te uskotte lunastukseen, niin te olette pelastetut".

Samoin evolutsioonidogmikin on tarpeen ensimäisen dogmin ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa. Ihmiskunta on elimistö, mutta me näemme, ettei se täytä elimistön pääehtoa. Mitenkä se on selitettävä? Ja evolutsioonidogmi sanoo: ihmiskunta on muodostumassa oleva elimistö. Jos te uskotte siihen, niin te voitte pitää ihmiskuntaa elimistönä.

Ja niinkuin ihmisen, joka on vapaa kolminaisuuden ja Kristuksen jumaluuden taikauskosta, on mahdotonta edes ymmärtää, mikä on lunastusopin tarkotusperä ja ajatus, ja tämän ajatuksen selittää ainoastaan perusdogmin tunnustaminen, että Kristus on itse Jumala, – samoin on ihmiskunnan, joka on vapaa positiivisesta taikauskosta, mahdotonta käsittää, mikä on evolutsiooniopin tarkotusperä, ja tämän tarkotusperän käsittää vasta silloin, kun tietää perusdogmin, että ihmiskunta on – elimistö.

Ja aivan samoin kuin kaikki jumaluusopin viisaudet ovat ymmärrettäviä ainoastaan niille, jotka uskovat perusdogmeihin, samoin myös kaikki sosiologian viisaudet, joihin kiintyy nykyään uusimman ja syvämielisimmän tieteen harjoittajain koko huomio, ovat käsitettäviä ainoastaan uskovaisille.

Yhtäläisyyttä molempien oppien välillä on vielä siinäkin, että kerran uskolla omaksutut väitteet, joutumatta enään tutkimuksen alaisiksi, ovat perusteena mitä kummallisimmille teorioille, ja että näitten teoriain saarnaajat, anastaen itselleen oikeuden tunnustaa itsensä pyhiksi tai oppineiksi, s.o. erehtymättömiksi, turvautuvat mitä mielivaltaisimpiin, uskomattomimpiin ja perusteettomimpiin väitteisiin, joita he esittävät suurimmalla juhlallisuudella ja totisuudella, ja joita samalla totisuudella ja juhlallisuudella kieltävät yksityiskohdissaan ne, jotka niissä kohdin ovat eri mieltä, vaikkakin he muuten tunnustavat perusdogmit.

Tämän opin suurmies – Spencer, esimerkiksi, eräässä ensimäisistä teoksistaan esittää nämä opit seuraavasti: yhteiskunnat ja elimistöt ovat samankaltaisia seuraavissa suhteissa:

1) siinä, että ne, alkaen pienistä agregaateista, huomaamattomasti kasvavat kokonsa puolesta, niin että muutamat niistä tulevat kymmenen tuhatta kertaa suuremmiksi alkuperäistä;

2) siinä, että ne, ollen alussa niin yksinkertaista rakennetta, että niitä voidaan pitää kaikkea rakennetta vailla olevina, kasvaessaan saavat yhä monimutkaisemman rakenteen;

3) siinä, että, vaikkei niiden aikaisemmassa, kehittymättömässä perioodissa eri osien kesken ole olemassa melkein mitään riippuvaisuutta toisistaan, niitten osat tulevat vähitellen keskinäiseen riippuvaisuuteen, ja lopulta niin kiinteään, että kunkin osan toiminnan ja elämän mahdollisuus riippuu toisten osien toiminnasta ja elämästä;

4) siinä, että yhteiskunnan elämä ja kehitys ovat riippumattomia ja pitkäaikaisempia kuin jonkun sen osan elämä ja kehitys, joka erikseen syntyy, kasvaa, toimii, jättää jälkeläisiä ja kuolee, jota vastoin niistä muodostunut poliittinen ruumis jatkaa elämäänsä sukupolvi toisensa jälkeen, kehittyen suuressa joukossa rakenteen ja funktsionaalisen toiminnan täydellisyydessä.

Sitten tulee elimistöjen ja yhteiskuntien eroavaisuudet, ja todistetaan näitten eroavaisuuksien olevan ainoastaan näennäisiä, koska elimistöt ja yhteiskunnat ovat aivan samankaltaisia.

Tervejärkinen ihminen suorastaan kysyisi: mistä te sitten puhutte?

Minkä vuoksi ihmiskunta on elimistö?

Te sanotte, että yhteiskunnat ovat elimistöjen kaltaisia edellä mainitun neljän tunnusmerkin nojalla, mutta eihän tuo kaikki pidä paikkaansa. Te esiintuotte ainoastaan muutamia elimistön tunnusmerkeistä ja niihin vertaatte ihmisyhteiskuntia.

Te esiintuotte neljä samankaltaisuuden tunnusmerkkiä, sitten puhutte eroavaisuuksista, mutta ainoastaan niistä, jotka ovat (teidän mielestänne) näennäisiä, ja päätätte, että ihmisyhteiskuntia voipi pitää elimistöinä. Mutta sehän on joutavaa dialektistä peliä, eikä mitään muuta. Samalla perusteella saattaa elimistön tunnusmerkkinä esiintuoda mitä hyvänsä.

Otan ensimäisen, mikä johtuu mieleeni, vaikkapa metsän, joka siemenistä alkaa itää kankaalla ja kasvaa:

1) Alkaen pienistä agregaateista, j.n.e. Aivan sama tapahtuu kankaalla, kun se vähitellen siementyy ja kasvaa metsää.

2) Alussa on rakenne yksinkertaista, sitten se tulee monimutkaisemmaksi j.n.e. Aivan sama on metsän laita: ensin on pelkkiä koivuja, sitten tulee pajuja, sitten pähkinäpuita; ensin kaikki kasvavat suorina, sitten alkavat oksat punoutua toisiinsa.

3) Osien keskinäinen riippuvaisuus tulee niin suureksi, että kunkin osan elämä riippuu toisten osien elämästä ja toiminnasta. Aivan sama on metsän laita: pähkinämetsä suojelee puitten runkoja (jos sen hakkaa pois, niin toiset puut paleltuvat), metsänrinne suojelee tuulelta, siemenpuut jatkavat rotuja, korkeat ja tuuhealatvaiset antavat siimestä, ja siten toisen puun elämä riippuu toisesta.

4) Yksityiset osat voivat kuolla, mutta kokonaisuus elää. Sama on laita metsän. Metsä ei itke yhden puun kaatumista.

Sama on laita senkin teorian puolustajain tavallisesti esiintuoman esimerkin, että käsi kuolee jos sen leikkaa pois. Jos ottaa puun metsästä ja istuttaa sen siimekseen ja metsämaaperän ulkopuolelle, niin se kuolee.

Merkillistä on niinikään tämän opin yhtäläisyys kirkollis-kristillisen ja jokaisen muun opin kanssa, joka perustuu uskolla omistettuihin dogmeihin, siinä suhteessa, että siihen ei tepsi logiikan vastaväitteet. Osoittamalla, että metsää tämän teorian mukaan voi yhtä suurella oikeudella pitää elimistönä, te luulette todistaneenne heille heidän määritelmänsä virheellisyyden. Mutta siinä te erehdytte.

Heidän määritelmänsä elimistöstä on siihen määrin epätäsmällinen ja venyvä, että siihen voi sovittaa mitä ikinä tahtoo.

Niin, sanovat he, metsääkin voi pitää elimistönä. Metsä on rauhallista vuorovaikutusta yksilöjen kesken, jotka eivät hävitä toisiaan, – agregaatti, jonka osat myöskin voivat tulla läheisempään yhteyteen, niinkuin mehiläisparvi elimistöksi.

Jos sitten sanotaan, että siinä tapauksessa myöskin tuon metsän lintuja, hyönteisiä ja ruohoja, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi pitää puitten mukana yhtenä elimistönä, niin he siihenkin suostuvat. Jokaista elävien olentojen joukkoa, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi niinikään pitää elimistönä heidän teoriansa mukaan. He voivat väittää yhteyttä ja yhteistoimintaa olevan minkä välillä hyvänsä, ja evolutsiooniteorian mukaan voi ylipäänsä väittää, että mistä hyvänsä voi syntyä mitä hyvänsä, kun vaan kuluu tarpeeksi pitkä aika.

Jumalan kolminaisuuteen uskojille ei voi todistaa, että heidän uskonsa on perätön, mutta voipi osoittaa heille, että heidän väitteensä ei perustu tietoon, vaan uskoon. Jos he väittävät, että jumalia on kolme, niin voin minä yhtä suurella oikeudella väittää, että niitä on 17 l/2. Saman seikan, vieläpä vakuuttavamminkin, voipi todistaa positiivisen ja evolutsioonisen tieteen puoltajille. Tämän tieteen perusteella otan minä todistaakseni mitä hyvänsä. Ja kummallisinta on se, että kaikkein positiivisin tiede pitää tositieteen tunnusmerkkinä tieteellistä metoodia ja sen, mitä se nimittää tieteelliseksi metoodiksi, se itse määrittelee. Tieteelliseksi metoodiksi se nimittää tervettä järkeä. Ja tämäpä terve järki juuri paljastaakin sitä joka askeleella. Niinpian kuin ne, jotka olivat olleet pyhimysten sijalla, tunsivat ettei heissä ollut jälellä mitään pyhää, että he olivat kaikki kirottuja, niinkuin paavi ja meidän synoodimme, niin he paikalla rupesivat nimittämään itseänsä pyhiksi, vieläpä kaikkein pyhimmiksi. Niinpian kuin tiede huomasi, ettei siinä ollut jälellä mitään järjellistä, niin se rupesi nimittämään itseänsä järjelliseksi, eli tieteelliseksi tieteeksi.

XXXI

Työnjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla olemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista, että niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään yhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla olemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille sen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja epäoikeutettuna.

Jumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta, ja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta kysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai Pugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään tätä kysymystä ratkaista.

Hengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien kehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai Dshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien kehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä ratkaista.

Sama on laita tieteellisen tieteenkin.

Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa, niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja omatuntonsa.

Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.

Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen on elimellistä työnjakoa, – mutta puhuessaan niin, he puhuvat täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.

On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen tahansa. On olemassa kankureita – siis semmoinen on työnjako. Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.

Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti, niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä, missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen, – jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.

Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea. Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri nimittääkin työnjaoksi.

Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin, sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.

Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä, on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat, overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta kummallisesta työnjaon käsityksestä.

Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään, joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti, työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.

Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan – sitä on vaikea itselleen kuvitella.

Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.

Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen omatunto, vaan ulkonainen havainto.

Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.

Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin, kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30 vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään, tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi, filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.

Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.

Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.

Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja, sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat tehneet papit ja sofistit.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita. Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen sijalla oli jo uusi valhe – valtiollisfilosoofinen. Ihmiset vapautuivat siitäkin.

Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle: tieteellinen valhe.

Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli tuona ulkonaisena – ilmestys, tieteessä – havainto.

Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt. Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista. Kaikki on hyljättävä, sanovat he, – järjellä ei voi käsittää totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie – erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.

Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.

Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana, jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan, syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän kysymysten selvityksen perille.

Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin, protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä, s. o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi. Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi, kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja yleisinhimilliseen ajatteluun.