Loe raamatut: «Kunnanlapsi», lehekülg 12

Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui nopeaan ja kiivaasti:

"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia – lapsia on maailmassa yltäkyllin … ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena – sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt… puhdista sitä, hankaa, pyri eteenpäin … usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."

"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:

"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi… Sanon sinulle: juuri paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta – teistä riippuu onko tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä…"

"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja

Habrecht jatkoi:

"Teidän aikanne, aivan oikein – ja minkä te siitä luotte, se tulee…"

"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen uskomattoman notkeasti.

Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.

Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi

Pavel sitä seurata juosten.

"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän veturin jyminän läpi kuului vastaus:

"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"

Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa, otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön, nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.

"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.

Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.

"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.

Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se upposi.

Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.

XVII

Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.

Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa, jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta, joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää tuon hurskaan halunsa.

Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat, vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.

Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen jykevän pöydän takana – avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään ilmottaen:

"Holub on jälleen siellä ulkona."

"Jälleen? – Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan", sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:

"Niin, niin taitaa olla."

"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"

"Hän haluaisi puhua."

"Kenenkä kanssa?"

"Teidän Armonne kanssa."

"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivat

Pavelin raskaat saappaat parkettilattialla.

Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä uskaltanut nostaa sitä lattialta.

Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.

Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan, että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.

"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.

Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin epäilijän.

Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään, siten soimaten häntä onnettomuudestaan? – Hyi, kuinka hän oli mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi, että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina, ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt? Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi moittia juuri mistään". – Ja hänkö häntä soimaisi!.. Hän, joka oli haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!

"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian vapautua."

Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä – niin se olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle monin kerroin."

Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä, jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".

"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä. Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.

Kukahan oli muuttunut?.. Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin menemään, sanoi hän:

"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla puolestanne."

"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen tehdä, ja oikein hartaasti?"

"Hyvin hartaasti."

"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. – Ja nyt sano minulle: oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla mökkisi seisoo? – Kuinka suureksi arvostelet sen?"

"Sen pitäisi käsittää noin viisitoista mitanalaa, ei täyteen kolmea hehtaaria", vastasi Pavel arvelematta.

"Huono pelto, vai miten?"

"Huono, siellä ylhäällä ovat kaikki pellot huonoja. Jos minä olisin tilanhoitajana, niin en milloinkaan viljelisi siellä vehnää."

"Vaan?"

"Kauraa tai ohraa, ja minä istuttaisin sinne kirsikkapuita, monta, monta."

"Niinpä istuta kirsikkapuita!" sanoi paroonitar reippaasti. "Pelto on sinun."

"Minun – mikä on minun?"

"Pelto, minä lahjotan sen sinulle."

"Jumalan tähden – minulle – pellon…" Pavelista tuntui kuin olisi kaikki ruvennut huojumaan, lattia jalkainsa alla, seinät, sohva ja sohvalla istuva paroonitar. Hän hapuili ilmaan saadakseen tukea. "Suuri, kaunis, hyvä pelto…"

"Etkö juuri äsken sanonut että se on huono?"

"Teille, vaan ei minulle; minulle se on hyvä, liiankin hyvä… Jumalan tähden", toisti hän, "lahjotatteko todella minulle tuon pellon?"

Paroonitar räpäytti silmiään. "Minua surettaa, Holub, etten voi nyt nähdä kasvojasi oikein selvästi. Sokeaksi tuleminen, rakas Holub, riistää ihmiseltä monta iloa", lisäsi hän keveästi huoahtaen. – "Mene nyt ja lähetä tänne tilanhoitaja. Tahdon heti ryhtyä toimenpiteisiin saattaakseni lahjotuksen lainvoimaiseksi."

"Lainvoimaiseksi … teidän Armonne … lainvoimaiseksikin!"… Pavel oli aivan huumauksissaan, ihastus voitti ujouden, hän hyökkäsi pöytää kohti, työnsi sen syrjään, tarttui linnanrouvan käsiin ja suuteli niitä, ja kun vanhan rouvan, kaikki voimansa ponnistaen, onnistui riistää kätensä irti, suuteli hän hänen vaatteensa liepeitä, hänen hihojaan ja huivia hänen harteillaan, äänteli ja riemuitsi kykenemättä puhumaan ainoatakaan selvää sanaa.

Vanhusta, niin rohkea kuin olikin, rupesi tuo tunteiden myrsky hieman pelottamaan. Hän pauhasi Pavelia aika lailla ja selitti että kaikella pitää olla rajansa, niinpä kiitollisuudenosotuksillakin, ja että ellei hän heti menisi tilanhoitajaa hakemaan, ei lahjotuksesta tulisi niin mitään.

Tuo sai Pavelin jälleen järkiinsä. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo riensi alas pihalle. Oven edessä seisoi vaaleakutrinen Slava, tuo itsellisen tytär, josta Pavelilla oli niin ikävät muistot. Hän palveli paluunsa jälkeen linnassa ja ruokki paraikaa turtturikyyhkysiä, jotka olivat niin rohkeita, ettei heidän päähänsäkään pistänyt väistyä esiinryntäävän Pavelin tieltä. Hänen täytyi oikein pitää varansa, ettei polkisi noita sieviä eläimiä. Slava huusi hänelle hyvänpäivän, ja hän, joka kokonaan unohti että tyttö oli hänen pahin vihollisensa, vastasi:

"Minulla on pelto, paroonitar on lahjottanut minulle pellon!"

Vihollinen punastui hiusmartoa myöten. "Sehän on hauskaa", sanoi hän; "se ilahuttaa minua."

Vasta nyt muisti Pavel kenen kanssa puhui ja riensi tervehtimättä matkaansa.

Vaikka hänen mielessään liikkuikin aivan toisia ja paljoa tärkeämpiä asioita, täytyi hänen niiden ohessa kuitenkin ajatella, miten punastuminen oli tyttöä somistanut, miten kuvankaunis hän oli ja että Jumala oli väärässä, kun oli asettanut niin mustan sielun noin kauniiseen kuoreen. Tuollainenhan eksyttää väkisin jokaisen kokemattoman. Onneksi oli Pavelilla kokemusta, häntä ei ulkokuori enää saattanut pettää. Hän tunsi tuon Slavan, ja hersyipä tytön huulilta puhe tai lepäsivätpä ne vaijeten vienosti toisiaan vasten, hänen oli mahdotonta katsahtaa niihin muistamatta sitä hetkeä, jolloin ne sinkauttivat hänelle tuon verisen ivan: "Menetkö isäsi vai äitisi luo?"… Anna anteeksi kaikille – sanoivat Milada ja Habrecht, ja hän tahtoi todella niin tehdäkkin, mutta eikö sen mielessä, jota kehotetaan anteeksi antamaan, samalla myös verestetä sitä asiaa, mikä hänen pitäisi antaa anteeksi?

Muisto muodosti ylipääsemättömän kuilun hänen ja niiden välillä, joitten kanssa hänen rakkaimpansa olivat käskeneet hänen rauhaa rakentamaan.

Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi, Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut, jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja paheksumista lahjoittajaa kohtaan.

Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan jättämälle nuorukaiselle – joka sitä paitsi luultavasti oli erään tulevan luostarinjohtajattaren veli.

Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.

Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä. Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan portit.

"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta, aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt hänet voimakkaaksi.

"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu, joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa, aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.

Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen, lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin; olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.

Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti erinomaista toimeliaisuutta.

Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."

Tuo ennustus suretti Pavelia – järkyttämättä silti hänen uskoaan peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti, maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä:

"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia maita!"

Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.

Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen. Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".

Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.

"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät, niin on tohtori minulle sanonut" – ja Virgil malttoi tuskin odottaa ensimäisiä pakkasia.

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni. Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet keppiin nojattuina ja virkkoi:

"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"