Loe raamatut: «Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!», lehekülg 5

IHMISIÄ JA SANKAREITA

I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota – vaikkapa vain katoovaksi hetkiseksi – hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.

Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin voivat. On mahdollista ihailla jotakin – oli se sitten miten pientä, vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.

II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se – hyvän tahi huonon vuoksi – tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.

III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset. Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme – eikä erämaa. Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia – on maailmamme voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan tuntemattomien syvyyksien yli.

* * * * *

IV. "Sankarien ihailua" – olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta. Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa – missä ei kukaan sankarikuningas kykene hallitsemaan – sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.

V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan. Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme – pidämme petkuttajaa sankarina.

VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi ensi aluksi kaksi sankaria. – Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi sen puolesta voimme tehdä.

VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma, joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta silloin on siitä koituva voitokas maailma.

Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se, että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta; on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta. Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin "pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi, ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin oikeutettu.

VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä, voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat – semminkin vahingolliset – vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa – kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja kaunis eläin, samaten myös norsu.

IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia, eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme – turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät kutsuneet ja valinneet – ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*

X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.

Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä hullujenhuoneen tapainen.

XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö, vapaana oleminen on – himmeämpänä tahi selvempänä – koko olemuksemme syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme – ja siitä lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta kulkuamme.

XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta, alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? – vaan: mimmoisessa tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat? Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin! Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä – sitä juuri haluaisin tietää ja tulenkin sen pian tietämään.

XIII. Omintakeisesti liikkuva mies – ei mikään koneellinen nukke – joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet *vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; – suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.

XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo kaikki. Hän voi oppia kaikkea – tekemään jalkineita, laatimaan lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!

XV. Henki, runoilija – tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu, innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon partaille joutunut maapallomme on eksynyt.

XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on suvutonta, ei suinkaan ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen; ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene mitään merkillistä.

Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme – olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään miehekkään luonteen alku – semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi ja kirjailijaksi – näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa – eikö se pikemmin olisi pienempi onnettomuus?

Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen kasvatus ja komentelu – mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi – tavallaan saa aikaan etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden, vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan, ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys; lukemattomissa pintapuolisissa asioissa – kenties myös syvemmissä, on hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa, siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin, varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten, useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. – Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä, osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies, jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta, voimakas henki ja voimakas sydän – eikä vääristeltyä luonnetta, missä ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista voiman varjoa taitona ja voimana – niin etsisin häntä kernaammin alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.

Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan; joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos. "Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.

Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla! Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen; kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään. Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi; vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. – Selvä katse ja reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus on paras opettaja.

Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi; että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä! Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään, vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset. Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa, koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee* jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista, saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki – omituista kyllä – kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä. Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.

Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä syntyneet – vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi – pysyvät typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut, epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin – toisesta koituu Burns, toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen, kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.⁵

XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien, tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin *tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.

XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa. Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden sydän ei ole kivestä, vaan lihasta – ja suurinkin vastoinkäyminen, jota aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!

XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.

XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta, samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi, joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus: Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja, vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan itsensä ja vapautensa – hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon Messias."

XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana – julki lausuttu ajatus – taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki. Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään, raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten, synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija, joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana sanotaan runoilijaksi.

XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden – todellisen tyhjyyden ja olemattomuuden – synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen, kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana – katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla – oikea ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus, ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto, rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton, rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan ivan kanssa – hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä sen tulikin olla.

XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään, ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla selvillä päästään?

XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla myös olisi urhea, rohkea – muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,⁶ Becket,⁷ apotti Samson, Samuel Johnson⁸ olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?

XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä, ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi. Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä" todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä oli Milton aina sankari.

XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen, joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle, kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan, että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle – siihen vaaditaan Vitruvion tahi Palladion silmä ja ymmärrys.

XXVII. On melkoinen erehdys nimittää kiivautta ja itsepäisyyttä voimaksi. Se, joka saa kouristuskohtauksen, ei ole voimakas, vaikk'ei kuusi miestä kykenisi pitämään häntä alallaan. Se on voimakas mies, joka horjumatta kykenee kantamaan raskaimman taakan. Se täytyy meidän alati muistaa, semminkin levottomina, meluisina päivinämme. Ken ei voi *vaieta*, kunnes tulee puhumisen ja toiminnan aika, ei ole oikea mies.

XXVIII. Eivätkö ajatukset, kaikki todellinen työ, niin, vieläpä korkein hyvekin ole tuskan lapsia? Kuten synkän tuulenpyörteen synnyttämiä. – Todellinen *ponnistus*, – samaten kuin vangin kamppailu vapautensa puolesta – on ajatusta. Kärsimykset kehittävät meitä.

* * * * *

XXIX. Mimmoisissa oloissa täytyykään välistä viisauden taistella hulluuden kanssa ja saada hulluus suostumaan siihen, että sitä suojellaan!

XXX. Suuren miehen elämä ei ole mitään keväistä ilojuhlaa, vaan taistelu, marssi, sota ruhtinaskuntia ja suurvaltoja vastaan. Se ei ole huoletonta huvikävelyä tuoksuvien oranssilehtojen ja viheriöivien kukkaketojen kautta laulavien runotarten ja kukoistavien impien seurassa, vaan se on vakava toivioretki hehkuvien hietaerämaiden, lumen ja jään täyttämien vyöhykkeiden halki. Hän vaeltaa ihmisten parissa; hän rakastaa ihmisiä sanomattomalla, lempeällä sääliväisyydellä, jommoisella he eivät voi häntä rakastaa, mutta hänen sielunsa asustaa yksinäisyydessä, luomakunnan etäisillä perukoilla. Hän levähtää tuokion vihreissä keitaissa palmupuun ja lähteen ääressä, mutta pian täyttyy hänen vaeltaa edelleen kauhujen ja loiston, pääpirujen ja arkkienkelien saattamana. Koko taivas on hänen matkatoverinsa. Kirkkaasti loistavat tähdet lähettävät hänelle viestejä mittaamattomista avaruuksista; vaikenevat haudat vainajineen ijäisyyksistä. Oi maailma, miten aijot turvautua tätä miestä vastaan? Et voi rahoillasi häntä lahjoa ja yhtävähän hillitä häntä hirsipuillasi ja laeillasi. Hän soluu käsistäsi kuten henkiolento. Hänen paikkansa on taivaan tähtien parissa. *Sinulle* voi se olla tärkeätä, sinusta voi se näyttää elämän ja kuoleman kysymykseltä, mutta hänelle on aivan yhdentekevää, suotko sinä hänelle hänen täällä maailmassa eläessään tyyssijan matalimmassa majassa vaiko neljäkymmentä jalkaa korkeammalla, sinun, mielestäsi, niin suunnattoman mainetornisi huipulla. Ne maailman ilot, jotka todella ovat arvokkaita, eivät riipu sinusta eikä korkeista asemistasi. Ravinto, vaatetus ja sielut, joita hän rakastaa, kodikkaan lieden ympärillä, ne ovat hänen. Hän ei yhtään kaipaa palkintojasi. Katso, hän ei myöskään pelkää rangaistuksiasi. Et edes siten, että hänet surmaat, voi hänelle mitään. Oi jospa tässä miehessä, jonka silmistä loimuaa taivaan salama, hänen olemuksensa perustana ei olisikaan Jumalan vanhurskaus, inhimillinen jalomielisyys, totuus ja lempeys – silloin vapisisin maailman puolesta. Mutta hänen voimansa – iloitkaamme sen kuullessamme – on oikeudentunnon, urhoollisuuden ja säälin summa, joka hänessä asuu. Teeskentelijöitä ja räätälin kaunistamia ylhäisiä pettureita vastaan hänen silmänsä iskevät salamoita; mutta ne sulavat kasteiseen sääliin, lempeämpään kuin mitä äiti voi tuntea, sorrettuja ja rääkättyjä nähdessään. Hänen sydämensä, hänen ajatuksensa ovat kaikkien onnettomien pyhäkkö. Maailman edistys on ainiaaksi taattu.

Mutta onko sinulla käsitystäkään siitä, mitä nerokas mies on? Nero on "Jumalan antama innostuksen lahja." Se on kaikkeinkorkeimman Jumalan kieltämätön olemassa olo ihmisessä. Enemmän tahi vähemmän epäselvä toisissa ihmisissä, on se tässä ihmisessä selvä ja kieltämätön. Niin sanoo Milton, jonka kuitenkin täytyy olla jotakuinkin asiasta selvillä; niin vastaavat hänelle kaikkien maailmojen ja kaikkien aikojen äänet. Tahtoisitko seurustella semmoisen ihmisen kanssa? Ole sitten todellakin hänen vertaisensa. Onko sinussa kykyä siihen? Opi tuntemaan itsesi ja todellinen paikkasi elämässä, ja opi myös tuntemaan hänet ja hänen todellinen paikkansa elämässä ja toimi sitten ylevässä sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.

XXXI. Nälkä ja alastomuus, vaarat ja solvaukset, vankeus, ristinpuu ja myrkkypikari ovat useimpina aikoina ja useimmissa maissa olleet tavallinen markkinahinta, jonka maailma maksaa viisaudesta, sekä tervehdys, jolla on lausuttu tervetulleiksi ne, jotka ovat tulleet maailmata valaisemaan ja puhdistamaan. Homerus, Sokrates ja kristityt apostolit kuuluvat tosin vanhaan aikaan, mutta marttyyrien historia ei vielä pääty siihen. Roger, Bacon ja Galilei nääntyivät kirkollisissa vankityrmissä, Tassoa kidutettiin houruhoitolan kopissa, Camôes kuoli kerjäläisenä Lissabonin kaduilla. Näin huonosti he kohtelivat, näin he vainosivat profeettoja, ei ainoastaan Judeassa, vaan kaikilla seuduilla, missä vaan on elänyt ihmisiä.