Loe raamatut: «Ivanhoe», lehekülg 11

Mutta niin paljon vaikuttaa tottumus, että tämä näky ei huvittanut ainoastaan alhaista kansaa, joka aina rakastaa kauheita tapauksia. Korkeasukuiset naisetkin katselivat lavoiltaan, tosin hiukan pelokkaina, mutta kuitenkaan silmiään vilkuttamatta, tuota hirvittävää näytelmää. Siellä täällä tosin vaaleni kaunis poski tai kuului heikko huuto, kun sulhanen tai veli tai puoliso kaatui maahan. Mutta ylipäänsä rouvat ja neitoset vain kiihoittivat taistelijoita, taputtaen käsiään, heiluttaen huntujaan ja nenäliinojansa, jopa myös huutaen: »Kelpo peitsi! oiva miekka!» kun sattuivat näkemään onnistuneen sysäyksen tai sivalluksen.

Kun kauniskin sukupuoli oli näin ihastunut veriseen leikkiin, niin eipä liene vaikeata käsittää, miten miehet olivat siitä huvitetut. Tämä mielenkiinto purkautui koviksi huudoiksi joka kerran, kun onni kallistui puolelle tai toiselle, ja kaikkien katseet tuijottivat värähtämättä tantereelle, ikäänkuin jokainen isku niistä lukemattomista, joita siellä sateli, olisi ollut katsojan itsensä lyömä tai saama. Ja joka lomahetki kaikui airueitten ääni: »Taistelkaa, jalot ritarit! – Mies kuolee, maine ei kuole! – Hakatkaa päälle! – Parempi kuolema kuin tappio! – Taistelkaa, jalot ritarit! Ihanat silmät katselevat urotekojanne!»

Taisteluonnen kaikissa vaiheissa katsojien silmät seurasivat varsinkin molempia päälliköitä, jotka, tuimimmassa kahakassa liikkuen, kehoittivat miehiänsä sekä äänellään että esimerkillään. Kumpainenkin teki mainioita sankaritöitä, eikä kumpikaan löytänyt itselleen vastapuolueesta täysiveroista vastustajaa. Useammin kuin kerran he pyrkivät toistensa kimppuun; sen he tekivät vihansa yllytyksestä, ja ehkä myös siinä toivossa, että päällikön kaatuminen ratkaisisi voiton. Mutta niin sakea oli tungos ja niin sekamelskainen kahakka, että he taistelun alussa turhaan yrittelivät päästä yhteen. Useamman kerran heitä esti omien kumppaniensa kiivaus, jotka halusivat saavuttaa mainetta taistelemalla vastapuolueen päällikköä vastaan.

Vasta sitten, kun taistelijain joukot olivat harvenneet – sen vuoksi, että useiden oli täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi ja useat olivat tulleet ajetuiksi aitaukseen kiinni tai olivat kykenemättömiä jatkamaan taistelua – pääsivät temppeliherra ja Perinnötön ritari viimeinkin törmäämään yhteen sillä raivoisalla tuimuudella, johon verivihollisuus ynnä kilvoitus ylimmästä kunniasta yllytti heitä. Niin taitavat olivat kumpainenkin sekä iskiessään että väistyessään, että katsojat eivät voineet pidättää yhteistä hurraahuutoa, joka ilmaisi heidän riemuansa ja ylistystänsä.

Tällä hetkellä Perinnöttömän ritarin puolue oli tappiolla; Front-de-Boeufin jättiläiskäsi toisella kyljellä ja Athelstanin karhumainen voima toisella olivat kaataneet tai karkoittaneet kaikki vastaansattuvat. Päästyänsä irti omista vastustajistaan nämä ritarit näkyivät nyt molemmat yht'aikaa havainneen, että he paraiten voisivat kallistaa voiton puolelleen, jos auttaisivat temppeliherraa vihollispäällikköä vastaan. Yht'aikaa he siis kannustivat hevosiaan ja ryntäsivät Perinnöttömän ritarin kimppuun, normannilainen toiselta, saksilainen toiselta puolelta. Mies, jota heidän yhteinen ja äkkiarvaamaton ryntäyksensä tarkoitti, olisi ollut hukassa, ellei häntä olisi varoittanut yleinen huuto katsojain joukosta, joiden mieltä tuo epätasainen taistelu pahoitti.

»Pidä varasi, pidä varasi, Perinnötön ritari!» huudettiin yleisesti, niin että ritari huomasi häntä uhkaavan vaaran; hän sivalsi temppeliherraa vielä kerran koko voimallaan ja sitten nykäisi samassa hetkessä hevostansa suitsista, niin että se taaksepäin karaten väistyi Athelstanin ja Front-de-Boeufin edestä. Nämä molemmat ryntäsivät siten, kukin puoleltansa, tavoittamansa vihamiehen ja temppeliherran välitse, eikä puuttunut paljon, että he olisivat törmänneet toinen toistansa vastaan, ennenkuin saivat hevostensa vauhdin hillityksi. Kerkesivätpä he kuitenkin tiukata suitsia ja kääntää ratsunsa, karataksensa yhdessä temppeliherran kanssa Perinnöttömän ritarin päälle ja masentaaksensa hänet maahan.

Hukassa olisi tämä ollutkin, jollei eilispäivänä saamansa jalon orhin erinomainen voima ja nopeus olisi pelastanut häntä.

Siitä oli hänelle sitä enemmän apua, kun Bois-Guilbertin ratsu oli haavoittunut, ja Front-de-Boeufin sekä Athelstanin hevoset olivat jo väsyksissä edellisistä ponnistuksistaan, koko päivän kannettuansa jättiläiskokoisten herrojensa painoa, jota täydet rautavarusteet vielä enensivät. Muutamien minuuttien ajan torjui siis Perinnötön ritari vastustajia päältään mestarillisen ratsastustaitonsa ja jalon hevosensa avulla. Kääntäen ja pyörittäen orittansa yhtä nopeasti kuin haukka keikahteleikse ilmassa, hän koetti pitää vihollisia niin paljon erillään kuin mahdollista. Välistä karkasi hän tämän, välistä tuon kimppuun, sivalluttaen miekkaansa tuimalla vauhdilla, ja aina väistyen pois ennenkuin toinen kerkisi vastaamaan.

Ilmassa kajahteli katsojien ylistyshuutoja; mutta sittenkin oli ilmeistä, ettei hän ajan pitkään voisi kestää ylivoimaa vastaan. Juhanan seurassa olevat aatelisherrat rukoilivat sentähden, kaikki yhdestä suusta, prinssiä viskaamaan sauvansa maahan, jotta urhoolliselta ritarilta säästyisi tappion häpeä, vaikkapa siihen olikin ylivoima yksin syynä.

»Enpä suinkaan, kuuna kullan valkeana!» vastasi prinssi. »Tuo sama junkkari, joka salaa nimensä ja ylenkatsoo pitokutsuamme, on jo saanut yhden voitonpalkinnon. Jääköön nyt toinen palkkio muille.»

Hänen vielä puhuessaan äkkiarvaamaton tapaus kuitenkin muutti kokonaan päivän taisteluonnen.

Perinnöttömän ritarin joukossa oli eräs mustaan rautapukuun varustautunut ratsumies, mustan hevosen selässä. Molemmat, niin mies kuin ratsu, olivat kookkaat, vahvaraajaiset ja nähtävästi hyvin väkevät. Mutta tämä ritari, jonka kilvessä ei näkynyt minkäänlaista kirjoitusta, ei tähän asti ollut näyttänyt suuresti välittävän voitosta. Hän torjui nähtävästi aivan helposti päältään niitä, jotka kääntyivät häntä vastaan, mutta ei ajanut heitä takaa eikä itse käynyt kenenkään kimppuun. Sanalla sanoen hän oli tähän asti ollut pikemmin syrjäisenä katsojana kuin taistelijana, josta syystä kansa olikin keksinyt hänelle pilkkanimen »Musta tyhjäntoimittaja».

Nyt kuitenkin, huomattuaan päällikkönsä ahdingon, tämä ritari näytti heräävän unestansa. Hän kannusti hevostansa, joka ei ollut vielä yhtään väsynyt, ja kiiti ukkosen nuolena avuksi huutaen äänellä, joka kaikui kuin torven törähdys: »Desdichado avuksi!» Apu olikin juuri tällä hetkellä hyvin tarpeen, sillä Perinnöttömän ritarin par'aikaa karatessa temppeliherraa vastaan oli Front-de-Boeuf kohotettu miekka kädessä päässyt häntä likelle. Eipä hän kuitenkaan vielä ennättänyt sivaltaa, kun hän sai Mustalta ritarilta aika iskun. Se livahti kirkasta kypärää myöten ja löi melkein masentumattomalla voimalla hevosta otsakiskoon, – ja maahan keikahtivat sekä Front-de-Boeuf että hänen ratsunsa, molemmat pyörryksissä iskun tulisesta vauhdista. Sitten Musta tyhjäntoimittaja kääntyi Athelstan Coningsburghilaisen puoleen; ja kun hänen oma miekkansa oli äskeisestä iskusta katkennut, tempaisi hän sotatapparan, jota kömpelö saksilainen piti kädessänsä. Vauhdilla, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa käyttänyt tätä asetta, iski nyt Musta ritari Athelstania vasten rintaa, niin että tämä heti livahti hervotonna maahan. Tehtyänsä nämä kaksi urotyötä, joita katsojat sitä enemmän ylistivät, kuta vähemmän he olivat otaksuneet hänen sellaiseen kelpaavan, Musta ritari tuntui jälleen vaipuneen entiseen unisuuteensa. Hän palasi vakavana tantereen pohjoispäähän ja antoi päällikkönsä tulla, miten kykeni, yksin toimeen Brian de Bois-Guilbertin kanssa. Tämä ei ollutkaan enää kovin vaikeata. Temppeliherran hevonen, jota runsas verenvuoto raukaisi, ei kestänyt enää, kun Perinnötön ritari ryntäsi täyttä vauhtia päälle. Brian de Bois-Guilbert vierähti maahan, saamatta toista jalkaansa irti jalustimesta. Hänen vastustajansa hyppäsi nyt hevosen selästä maahan, kohotti miekkansa uhkaavasti temppeliherran pään yli ja vaati häntä antautumaan. Mutta samassa Juhana-prinssi, jota nyt Bois-Guilbertin vaarallinen tila liikutti enemmän kuin äsken toisen ritarin pula, heitti komentosauvansa maahan ja lopetti taistelun. Sillä tavoin säästyi temppeliherralta se häpeä, että hänen olisi täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi.

Äskeisestä tulisesta taistelusta ei ollutkaan nyt enää muuta jäljellä kuin muutamia kyteviä kekäleitä. Niistä harvoista ritareista, jotka vielä viipyivät tantereella, oli enin osa, ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta, lakannut taistelemasta ja jättänyt voiton molempien päällikköjen keskenään ratkaistavaksi.

Asemiehet, joiden olisi ollut vaikeaa, jopa vaarallistakin tulla herrojensa avuksi niin kauan kuin taistelua kesti, riensivät nyt miehissä tantereelle. He korjasivat haavoittuneet, jotka hellimmällä huolella ja varovaisuudella vietiin läheisiin telttoihin tai kaupungissa heitä varten varattuihin majapaikkoihin.

Tällä tavoin päättyi Ashby-de-la-Zouchen mainio taistelu, joka oli ollut tulisimpia leikkisotia koko sillä aikakaudella. Tanterelle henkensä heittäneitä ritareita tosin ei ollut enempää kuin neljä, siihen luettuna eräs, joka kuumuudesta tukehtui rautapukuunsa; mutta neljättäkymmentä miestä oli pahasti haavoittunut, joista neljä tai viisi sittemmin kuoli haavoihinsa. Useat muut olivat tulleet iäkseen vaivaisiksi, ja nekin, jotka jossakin määrin tointuivat, saivat hautaan asti pitää merkkejä tästä kahakasta ruumiissansa. Siksipä sitä mainitaankin vanhoissa aikakirjoissa aina »jaloksi ja iloiseksi Ashbyn sotaleikiksi».

Nyt tuli prinssin julistaa, kuka ritareista oli parhaiten taistellut, ja hän päätti nimittää päivän voittajaksi sen ritarin, jolle kansa oli antanut nimen Musta tyhjäntoimittaja. Tätä päätöstä vastaan tosin prinssille muistutettiin, että Perinnötön ritari oikeastaan oli ratkaissut voiton, hän kun päivän kuluessa oli omalla kädellään voittanut kuusi ritaria ja vieläpä viimeiseksi syössyt hevosen selästä maahan itse vastapuolueen päällikön. Mutta Juhana-prinssi piti kiinni ratkaisustaan, väittäen että Perinnötön ritari ja hänen puolueensa olisivat jääneet tappiolle ilman mustapukuisen ritarin voimallista apua. Tälle hän siis tahtoi suoda palkinnon.

Mutta kaikkien läsnäolevien ihmeeksi tuota palkittavaksi valittua ritaria ei enää löytynytkään. Hän oli heti taistelun tauottua poistunut kentältä, ja sanoivatpa muutamat katsojista nähneensä hänen kulkeneen metsään päin samalla verkkaisella vetelyydellä, josta hän taistelutantereella oli saanut liikanimensä »Musta tyhjäntoimittaja». Kaksi kertaa törähtivät torvet ja kaksi kertaa huusivat airuet, kutsuen häntä esille; mutta kun tämä ei auttanut, täytyi hänelle aiottu kunnia viimein suoda jollekulle muulle. Juhana-prinssillä ei nyt enää ollut yhtään tekosyytä, jonka nojalla hän olisi voinut kieltää palkinnon Perinnöttömältä ritarilta, jonka hän siis julisti tämänkinpäiväiseksi voittajaksi.

Tanteren yli, joka oli verestä liukas ja täynnä murtuneita aseita sekä tapetuita tai haavoittuneita hevosia, turnausmarskit taluttivat siis jälleen Perinnöttömän ritarin voittajana prinssin kunniaistuimen eteen.

»Perinnötön ritari», sanoi Juhana, – »koska ette salli meidän tietää muuta nimeä, millä teitä mainitsisimme, – me julistamme teidät toisenkin kerran turnauskisain voittajaksi ja ilmoitamme, että teillä on oikeus vaatia ja vastaanottaa Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren kädestä se kunniakruunu, jonka urhoudellanne olette niin hyvin ansainnut.» Ritari kumarsi nöyrästi ja sievästi, mutta ei vastannut sanaakaan.

Nyt rupesivat torvet taas soimaan ja airuet julistivat kovalla äänellä sankarin kunniaa ja voittajan ylistystä, johon korkeasukuiset rouvat ja neidot vastasivat heiluttamalla silkkisiä nenäliinojaan ja kirjailtuja huntujansa, ja muu katsojajoukko yhtyi kaikuviin riemuhuutoihin. Sillä välin marskit taas taluttivat Perinnöttömän ritarin tantereen poikki sen kunniaistuimen eteen, jolla Rowena-neiti istui.

Tämän kunniaistuimen alimmaiselle portaalle ritari marskien käskystä laskeutui toiselle polvelleen. Mutta näytti siltä kuin kaikki hänen muutkin liikkeensä, sen jälkeen kuin taistelu lakkasi, pikemminkin olisivat totelleet toisten ihmisten käskyä kuin hänen omaa vapaata tahtoaan; ja olivatpa muutamat huomaavinansa, että hän horjui, kun hänet toista kertaa saatettiin tantereen poikki. Rowena astui sulavin, arvokkain askelin alas istuimeltaan ja yritti laskea kruunun, joka hänellä oli kädessään, sankarin kypärälle. Mutta marskit huusivat yhteen suuhun: »Ei näin saa tapahtua – pään pitää olla paljaana!» Ritari mutisi hiljaisella äänellä pari sanaa, joita kypärän sisästä ei kuitenkaan kuultu; luultavasti hän pyysi, ettei hänen pääverhoansa poistettaisi.

Mutta liekö siihen ollut syynä tottelevaisuus säädettyjä menoja kohtaan vai uteliaisuus, – marskit eivät pitäneet lukua ritarin vastahakoisuudesta, vaan paljastivat hänen päänsä siten, että leikkasivat kypärän pidinnauhan poikki ja aukaisivat rautakauluksen. Silloin tuli näkyviin viisikolmattavuotisen nuoren miehen kauniit, vaikka ahavoituneet kasvot, joita tuuhea, lyhyt, vaalea tukka ympäröi. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalvakat ja parissa paikoin veriviirujen tahraamat.

Rowena hänet nähtyänsä huudahti heikolla äänellä. Mutta samassa hän ponnisti kaikki hengenvoimansa ja pakottautui astumaan eteenpäin, vaikka koko hänen ruumiinsa vielä vapisi kovasta äkillisestä mielenliikutuksesta. Hän painoi voittajan kumartuneeseen päähän kalliin kruunun, joka oli päivän palkinnoksi määrätty, ja lausui selvällä, kuuluvalla äänellä: »Minä annan teille, herra ritari, tämän kruunun, joka on tämänpäiväiselle voittajalle tuleva urhouden palkinto.»

Sitten hän vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi sitten lujalla äänellä: »Eikä ole toista päätä, joka paremmin ansaitsisi tätä ritarillisuuden tunnusmerkkiä!»

Ritari notkisti vielä syvemmälle päätään ja suuteli suloisen kuningattaren kättä, joka oli suonut hänelle voittopalkinnon. Mutta sitten hän ei enää kohottanutkaan päätään, vaan kumartui yhä syvemmälle ja vaipui viimein neidon jalkojen juureen.

Siitäkös nousi yleinen hämmästys. Cedrik, joka poikansa äkkiarvaamattomasta ilmaantumisesta oli käynyt sanattomaksi, riensi nyt luokse, ikäänkuin karkoittaaksensa hänet Rowenan läheltä. Mutta sen olivatkin jo turnausmarskit tehneet, jotka, arvaten syyn Ivanhoen pyörtymiseen, olivat kiireesti avanneet hänen rautapukunsa ja nähneet, että peitsen kärki oli lävistettyään haarniskan iskenyt kylkeen ammottavan haavan.

KOLMASTOISTA LUKU

 
»Nyt urhot!» Atreiidi huudahtaa,
»joukosta kansan tänne joutukaa,
kaikk', kutka luottaen voimaan, taitohon,
tahdotte saada voiton palkinnon.
Ken kaikist' etäimmäksi lennättää
sulitun nuolen, sille lehmä tää
on määrätty, mi hinnast' arvaten,
on verta härän kahdenkymmenen.»
 

ILIADI.

Tuskin oli Ivanhoen nimi tullut tunnetuksi, niin se lensi miehestä mieheen niin kiireesti kuin vain kerkeät kielet ennättivät sitä eteenpäin saattaa ja uteliaat korvat vastaanottaa. Ei aikaakaan, niin se kerkisi prinssinkin tietoon, jonka otsa siitä sanomasta pimentyi. Halveksivalla silmäniskulla hän katsahti ympärilleen ja sanoi: »Mitähän te, hyvät herrat, ja erittäinkin te, abotti, arvelette, – lieneekö totta, mitä oppineet miehet kertovat synnynnäisistä mieltymyksen ja inhon tunteista? Minusta tuntui heti, ikäänkuin veljeni ystävä olisi ollut läsnä, vaikk'en suinkaan voinut arvata, kuka tuon rautapuvun sisässä piili.»

»Täytyneepä nyt Front-de-Boeufin antaa takaisin Ivanhoen läänitysmaa», arveli de Bracy, joka, miehen tavalla otettuansa turnauspeliin osaa, oli palannut prinssin seuralaisten joukkoon.

»Kyllä maar», vastasi Woldemar Fitzurse, »tuossa junkkarissa on miestä ottamaan takaisin se linna sekä maa, jonka hän Rikhardilta oli saanut ja jonka te, ruhtinaallinen korkeus, armossa olette suonut Front-de-Boeufille.»

»Mutta onpa Front-de-Boeuf», vastasi Juhana, »niitä miehiä, jotka helpommin pistävät poskeensa kolmekin Ivanhoen vertaista läänitysmaata kuin luovuttavat käsistään yhden jo niellyn. Ja muuten, hyvät herrat, minä toivon, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka tahtoisi väittää, ettei minulla olisi oikeutta suoda kruunun läänitysmaita uskollisille seuralaisilleni, jotka kykenevät säännölliseen sotapalvelukseen, tai ottaa ne pois niiltä, jotka ovat lähteneet vieraille maille eivätkä tarpeen tullessa voi osoittaa hallitsijalleen kunniaa eikä olla hänelle apuna.»

Tämä kysymys koski kovin läheltä kuulijain omaa etua, etteivät he voineet olla myöntämättä prinssin sanoja oikeiksi. »Onpa hän aika antelias hallitsija – oikein jalo herra, joka näin pitää huolta uskollisten palvelijainsa palkitsemisesta!»

Tämmöisiä sanoja kuului vastaukseksi seuralaisjoukosta, joista useimmat jo olivat saaneet ja kaikki muut toivoivat saavansa samanlaisia lahjoja Rikhard kuninkaan seuralaisten ja ystävien maista. Aymer-abottikin yhtyi tähän yleiseen suostumushuutoon lisäten kuitenkin: »Pyhää Jerusalemia tosin ei voi sanoa ventovieraaksi maaksi; sillä onhan se meidän communis mater, kaikkien kristittyjen yhteinen äiti. Mutta en sentään tahdo väittää, että Ivanhoen ritarilla sen nojalla olisi mitään oikeutta. Sillä minä olen varmalta taholta kuullut, etteivät ristiretkeläiset Rikhardin johtamina ole koskaan päässeet Askalonia edemmäksi. Ja se kaupunki, niinkuin jokainen tietää, on filistealaisten maassa, eikä siis voi tuottaa samoja etuuksia kuin itse Pyhä kaupunki.»

Samassa palasi Fitzurse, joka uteliaisuudesta oli käynyt sillä paikalla, missä Ivanhoe vaipui maahan. »Tuosta junkkarista», sanoi hän, »ei taida tulla kovinkaan paljon vastusta teille, ruhtinaallinen korkeus, ja luullakseni Front-de-Boeuf saanee häiritsemättä pysyä läänitysmaansa omistajana. Ivanhoen ritari on näet pahasti haavoittunut.»

»Tulkoon hänestä mitä hyvänsä», sanoi Juhana-prinssi, »hän kuitenkin on tämänpäiväinen voittaja ja hänen haavansa on hyvin hoidettava, vaikka hän olisi kymmenen kertaa meidän vihollisemme tai veljemme uskottu ystävä, mikä taitaa melkein mennä yhteen. – Minä lähetän oman lääkärini häntä hoitamaan.»

Prinssi irvisti suutansa ilkeästi näin puhuessansa. Woldemar Fitzurse vastasi kiireesti Ivanhoen jo olevan poisviedyn tantereelta ja ystäviensä holhottavana.

»Oikeinpa sydäntä särki», sanoi Fitzurse, »kun näki meidän Rakkauden ja Kauneuden kuningattaremme surun; tämä tapaturma on muuttanut murhepäiväksi hänen lyhyen hallitusaikansa. En minä juuri ole niitä, joita jokaisen naisen rakkaudenvoivotus liikuttaa. Mutta Rowena-neiti hillitsi niin jalolla lujuudella surunsa, ettei sitä näkynytkään muusta kuin ristiinpannuista käsistä sekä vedettömistä silmistä, jotka vapisivat hänen lakkaamatta katsellessaan tuota hengetöntä, hänen jalkojensa juuressa makaavaa ruumista.»

»Kuka hän sitten on, tuo Rowena-neiti», kysyi Juhana-prinssi, »josta nyt on tullut niin paljon puhetta?»

»Saksilais-tyttö, jolla on avarat perintömaat», vastasi abotti Aymer; »ruusun vertainen ihanuudessa ja timantin vertainen kalleudessa; kaunein, vaikkapa tuhansista etsisi; myrhan kimppu ja kamfertin rypäle.»

»Kyllä minä kykenen lievittämään hänen suruaan», sanoi Juhana-prinssi, »ja samassa myös parantamaan hänen vertaan sillä, että naitan hänet jollekulle normannille. Näkyyhän tyttö vielä olevan alaikäinen ja on siis kuninkaallisen naittamisoikeuden alainen. – Mitä sanoisit, de Bracy? Tahtoisitko tulla kelpo maiden ja tulojen omistajaksi sillä keinolla, että naisit saksilaisneidon, Wilhelm Valloittajan seuralaisten esimerkin mukaan?»

»Jos maat ovat minulle mieleen, jalo herra», vastasi de Bracy, »niin ei suinkaan morsian voi olla vastenmielinen; ja suuri on oleva kiitollisuudenvelkani teille, ruhtinaallinen korkeus, tästä oivallisesta lahjasta, joka runsaasti täyttää kaiken sen, mitä ikinä olette luvannut palvelijallenne ja läänitysmiehellenne.»

»Nämä sanasi aiomme pitää muistissamme», sanoi prinssi. »Ja kohta paikalla käydäksemme siihen asiaan käsiksi tahdomme seneshalimme kautta käskeä tämän-iltaisiin pitoihin Rowena-neidin ja hänen seuralaisensa – tuon sivistymättömän maanmoukan, joka on tytön holhooja, ja tuon saksilaissonnin, jonka Musta ritari turnauksessa iski maahan. – De Bigot», hän lisäsi kääntyen seneshalin puoleen, »vie kutsuni noille saksilaisille niin höylisti, että heidän on mahdotonta jälleen kieltäytyä. Vaikka, vannonpa sen Becketin luitten kautta, heitä kohtaan osoitettu höyliys on samaa kuin helmien viskaaminen sioille.»

Juuri kun Juhana-prinssi näin lausuttuansa aikoi seuransa kanssa lähteä pois turnauspaikalta, annettiin pieni kirje hänelle käteen.

»Keneltä?» kysyi prinssi katsahtaen kirjeentuojaan.

»Ulkomaalta, armollinen herra, mutta en tiedä keneltä», vastasi palvelija. »Ranskalainen se vain oli, joka kirjeen toi, ja hän sanoi ratsastaneensa yötä päivää, jotta se kerkiäisi teidän käsiinne, ruhtinaallinen korkeus.»

Prinssi katsasti tarkasti päällekirjoitusta ja sitten sinettiä, joka piti kirjeen ympäri sidottua silkkilankaa kiinni; sinetissä oli kolme liljankukkaa. Juhana avasi sitten ilmeisen levottomana kirjeen, ja hänen levottomuutensa eneni vielä silminnähtävästi, kun hän oli sen lukenut. Se sisälsi seuraavat sanat:

»Pidä varasi, sillä piru on irti!»

Prinssin kasvot vaalenivat kalmankarvaisiksi ja hän katsahti ensin maahan, sitten taivaaseen päin, niinkuin mies, jolle kuolemantuomio on julistettu. Ensi hämmästyksestä toinnuttuansa hän veti Fitzursen ja de Bracyn erilleen ja antoi heidän kumpaisenkin vuorostansa lukea kirjeen.

»Tämä merkinnee», lisäsi hän epävakaisella äänellä, »että veljeni Rikhard on päässyt vapaaksi.»

»Voihan se myöskin olla tyhjää peloitusta tai valheellinen kirje», arveli de Bracy.

»Siinä on Ranskan kuninkaan oma sinetti ja oma käsiala», vakuutti prinssi.

»Sitten on aika», sanoi Fitzurse, »koota koko puolueemme yhteen paikkaan, esimerkiksi Yorkiin tai johonkin muuhun Keski-Englannin kaupunkiin. Jos muutamiakin päiviä viivyttelemme, voipi jo olla liian myöhäistä. Teidän pitää keskeyttää tämä nykyinen narrinpeli, ruhtinaallinen korkeus.»

»Paha olisi kuitenkin», arveli de Bracy, »jolleivät talonpojat ja muu yhteinen kansa saisi ottaa osaa leikkiin ja jos he siitä suuttuisivat.»

»Tämä päivä», sanoi Fitzurse, »ei ole vielä loppuun kulunut. Sallikaamme jousimiesten ampua muutaman vuoron pilkkaan, ja antakaamme voittajalle palkintonsa. Sitenhän olisi prinssin lupaus runsain määrin täytetty, sen verran kuin se tuota saksilaista orjalaumaa koskee.»

»Kiitos neuvostasi, Woldemar», sanoi prinssi; »ja johdatitpa samassa myös mieleeni, että meillä on velka suoritettavana tuolle talonpoikaislurjukselle, joka eilen käyttäytyi niin röyhkeästi minua kohtaan. Tahdomme myös vielä päälliseksi viettää juominkimme tänä iltana, niinkuin alussa oli määrä. Vaikka tämä olisikin viimeinen hallitushetkeni, se hetki olkoon omistettu kostolle sekä huvitukselle, – jättäkäämme uudet huolet uuteen päivään.»

Torvien törähdys kutsui pian takaisin ne katsojat, jotka jo olivat alkaneet lähteä; ja airuet julistivat, että prinssin täytyi jättää huomispäivän juhlallisuudet pitämättä siitä syystä, että tärkeät ja välttämättömät valtioasiat vaativat häntä muualle. Mutta hän ei soisi kuitenkaan, että niin monen kelpo jousimiehen täytyisi taitoansa koettamatta lähteä kotiin. Sentähden hän oli suvainnut sallia, että he saisivat nyt heti pitää huomispäiväksi määrätyn kilpa-ammuntansa. Paras jousimies oli saava palkinnokseen hopealla silatun metsästystorven ynnä silkkiset kantimet, jotka olivat kalliisti koristetut Pyhän Hubertin, metsästäjäin suojeluspyhimyksen kuvalla.

Neljättäkymmentä jousimiestä tarjoutui ensiksi kilvoitteluun osallisiksi; useimmat heistä olivat kuninkaallisia metsämiehiä tai metsänvartijoita Needwoodin ja Charnwoodin kruununmetsistä. Mutta saatuansa tietää, kutka kaikki ottivat kilpailuun osaa, enemmän kuin kaksikymmentä heistä peräytyi jälleen leikistä, he kun pelkäsivät melkein varman tappion häpeää. Siihen aikaan näet oli kunkin taitavan ampumamiehen nimi yhtä tuttu monen penikulman päässä hänen asuintalostaan kuin tätä nykyä Newmarketissa harjoitetun kilpahevosen avut ovat tunnetut kaikille mainitussa kuuluisassa paikassa kävijöille.

Kahdeksan vain oli nyt jäljellä, jotka aikoivat kilpailla ampumataidollaan. Juhana astui alas kunniaistuimeltaan tarkemmin katsellakseen näitä valituita jousimiehiä, joilla useimmilla oli kruunun värit puvussansa. Kun hän oli kyllikseen heitä tarkastellut, etsi hänen katseensa sitä miestä, johon hän oli julmistunut. Hän seisoikin taas samassa paikassa kuin eilen ja oli taas yhtä vakavan näköinen.

»Arvasinpa kohta hävyttömistä loruistasi», sanoi prinssi, »että sinä, junkkari, et suinkaan ole todellisia pitkänjousen virittäjiä. Ja nyt näenkin, ettet uskalla koettaa taitoasi niin kelpo miesten rinnalla kuin nuo tuolla ovat.»

»Älkää pahaksi panko, armollinen herra», vastasi jousimies, »mutta onpa minulla toinenkin syy olla ampumatta, paitsi se, että osakseni voisi tulla pilkkaa ja häpeää.»

»No, mikä se toinen syysi sitten on?» kysyi Juhana-prinssi, joka oli tuskallisen utelias ottamaan selkoa tästä miehestä, vaikka hän ei itsekään olisi osannut selittää syytä siihen.

»Minun syyni on se», vastasi metsämies, »etten tiedä, olemmeko me, minä ja nämä jousimiehet, tottuneet ampumaan samanlaisiin pilkkoihin. Ja sitäpaitsi on vielä toinenkin syy, kun en näet tiedä, mitä te, armollinen herra, siihen sanoisitte, jos kolmaskin palkinto joutuisi semmoisen miehen osaksi, jolle te tuntemattomasta syystä olette suutuksissanne.»

Prinssin kasvot punastuivat tästä vastauksesta. Hän kysyi: »Mikä on nimesi, jousimies?»

»Locksley», oli vastaus.

»Sitten, Locksley», päätti Juhana-prinssi, »minä käsken, että sinäkin ammut vuorostasi sen jälkeen, kun muut jousimiehet ovat näyttäneet taitoansa. Jos sinä voitat palkinnon, lisään minä siihen kaksikymmentä nobelia.¹³ Mutta jollet sitä voita, niin riisutan yltäsi tuon viheriäisen takin, ja pieksätän sinut jousenjänteillä ulos tästä taistelupaikasta, niinkuin hävytön, suupaltti kerskaaja ansaitsee.»

»Entä jollen rupeisikaan kilpailemaan tämmöisillä ehdoilla?» kysyi jousimies. – »Te, ruhtinaallinen armo, voitte kyllä niin suuren sotamiesjoukon avulla helposti riisuttaa ja pieksättää minut; mutta ettepä sentään voi pakottaa minua virittämään joustani.»

»Jos et suostu jalomieliseen tarjoumukseeni», sanoi prinssi, »niin leikkivouti saa leikata poikki jousenjänteesi, katkaista jousesi sekä nuolesi ja ajaa sinut pois täältä niinkuin kurjalle pelkurille tehdään.»

»Ehdot, jotka minulle asetatte, ankara herra, eivät juuri ole jalomielisiä», sanoi jousimies, »sillä te pakotatte minua kilpailemaan Leicesterin ja Staffordshiren parhaitten ampumamiesten kanssa uhaten häväistyksellä, jos he sattuisivat paremmin ampumaan. Mutta olkoon menneeksi, minä tahdon kuitenkin tehdä, niinkuin käskette.»

»Pitäkää häntä tarkasti silmällä, sotamiehet», käski prinssi; »hän taitanee pelätä. Luulenpa, että hän yrittää karata kilpailusta. – Ja te, kelpo miehet, ampukaa vain pelkäämättä. Kaurispaisti ja tynnyrillinen viiniä on tuotu teidän varallenne tuohon telttaan, kun palkinto on voitettu.»

Pilkkataulu asetettiin nyt eteläisen, taistelutantereelle vievän kujan ulkopäähän. Kilpailuun tarjoutuneet jousimiehet puolestaan kävivät eteläisen portin suulle seisomaan. Arvanheitolla määrättiin, missä järjestyksessä miehet saisivat ampua; kunkin piti lennättää kolme nuolta peräkkäin. Valvojana tässä kilvoittelussa oli alhaisempi virkamies, jota sanottiin leikkivoudiksi; turnausmarskit näet olisivat pitäneet loukkauksena korkealle arvollensa, jos heidän olisi pitänyt olla valvojina talonpoikaisissakin taisteluissa.

Jousimiehet astuivat nyt kukin vuorostaan esille ja ampuivat nuolensa miehen tavalla ja suurella taidolla. Neljästäkolmatta nuolesta, jotka perätysten ammuttiin, sattui kymmenen tauluun ja muut pyyhkäisivät niin likeltä sen reunoja, ettei niitäkään ammuntoja matkan pituuteen nähden sopinut halveksia. Ja niistä kymmenestä nuolesta, jotka tauluun olivat sattuneet, törrötti kaksi sisimmäisen renkaan sisäpuolella. Ne olivat Hubertin, Malvoisinin palveluksessa olevan metsänvartijan ampumat, ja tämä siis julistettiin voittajaksi.

»No, Locksley», kysyi Juhana-prinssi tylysti irvistäen rohkealta jousimieheltä, »tahdotko nyt koettaa lopullista kilpailua Hubertin kanssa vai annatko jousesi kantimineen, viinineen leikkivoudin käsiin?»

»Koska ei muu auta», vastasi Locksley, »niin täytynee minunkin koettaa onneani. Mutta tekisinpä sen ehdon, että jos saan kaksi nuolta sattumaan Hubertin pilkkatauluun, hänen sitten tulee ampua uudestaan minun valitsemaani maaliin.»

»Oikein ja kohtuullistahan se on», arveli Juhana-prinssi, »enkä sitä sinulta kiellä. – Ja jos sinä, Hubert, saat voiton tuosta kerskaajasta, niin täytän sinun metsätorvesi hopearahoilla.»

»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten», vastasi Hubert. »Osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla virittää jousensa Hastingsin tappelussa, ja minä toivon, etten häpäise sukuani.»

Entinen taulu siirrettiin nyt pois ja toinen samankokoinen asetettiin sijaan. Hubert, jolla oli ensimmäinen vuoro siitä syystä, että hän edellisessä kilpailussa oli päässyt voitolle, tähtäsi sangen tarkasti. Kauan aikaa hän mittasi matkan pituutta, jousi viritettynä käsissään ja nuoli jänteellä. Viimein hän astui askelen eteenpäin, ojensi vasemman kätensä suoraksi ja kohotti sillä jousta, niin että sen keskuspaikka eli kädensija tuli hänen silmiensä tasalle; toisella kädellä hän veti jänteen korvansa likelle. Nuoli viuhahti ilmassa ja kävi taulun sisimmän renkaan sisäpuolelle, vaikkei aivan keskikohtaan.

»Et pannut huomiota tuuleen, Hubert», sanoi hänen kilpaveljensä, virittäen joustaan; »muuten nuolesi olisi käynyt paremmin kohti.»

Näin sanoen hän astui määrätylle paikalle. Hänpä ei kauan aikaillutkaan tähdätessään, vaan ampui nuolensa huolettomasti, niin että näytti siltä kuin hän ei olisi katsahtanutkaan pilkkaan. Viimeiset sanat olivat vielä tuskin päässeet hänen suustaan, kun nuoli jo lähti jänteeltä lentoon ja kävi tauluun kahta tuumaa lähemmäksi valkeaksi maalattua keskikohtaa kuin Hubertin nuoli.

»Taivaan tulet ja leimut», sanoi prinssi Hubertille; »hirteen saat mennä, mies, jos annat tuon maankuljeksijan voittaa itsesi!»