Loe raamatut: «Ivanhoe», lehekülg 12

Hubertilla oli yksi vastaus valmiina kaikkien tilaisuuksien varalta. »Vaikkapa te, ruhtinaallinen korkeus, tuomitsisittekin minut hirteen, niin eihän kukaan voi muuta kuin voimiansa myöten yrittää», sanoi hän. »Mutta osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla – »

»Paholainen periköön sinun ukkovaarisi koko sukuineen!» keskeytti Juhana. »Ammu, sen lurjus, ammu parhaan taitosi mukaan; muuten sinun ei käy hyvin!»

Näin rohkaistuna Hubert kävi jälleen paikalleen seisomaan. Totellen kilpaveljensä neuvoa hän tähdätessään otti lukuun aivan vienon tuulen hengen, joka oli noussut, ja onnistuipa hänen ampumisensa tällä kertaa niin hyvin, että nuoli sattui aivan taulun keskikohtaan.

»Hurraa Hubertille! Hurraa Hubertille!» huusi kansa, joka mieluummin piti tutun miehen kuin ventovieraan puolta. »Aivan pilkkuun! Aivan pilkkuun! Eläköön Hubert!»

»Paremmin kuin hän et toki voine saada sattumaan, Locksley», sanoi prinssi ilkkuen.

»Tahdonpa kuitenkin panna merkin hänen nuoleensa», vastasi jousimies.

Kun hän nyt, vähän suuremmalla huolella kuin äsken, laski nuolensa lentoon, niin tämä sattuikin juuri kilpaveljen nuolen perään ja halkaisi sen kahtia. Tästä ihmeellisestä ampumataidosta kansa tuli niin ymmälle, ettei nyt kuulunutkaan tavallista ylistyshuutoa. »Paholainen se on eikä mikään ihminen, jonka ruumis on lihasta ja verestä», kuiskuttelivat talonpojat keskenänsä; »tämmöistä ammuntaa ei ole ikänä nähty, niin kauan kuin Englannissa on jousta viritetty!»

»Ja nyt», sanoi Locksley, »tahtoisin, jos te, armollinen herra, sallitte, asettaa tuohon semmoisen pilkkutaulun kuin meillä pohjoisessa on tapana panna. Ja tervetullut olkoon jokainen jousimies, ken siihen tahtoo ampua, saadakseen palkinnoksi lempeän katseen omalta kullaltansa.»

Näin sanoen hän kääntyi ja alkoi lähteä pois tantereelta. »Pankaa, jos tahdotte», sanoi hän, »sotamiehenne minua seuraamaan. – Minä menen vain leikkaamaan keppiä lähimmästä pajupensaasta.»

Prinssi Juhana viittasi muutamia miehiänsä menemään perästä, ettei mies karkaisi. Mutta kansan joukosta kajahtava huuto: »Häpeä, häpeä!» sai prinssin peruuttamaan epäritarillisen käskynsä.

Locksley palasikin kohta, kädessään pajukeppi, joka oli aivan suora, kuuden jalan pituinen ja tuskin miehen peukalon paksuinen. Tätä keppiä hän rupesi suurella vakavuudella kuorimaan. »Häväistystähän», sanoi hän näin tehdessään, »on kelpo metsämiehen taidolle, kun panette hänet ampumaan niin leveään pilkkatauluun kuin tuo tuossa. Sillä maankulmalla, missä minä olen kasvanut, emme pitäisi tuohon tauluun osaamista kunniallisempana, kuin jos olisi edessä koko Arthur-kuninkaan pyöreä pöytä, jonka ääreen kuusikymmentä ritaria mahtui istumaan. Saisihan vaikka seitsenvuotias lapsi kärjettömänkin nuolen sattumaan tämmöiseen latuskaan. Mutta», lisäsi hän astuen hitaasti tantereen toiseen päähän ja pistäen kepin seisomaan maahan, »sitä, joka sadan kyynärän päästä saa tähän keppiin sattumaan, häntä kiitän kelpo ampujaksi ja hän ansaitsisi kantaa jousta sekä viiniä kuninkaan, vaikkapa itse jalon Rikhardinkin, palveluksessa.»

»Osasipa», sanoi Hubert, »ukkovaarini miehen tavalla virittää joustansa Hastingsin tappelussa, mutta ei hän sentään koskaan ampunut tuommoiseen maaliin – enkä tee sitä minäkään. Jos tämä jousimies saa ammutuksi tuon kepin halki, niin ottakoon hän palkintoni – tai, pikemmin sanoen, ottakoon sen piru, joka tuon nutun sisässä asuu, sillä semmoisiin ei paljas ihmistaito riitä. Ei kukaan voikaan muuta kuin yrittää voimiansa myöten, enkä minä tahdo koettaakaan, koska tiedän, ettei siihen ole mahdollista saada sattumaan. Yhtä hyvinhän voisin pilkkataulukseni ottaa meidän papin kynäveitsen kärjen tai oljenkorren tai auringonsäteen kuin tuon hienon, valkoisen viivan, jonka tuskin voin silmin erottaakaan.»

»Pelkuri koira!» äyskähti Juhana-prinssi. »Ammu sitten sinä, Locksley junkkari; ja jos saat siihen pilkkuun sattumaan, tunnustan, että olet ihan ensimmäinen mies, joka semmoista koskaan on tehnyt. Olipa miten oli, täällä et saa pöyhkeillä paljaalla taitosi kerskaamisella.»

»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten, sanon minäkin niinkuin Hubert», vastasi Locksley.

Näin sanoen hän taas jännitti jousensa. Tällä kertaa hän kuitenkin tarkoin katsasti asettansa ja muutti jänteen, joka hänen mielestään oli joutunut vähän vialle kahdesta edellisestä ampumisesta eikä enää tuntunut aivan sileältä. Sitten hän tähtäsi jokseenkin huolellisesti, ja kansa odotti ääneti, hengähtämättä, kuinka kävisi. Pian nähtiinkin, että jousimiehen taito ei ollut kansan toivoa pettänyt; hänen nuolensa halkaisi kepin kahtia. Äänekkäitä riemuhuutoja kajahti nyt ilmaan; ja prinssi Juhanakin, Locksleyn taidosta hämmästyneenä, unohti hetkeksi häntä kohtaan tuntemansa vihan. »Nämä kaksikymmentä kultarahaa», sanoi hän, »ynnä myös torven sinä olet rehellisesti ansainnut; ota ne omiksesi. Ja panenpa vielä kolmekymmentä kultakolikkoa niihin lisäksi, jos rupeat palvelukseeni ja palkkoihini, jousimieheksi henkivartijoitteni joukkoon, ja tahdot olla aina minua likellä. Sillä ei liene koskaan nähty kättä, joka olisi ollut yhtä varma jännittämään jousta, eikä silmää, joka olisi ollut yhtä tarkka lennättämään nuolta.»

»Älkää panko pahaksi, korkea herra», sanoi Locksley, »mutta olenpa itselleni vannonut valan semmoisen, etten rupea kenenkään palvelukseen, paitsi kenties teidän veljenne, Rikhard-kuninkaan. Nuo kaksikymmentä kultarahaa luovutan Hubertille, joka on tänäpäivänä jännittänyt joustansa yhtä taitavasti kuin ikinä hänen oma isänisänsä Hastingsissa. Jollei hän olisi ollut liian kaino, niin ettei ruvennut yrittämäänkään, olisi hän varmaan satuttanut tuohon keppiinkin yhtä hyvin kuin minä.»

Päätään pudistellen otti Hubert vastahakoisesti vieraan antaman lahjan; ja Locksley, joka ei tahtonut kauemmin olla yleisen huomion alaisena, katosi näkymättömiin kansan joukkoon.

Voitollinen jousimies kenties ei olisikaan niin helposti päässyt pois prinssin silmäin alta, jollei Juhanalla olisi tällä hetkellä ollut muita tärkeämpiä ja huolettavampia asioita mielessänsä. Taistelutantereelta lähtiessään hän kutsui luokseen rahavartijansa ja käski hänen kiireimmän kautta ratsastaa Ashbyhyn Iisak juutalaisen puheille. »Sano sille koiralle», virkkoi hän, »että minun pitää saada 2,000 kruunua ennen päivänlaskua. Hän tietää, minkä vakuuden annan lainasta; mutta tunnusmerkiksi voit näyttää hänelle tämän sormuksen. Loput minulle tulevat rahat on maksettava Yorkissa ennen kuuden päivän kuluttua. Jos hän käskyni laiminlyö, niin hakkautan siltä uskottomalta konnalta pään poikki. Katso, ettet tiellä aja hänen sivuitsensa; sillä tuo ympärileikattu orja juuri ikään pöyhkeili varastetuissa koruissaan täällä meidän keskellämme.»

Näin sanoen prinssi nousi hevosen selkään ja palasi Ashbyhyn. Sen nähtyään kaikki muukin kansa lähti liikkeelle ja hajaantui.

NELJÄSTOISTA LUKU

 
Näin ritaristo muinainen,
koruissa karkeiss' ylpeillen,
riens ylellisiin pitoihin.
Kuperakatto-salihin
kokosi torvi äänellään
monenkin herran sulkapään
ja monen neidon, rouvankin,
puetun kultakankaisiin.
 

WARTON.

Juhana-prinssi vietti pitoja Ashbyn linnassa. Se ei ollutkaan sama rakennus, jonka komeat rauniot vieläkin seisovat samassa paikassa matkustajien ihastuksena. Tämän myöhemmän linnan on perästäpäin rakentanut lordi Hastings, Englannin hovimarski, joka oli Rikhard III: n tyranniuden ensimmäinen uhri, – kuninkaan, joka, vielä paremmin kuin historiallisista teoistaan, on tunnettu eräästä Shakespearen murhenäytelmästä. Mutta tässä kerrottujen tapausten aikaan Ashbyn linna sekä kylä kuuluivat Roger de Quincylle, joka par'aikaa oleskeli Pyhällä maalla. Siitä huolimatta oli Juhana-prinssi nyt ottanut linnan majakseen ja kulutti tarpeihinsa isännän varoja. Hän oli käskenyt varustaa pidot niin komeiksi kuin mahdollista, sillä hän tahtoi tällä hetkellä lumota kansan silmät vieraanvaraisuudellaan ja loistollaan.

Ruoanhankkijat, jotka tässä ja muissakin tiloissa harjoittivat tointansa ikäänkuin heidän isännällään olisi ollut täysi kuninkaanvalta, olivat seuduilta vieneet puhtaaksi kaikki, mitä katsoivat tarvittavan prinssin pöytään. Vieraita oli kutsuttu suuri joukko. Olipa ympäristön korkeamman sekä alhaisemman normannilaisen aateliston lisäksi myös kutsuttu joitakuita eteviä saksilais- ja tanskalaissukuja, sillä Juhana-prinssin täytyi silloisessa asemassaan mairitella kansaa. Vaikka näet anglosaksilaisia tavallisesti halveksittiin ja poljettiin, olivat he kuitenkin suuren mieslukunsa tähden pelättävät lähenevässä keskinäis-sodassa, ja siitä syystä oli välttämätön valtiollinen pakko hyvitellä heidän päälliköitään.

Prinssi oli siis päättänyt – ja hän pysyikin jonkin aikaa siinä päätöksessä – kohdella noita tavattomia vieraitaan heille harvoin osoitetulla höyliydellä. Mutta jos Juhana osasikin, paremmin kuin kukaan muu, muodostaa tavalliset tunteensa ja tavallisen käytöksensä sitä myöten, mitä hänen etunsa vaati, niin leimahti yhtähyvin hänen ajattelematon, äksy luonteensa yhä näkyviin, hävittäen jälleen kaiken, mitä hän teeskentelemisellään oli koettanut rakentaa. Tämä hänen ajattelematon luonteensa tuli kerran merkillisellä tavalla ilmi Irlannissa, jonne hän oli isänsä, Henrik II: n käskystä mennyt. Hänen toimenaan oli taivuttaa asukasten mielet kruunulle suosiollisiksi tässä uudessa ja tärkeässä Englannin kruunun alusmaassa. Iiriläiset päälliköt riensivätkin hänen luoksensa kilpaillen, kuka ensiksi saisi osoittaa kunniaa ja antaa rauhansuutelon nuorelle prinssille. Mutta näitä terveisiä vastaanottaessaan, joihin olisi pitänyt yhtä kohteliaasti vastata, Juhana ja hänen vallattomat seuralaisensa eivät malttaneet olla nykäisemättä iiriläisten päällikköjen pitkiä partoja. Semmoinen kohtelu tietysti, niinkuin luonnollista olikin, suututti kovasti häväistyjä päälliköitä, ja siitä oli Englannin vallalle Irlannissa kovin turmiollisia seurauksia. Tätä häilyväisyyttä Juhanan luonteessa lukija muistakoon, niin hän käsittää paremmin hänen käytöksensä nyt kerrottavana iltana.

Vakavampana hetkenä tehdyn päätöksensä mukaan Juhana-prinssi ensi aluksi otti Cedrikin ja Athelstanin erinomaisen kohteliaasti vastaan. Koska edellinen ilmoitti, ettei Rowena-neiti voinut hyvin ja muka siitä syystä ei saattanut noudattaa armollista pitoihin kutsua, lausui prinssi vain pahoittelunsa ja salasi suuttumuksensa. Cedrik ja Athelstan olivat kumpainenkin puetut vanhaan saksilaiseen vaateparteen, joka itsessään ei suinkaan ollut ruma, ja tässä tilaisuudessa kalleista aineista tehty, mutta se erosi suuresti sekä kuosiin että ulkomuotoon nähden muiden vierasten vaatteuksesta. Sentähden Juhana-prinssi nähdessään tämän puvun, joka senaikaisen muodin kannalta katsoen oli kovin erikoismallinen, kuiskasi Woldemar Fitzursen korvaan kehuen malttiansa, kun hän oli voinut hillitä itseään nauruun purskahtamasta. Puolueeton katselija olisi kuitenkin epäilemättä arvostellut saksilaisten lyhyttä, kaitaista ihokasta ja pitkää viittaa kauniimmaksi ja samalla myös mukavammaksi kuin normannilaisten pukua. Näillä näet oli alusvaatteena niin pitkä ja leveä nuttu, että näytti paidalta tai kuormamiehen mekolta; ja sen yllä he käyttivät aivan pikkuista levättiä, josta ei ollut mitään suojaa pakkasta eikä sadetta vastaan ja jonka ainoana virkana oli näyttää, miten paljon nahkareunustaa, tikkauksia sekä kalliita kiviä räätäli osasi saada mahtumaan niin pienelle alalle. Keisari Kaarle Suuri, jonka aikana nämä pienet päällystakit ensiksi pääsivät muotiin, näytti ymmärtäneen, mitä vastuksia niistä oli. »Herran nimessä», sanoi hän, »mitä apua on tuommoisista typistetyistä takeista? Maatessa niistä ei ole peittoa, ratsastaessa ei ole suojaa tuulta eikä sadetta vastaan, eivätkä ne istuessakaan varjele sääriä kosteudelta eikä pakkaselta.»

Tämä keisarillinen moite ei estänyt kuitenkaan lyhyitä päällystakkeja pääsemästä valtaan, ja se muoti kesti niihin aikoihin asti, joista nyt on puhe, erittäinkin Anjoun suvun hovissa. Prinssi Juhanan seuralaisilla oli siis kaikilla tämä puku, ja saksilaisten päällysvaatteena olevat pitkät viitat olivat heidän silmissänsä sangen naurettavat.

Pöytä, jonka ympärillä vieraat istuivat, miltei notkui herkkujen runsaudesta. Prinssin matkajoukkoon kuuluvat monilukuiset kokit olivat koettaneet parasta taitoaan, saadaksensa tavalliset ruoka-aineet laitetuksi niin monenlaisiin eri muotoihin kuin mahdollista. He olivatkin, melkein yhtä hyvin kuin meidän aikamme keittiötaidon mestarit, osanneet peittää niiden alkuperäisen muodon aivan tuntemattomaksi. Paitsi kotimaisia ruokalajeja, nähtiin siellä kaikenlaisia ulkomaankin herkkuja, sekä paljon kalliita piirakoita, sokerileipiä ja sämpylöitä, joita vain korkeimmilla aatelisherroilla oli tapana tuottaa pöytäänsä. Ylellisyyden kukkurana tarjottiin kalleimpia juomia, sekä ulkomaisia että oman maan tuotteita.

Ylellisyyttä, niinkuin tästä näemme, normannilaisherrat rakastivat; mutta he eivät sentään, ylimalkaan puhuen, olleet taipuvaisia ylensyömiseen. Pöydässä heidän mielestään tuotti suurinta nautintoa herkkujen hienous eikä ravinnon ylenpalttinen runsaus. Voitetuita saksilaisia sitä vastoin he syystä haukkuivat ahmateiksi ja juopoiksi, lisäten, että niin halpa-arvoiset viat juuri sopivatkin niin halvalle kansalle. Ylenmääräisestä keittiön sekä viinikellarin antimien nauttimisesta tosin oli myös syytä moittia prinssi Juhanaa ynnä hänen seuralaisiaan, jotka tahtoivat olla hänelle mieliksi ja sentähden ottivat esikuvakseen hänen irstaat tapansa; – saihan mainittu herra, niin kerrotaan, viimein loppunsakin liiallisesta päärynäateriasta, jonka päälle hän oli juonut kovin verestä olutta. Mutta hänen käytöksensä olikin aivan poikkeava normannilaisten tavallisesta elämänlaadusta.

Teeskennellyllä vakavuudella, vaikka yhä salaa viittaillen toisillensa, väijyskelivät normannilaisritarit ja aatelisherrat, eivätkö Athelstan ja Cedrik, jotka olivat tottumattomia tämmöisten pitojen menoihin ja tapoihin, käyttäytyisi moukkamaisesti. Näiden pilkallisten silmien edessä oppimattomat saksilaisemme tietämättänsä rikkoivatkin useampia niistä mielivaltaisista säännöistä, jotka seuraelämässä vallitsevat. Ja niinkuin tiedämme, ihmiset suovat pikemmin anteeksi rikoksen hyviä tapoja tai todellisen sivistyksen lakeja vastaan kuin vähäpätöisimmänkin seuramenon pykälän laiminlyömistä. Cedrikistä, joka pyyhki kätensä liinasella sen sijaan, että muka olisi pitänyt haihduttaa kosteus käsistä niitä sievästi ilmassa heiluttamalla, laskettiin siis vielä paljon enemmän pilkkaa kuin Athelstanista, kun hän ahmasi kitaansa kokonaisen suuren piirakan täynnä kalleimpia ulkomaan herkkuja, semmoisen, jota siihen aikaan nimitettiin Karum-piirakaksi. Mutta saatiinpa sitten kavalasti solmivien kysymysten kautta ilmi, että Coningsburghin thane (eli franklin normannilaisten puhetavan mukaan) ei ollutkaan yhtään älynnyt, mitä lajia hän pisti poskeensa ja että hän oli luullut Karum-piirakan sisässä olevia suokuireja sekä satakieliä tavallisiksi kyyhkysiksi ja leivosiksi. Kas silloin hänkin sai täysin määrin pilkkaa tietämättömyydestään, joka kuitenkin oikeastaan olisi ollut vähemmän moitittava kuin edelläkäypä ahmatintapainen ahneus.

Pitkällinen ateria loppui viimein. Siitä huolimatta miehet yhä viipyivät pöydän ääressä. Viinipikareita ahkerasti kallistellen juttelivat he turnajaisten tapahtumista, – tuntemattomasta jousimiehestä, joka maaliin ammunnassa oli saanut palkinnon – Mustasta ritarista, joka oli nöyrästi väistynyt vastaanottamatta ansaittua kunniaa – ja urhoollisesta Ivanhoesta, joka oli vaarallisella haavalla saanut maksaa voittonsa. Näistä asioista juteltiin soturien tavallisella vapaudella, ja leikkisanoja sekä naurua kaikui ympäri salia. Juhana-prinssi yksin istui tämän ilon keskellä synkkänä, otsa rypyssä. Raskas huoli näytti painavan hänen mieltään. Välistä vain, kun joku hänen seuralaisistansa häntä muistutti, näytti hän huomaavan, mitä ympärillä tehtiin ja puhuttiin. Silloin hän aina kavahti mietteistään, tyhjensi pikarillisen viiniä ikäänkuin mielensä karaistukseksi, ja sekaantui puheeseen muutamilla äkisti ja umpimähkään lausutuilla sanoilla.

»Me juomme tämän maljan», sanoi hän tällä tavoin, »Wilfred Ivanhoen, turnajaistemme voittajan kunniaksi, ja lausumme mielipahamme sen johdosta, ettei haavansa ole sallinut hänen saapua näihin pitoihimme. – Tyhjentäkää kaikki tämä malja, ja varsinkin te, Cedrik, Rotherwoodin herra, joka olette sen toivorikkaan nuorukaisen arvokas isä!»

»Ei, armollinen herra», vastasi Cedrik nousten ja asettaen pikarinsa koskemattomana pöydälle, »minä en suo enää pojan nimeä sille tottelemattomalle nulikalle, joka ylenkatsoo käskyjäni ja vielä lisäksi luopuu esi-isäinsä tavoista sekä menoista.»

»Voisiko olla mahdollista», huusi Juhana-prinssi teeskennellen taitavasti kummastusta, »että niin urhokas ritari olisi samalla kelvoton tai tottelematon poika!»

»Niinpä kuitenkin, armollinen herra», vastasi Cedrik, »on tämän Wilfredin laita. Hän lähti matalasta majastani teidän veljenne hoviin hakien iloisten aatelisnuorukaisten seuraa; ja siellä hän oppi noihin ratsastuskonsteihin, joita te pidätte niin suuressa arvossa. Hän lähti huolimatta tahdostani ja käskystäni. Alfred-kuninkaan aikoina olisi tämmöistä käytöstä sanottu tottelemattomuudeksi – niin, jopa pidetty kovasti rangaistavana rikoksena.»

»Ah!» sanoi Juhana-prinssi ollen syvällä huokauksella osoittavinaan sääliänsä, »koska teidän poikanne oleskeli onnettoman veljeni seurassa, niin ei tarvitsekaan kysyä, mistä tai keneltä hän oppi tottelemattomaksi pojaksi.» Näin lausui Juhana-prinssi aivan muistamatta, että kaikista Henrik II: n pojista, jotka siinä suhteessa olivat kaikkityyni syyllisiä, hän itse oli ollut pahin kapinoitsija ja kiittämättömin isäänsä kohtaan.

»Jos oikein muistan», hän lisäsi vähän aikaa vaiti oltuansa, »niin on veljeni aikonut lahjoittaa suositullensa avaran Ivanhoen läänitysmaan?»

»Hän läänitti sen pojalleni», vastasi Cedrik, »ja tämä juuri onkin pahimpia syitä eripuraisuuteen minun ja Wilfredin välillä, että hän siinä määrin alensi itsensä ja vastaanotti läänitysmiehenä samat maat, joita hänen esi-isänsä vapaasti ja itsenäisesti hallitsivat.»

»No, sittenpä ette suinkaan panne pahaksi, kunnon Cedrik», sanoi prinssi, »jos suon mainitun maan miehelle, jonka arvo ei halpene läänityksenalaisuudesta Britannian kruunun alla. – Ritari Reginald Front-de-Boeuf», lisäsi hän kääntyen tämän herran puoleen, »tottahan teissä, toivon ma, on miestä pitämään tuota hyvää Ivanhoen paronikuntaa, niin ettei ritari Wilfred saa tilaisuutta suututtaa isäänsä sen takaisinryöstämisellä.»

»Pyhä Antonius minua auttakoon!» vastasi mustaverinen jättiläinen. »Saatte te, ruhtinaallinen korkeus, haukkua minua saksilaiseksi, jos Cedrikin tai Wilfredin tai parhaankin miehen kaikista, joilla ikinä on ollut saksilaista verta suonissansa, onnistuu riistää kynsistäni teidän lahjaanne.»

»Jos joku teitä saksilaiseksi sanoo, herra paroni», intti Cedrik, närkästyen ylläkerrotusta sananparresta, jolla normannilaiset tavallisesti ilmaisivat ylenkatsettansa maan alkuperäisiä asukkaita kohtaan, »niin saatte yhtä suuren kuin ansaitsemattoman kunnian.»

Front-de-Boeuf olisi vastannut, mutta Juhana-prinssi kerkisi ajattelemattomassa pilkanhimossaan ennen häntä.

»Aivan oikein, hyvät herrat», sanoi hän, »jalo Cedrik puhuu selvää totta. Voittaahan hänen sukunsa meidät yhtä paljon sukuluettelonsa kuin viittojensakin pituudella.»

»Ja sodassakin he ovat aina edellä meitä, – samoinkuin jänis koirain edellä», sanoi Malvoisin.

»Ja paljon syytä heillä onkin pitää itseänsä etevämpinä», tokasi Aymer-abotti. »Muistakaa, kuinka suuresti he tavoissaan ovat meitä sivistyneemmät ja siivommat.»

»Varsinkin niin paljon kohtuullisemmat syömisessä ja juomisessa», lisäsi de Bracy, joka tällä hetkellä ei muistanutkaan, että hän aikoi ottaa saksilaisneidon puolisokseen.

»Ja myös urhoudessa ja uljuudessa», sanoi Bois-Guilbert, »jota he niin mainiosti osoittivat Hastingsin tappelussa.»

Näin hoviherrat hymyssä huulin ja kohteliaan näköisinä kukin vuorostaan matkivat herransa käytöstä, ampuen pilkannuolia Cedrikiä vastaan. Saksilainen puolestaan kiihtyi kiihtymistään vihasta ja loi tuliset silmänsä toisesta toiseen, ikäänkuin häväistysten lakkaamaton ja nopea tulva ei olisi antanut hänelle aikaa vastata. Tai toista vertausta käyttäen, hän seisoi siinä kuin härkätappelussa sonni, joka kaikilta haaroilta kiusattuna seisoo ja tuumii, keneen hän ensiksi iskisi kostonsa. Viimein hän puhkesi sanoiksi äänellä, joka oli vihasta sorroksissa. Hän kääntyi prinssi Juhanaan päin, joka häpäisijöistä oli etevin ja korkein. »Mitä moittimisen syytä», sanoi hän, »kansamme lieneekin antanut hullutuksillaan ja vioillaan, niin olisivat meidän miehet kuitenkin kaikki yhdellä suulla sanoneet nidering'iksi¹⁴ sitä saksilaista, joka oman kattonsa alla hänen viiniänsä juotaessa olisi kohdellut rauhallista vierastaan sillä tavalla kuin te, ruhtinaallinen armo, tänä päivänä olette sallinut minua kohdeltavan. Ja vaikkei voi kieltää, että Hastingsin tantereella meidän esi-isillemme kävi onnettomasti, niin olkoot kumminkin», näin sanoen hän katsahti Front-de-Boeufiin sekä temppeliherraan, »ne kerskaamatta siitä, jotka saksilaisen miehen peitsi pari tuntia sitten syöksi satulasta ja jalustimesta alas.»

»Niin totta kuin olen kristitty, se pilkka pystyi!» sanoi Juhana-prinssi. »Mitä te siitä arvelette, hyvät herrat? – Alkaahan meidän saksilaisten alamaistemme harja jo nousta pystyyn. Heidän älynsä tulee teräväksi ja käytöksensä rohkeaksi näinä metelisinä aikoina. – Mitä te sanotte, hyvät herrat? – Niin totta kuin vielä näen päivän valon, katsonpa parhaaksi, että me astumme laivoihimme ja hyvissä ajoin korjaamme luumme Normandian maalle takaisin.»

»Pelkäisimmekö saksilaisia?» nauroi de Bracy. »Noiden metsäkarjujen kukistamiseksi emme tarvitse muita aseita kuin metsästyskeihäämme.»

»Lopettakaa jo leikkinne, hyvät herrat ja ritarit», keskeytti nyt Fitzurse, – »ja pitäisipä teidän, ruhtinaallinen korkeus», lisäsi hän prinssin puoleen kääntyen, »vakuuttaa arvoisalle Cedrikille, että nämä pilapuheet, jotka oudon korvissa tuntunevat kipeältä, eivät tarkoittaneet mitään häpäisemistä.»

»Häpäisemistäkö!» kertasi prinssi, taas muuttuen kohteliaaksi. »Tottahan toivoakseni kukaan ei voi olettaa, että minä tahtoisin tai läsnäollessani sallisin vieraitteni häpäisemistä. Saakaa tästä! Juonpa maljani Cedrikin itsensä kunniaksi, koska hän ei tahdo juoda poikansa terveydeksi.»

Malja kävi taas ympäri ja hoviherrat olivat kaikki hyvin hartaasti sitä juovinaan; mutta saksilaisen mieli ei siitä leppynytkään, niinkuin prinssi oli tarkoittanut. Luonnostaan hän tosin ei ollut kovin kerkeä huomaamaan; mutta liian tylsänä se piti Cedrikin älyä, ken luuli tuommoisen imartelevan kunnianosoituksen voivan uskottaa hänelle, että edelläkäyneet pilkkapuheet eivät olleet aiotut häväistykseksi. Kuitenkaan ei hän vastannut siihen sanallakaan.

Esittipä prinssi nyt taas toisen maljan: »Ritari Athelstanille, Coningsburghin herralle!» Mainittu ritari kumarsi ja osoitti kiitollisuuttansa hänelle suodusta kunniasta siten, että tyhjensi äärettömän suuren pikarin pohjaan saakka.

»Ja nyt, hyvät herrat», sanoi Juhana-prinssi, jonka rohkeus alkoi viinistä paisua, »osoitettuani kunniaa saksilaisille vierailleni tahdon kehoittaa heitäkin vastaamaan meille yhtä kohteliaasti. Arvoisa thane», jatkoi hän kääntyen Cedrikin puoleen, »saanko pyytää, että mainitsisitte jonkun normannilaisen nimen, joka vähimmin saastuttaa huulianne, ja että sitten maljallisella viiniä huuhtoisitte pois kaiken katkeruuden, jonka sen mainitseminen suussanne synnyttänee?»

Prinssin puhuessa Fitzurse nousi, astui hiljaa saksilaisen tuolin taakse ja kuiskasi hänen korvaansa. Hän kehoitti Cedrikiä ottamaan vaarin tästä tilaisuudesta ja sovittamaan äskeisen kansallisuusriidan sillä, että mainitsisi Juhana-prinssin nimen. Saksilainen ei vastannut tähän viisaaseen neuvoon sanallakaan, vaan nousi, täytti maljansa reunoja myöten ja kääntyi Juhana-prinssiin näin sanoen: »Te olette, ruhtinaallinen armo, vaatinut, että nimittäisin jonkun normannilaisen, joka ansaitsisi näissä pidoissa tulla mainituksi. Tätä käskyänne ei ole aivan helppo täyttää; sillä se vaatii orjaa laulamaan isäntänsä ylistystä, ja voitettua, joka kituu valloituksen kaikkien pahojen seurausten alla, kuuluttamaan valloittajan kiitosta. Mutta tahdonpa kuitenkin nimittää yhden normannilaisen – kaikkein etevimmän niin sotataidoltaan kuin korkealta säädyltään – parhaan ja jaloimman koko kansastaan. Ja sitä, jonka huulet eivät minun huulteni kanssa yhdy juomaan maljaa hänen hyvin ansaituksi kunniakseen, sitä minä sanon kavaltajaksi ja kunnottomaksi ja tahdon sen sanan verelläni vahvistaa. – Minä juon tämän maljan Rikhard Leijonamielen kunniaksi!»

Juhana-prinssi, joka oli toivonut, että hänen oma nimensä puheen lopuksi kuultaisiin saksilaisen suusta, säpsähti näin äkkiarvaamatta kuultuaan sen veljen nimen, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa. Hengettömän koneellisesti hän kohotti viinipikarin huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle ja katsoi ympärilleen nähdäkseen, millä tavalla muu seurue tottelisi tätä arvaamatonta kehoitusta. Moni läsnäolevista olikin kahden vaiheilla pitäen kieltäytymistä yhtä vaarallisena kuin myöntymistä. Muutamat vanhat kouliutuneet hovilaiset matkivat uskollisesti prinssin käytöstä, kohottivat pikarin huulilleen ja asettivat sen jälleen eteensä pöydälle. Useammat totellen jalompaa tunnetta huusivat: »Eläköön Rikhard-kuningas! Tulkoon hän pian takaisin meidän luoksemme!» Ja jotkut harvat, niiden joukossa myös Front-de-Boeuf sekä temppeliherra, tuijottivat eteensä tuiman ylenkatseellisesti eivätkä koskeneetkaan pikariin. Mutta yksikään mies ei rohjennut julkisesti vastustaa maljaa, joka juotiin hallitsevan kuninkaan kunniaksi.

Hetken aikaa Cedrik nautti voitonriemuansa; sitten hän virkkoi toverilleen: »Nouse, jalo Athelstan! Me olemme tarpeeksi kauan olleet täällä, koska olemme jo saaneet tilaisuuden lausua kiitokset prinssi Juhanan kohteliaisuudesta. Täst'edes saavat ne, jotka tahtovat tarkemmin tutkia meidän moukkamaisia saksilaisia tapojamme, käydä meitä katsomassa esi-isiltä perityissä omissa taloissamme. Me olemme nyt kylläksi saakka nähneet kuninkaallisia pitoja sekä normannilaista kohteliaisuutta.»

Näin sanoen hän nousi ja poistui pitosalista; hänen jäljessään seurasi Athelstan sekä useat muut vieraat, jotka olivat saksilaista rotua ja siis suutuksissa Juhana-prinssin ja hänen hoviherrojensa pilkkapuheista.

»Pyhän Tuomaan luiden kautta!» huudahti prinssi heidän lähdettyään; »onpa näillä saksilaislurjuksilla koko päivän ollut myötäinen onni, ja voittajien ylpeydellä he nytkin menivät kotiinsa.»

»Conclamatum est, poculatum est», sanoi Aymer-abotti, »se on: me olemme pikaria kilistäneet ja ääntämme helistäneet, – nyt olisi aika erota leikistä.»

»Lieneekö munkilla joku katuva kaunokainen ripitettävänä tänä yönä, koska hänellä on niin kiire», arveli de Bracy.

»Eipä niinkään, herra ritari», vastasi abotti; »mutta pitäisihän minun vielä tänä yönä joutua muutaman penikulman matka likemmäksi kotia.»

»He tekevät lähtöä», kuiskasi prinssi Fitzurselle, »sillä he pelkäävät, että meidän yrityksemme käy huonosti, ja tuo abotti-pelkuri on ensimmäinen minusta luopumaan.»

»Olkaa huoleti, armollinen herra», vastasi Fitzurse; »kyllä minä virkan hänelle semmoiset syyt, että hän saapuu seuraamme, kun kokoonnumme Yorkiin. – Herra abotti», lisäsi hän, »minulla olisi jotakin kahdenkesken puhuttavaa teille, ennenkuin nousette juhtanne selkään.»

Muutkin vieraat läksivät pois eikä jäänyt muita kuin prinssin seuralaisherrat sekä lähimmät puoluelaiset.

»Se hyvä siis oli sinun neuvostasi», sanoi prinssi vihaisesti katsahtaen Fitzurseen, »että päihtynyt saksilainen talonpoika sai omassa pöydässäni olla hävytön minulle ja että ihmiset, kuultuansa vain veljeni nimenkin kaikuvan, pakenevat luotani, ikäänkuin olisin pitalitautinen!»

»Malttakaa mielenne, herrani», vastasi neuvonantaja. »Voisinpa kääntää moitteet teitä itseänne vastaan ja puhua siitä ajattelemattomasta vallattomuudesta, joka teki minun hankkeeni tyhjäksi, yllyttäen teitä toimimaan vasten parempaa tietoanne. Mutta nyt ei ole aikaa turhiin syyttelemisiin. Minä menen heti de Bracyn kanssa noiden häilyväisten pelkurien puheille ja aion todistaa heille, että he ovat jo astuneet liian pitkälle voidaksensa enää peräytyä.»

»Ei se auta mitään!» sanoi prinssi astuen epävakaisin askelin edestakaisin huoneessa ja puhuen kiivaudella, jota runsas viini oli kiihdyttänyt; – »ei se auta yhtään mitään! – He ovat nähneet kirjoituksen seinässä, – he ovat havainneet leijonan jäljen hiekassa, – he ovat kuulleet, miten hänen lähenevä möyryntänsä värisytti metsän lehtiä; – eikä ole mitään keinoa, joka voisi enää karaista heidän rohkeuttaan!»

»Suokoon Jumala», sanoi Fitzurse de Bracylle, »että löytyisi keino, joka voisi karaista hänen omaa rohkeuttansa! Yksin hänen veljensä pelkkä nimikin masentaa hänet kuin ruttotauti. Onnettomat ovat semmoisen hallitsijan neuvonantajat, joka on vailla miehuutta ja lujuutta, niin hyvässä kuin pahassa.»