Loe raamatut: «Lammermoorin morsian»

ENSIMMÄINEN LUKU

 
Ei ole voitto vielä aivan meidän;
pakeni kyllä vihollinen, vaan
mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.
 

Henrik VI. Toinen osa.

Erään Itä-Lothianin¹ viljavista alangoista vuoristoon vievän vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen – tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin kaakkoista maakuntaa – ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto himmeni suuresti noin 17: nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen vallankumouksen² aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S: t Abbin niemen ja Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän perintömaistansa.

Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.

Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi, valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.

Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli. Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian – siihen korkeaan virkaan herra William Ashton oli kohonnut – olleen suurissa raha-asioissa Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta, jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.

Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka sitä mukaa kuin heidän juonensa S: t Jamesin hovissa sattuivat onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus, yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.

Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa. Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan, omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista samalla tavalla.

Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet. Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin, vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin, voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa. Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin, niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.

Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla Macbethin puolison uskaliaat toiveet.

Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää kuin hänen miehensä, jota etua hän käyttikin niin paljon kuin suinkin vahvistaakseen ja enentääkseen puolisonsa valtaa sekä myös, jollei huhu ollut aivan valheellinen, omaa valtaansa herra Ashtoniin. Rouva Ashton oli ollut kaunis ja oli vieläkin muhkea, majesteetillinen nainen. Luonnolta oli hän saanut suuret hengenlahjat sekä myös tulisen, intohimoisen mielen; ja kokemus oli opettanut häntä käyttämään edellisiä hyödykseen, jälkimmäistä salaamaan, vaikkei hillitsemään. Jumalisuuden ulkonaisia menoja hän noudatti tarkasti ja ankarasti; vieraanvaraa suotiin hänen talossaan loistavalla, miltei kerskailevalla tavalla; hänen puheensa ja käytöksensä, joka noudatti senaikuista ylintä skotlantilaista muotia, oli vakava, arvokas ja tyystin kaikkien seuraelämän sääntöjen mukainen. Hänen tapoihinsa ei panettelun häijy hengähdys ollut koskaan ylettynyt. Mutta siitä huolimatta, että hänellä oli näin monta kunnioitettavaa hyvettä, kuultiin Ashtonin rouvaa harvoin mainittavan rakkauden tai ystävyyden tuntein. Oma etu – suvun etu, vaikka ei aina persoonallinenkaan – oli silminnähtävästi kaikkien hänen tekojensa vaikuttimena; ja missä niin on laita, ei teeskentely helposti saa teräväsilmäistä, pahansuopaa yleisöä petetyksi. Nähtiin ja sanottiin, ettei Ashtonin rouva sulavimpienkaan kursastelujensa ja mielistelynsä aikana päästänyt pyydystettäväänsä koskaan näköpiiristänsä, yhtä vähän kuin haukka ilmassa kierrellessänsä kääntää silmäänsä saaliistaan. Tästä syystä ne tunteet, joilla hänen vertaisensa ottivat Ashtonin rouvan kohteliaisuuden vastaan, aina olivat epäilevät. Alhaisemmissa näihin tunteihin yhtyi pelkoa, joka olikin suureksi avuksi rouvan hankkeille, sillä se taivutti ihmisiä pikemmin suostumaan hänen pyyntöihinsä ja sokeasti tottelemaan hänen käskyjään; mutta toiselta puolen tämä tunne oli hänelle haitallinenkin, kun se ei voinut soveltua rakkauden eikä kunnioituksen kanssa yhteen.

Sanottiinpa hänen miehensäkin, jonka menestykseen rouvan avut ja taito olivat vaikuttaneet niin voimallisesti, katselevan häntä pikemmin kunnioittavan pelon kuin luottavan rakkauden tuntein; ja jos huhussa oli perää, oli aikoja, jolloin hän arveli liian kalliisti ostaneensa mahtavuuden, kun oli maksanut sen kotoisella orjuudella. Tätä ei kuitenkaan, kaikista luuloista huolimatta, voitu varmasti tietää; sillä rouva Ashton piti miehensä arvoa omanansa ja ymmärsi hyvin, kuinka halventavaa tälle arvolle yleisön silmissä olisi, jos nähtäisiin herran olevan vaimonsa vallan alainen. Kaikissa puheissaan Ashtonin rouva siis toi esiin miehensä sanoja pettämättöminä totuuksina; hän vetosi aina miehensä aistiin ja oli kuuntelevinaan hänen mielipiteitään sillä nöyryydellä, joka sopi kuuliaisen vaimon käytökselle niin korkeasäätyistä ja suuriarvoista puolisoa kohtaan. Mutta kaiken tämän alla oli kuitenkin jotakin, mikä tuntui ontolta ja petolliselta. Ja ne, jotka tarkkasivat tätä pariskuntaa tarkoin, kenties pahansuovinkin silmin, olivat varmat siitä, että rouva, lujemmasta luonteestansa, vanhemmasta sukuperästänsä ja suurista, korkealentoisista toiveistansa ylpeillen, hiukan halveksi miestänsä ja että tämä puolestaan katseli rouvaa pikemmin epäluulon ja pelon kuin rakkauden ja ihastuksen tuntein,

Mutta herra William Ashtonin ja hänen rouvansa hartaimmat pääpyrinnöt olivat kuitenkin aivan samat. He eivät siis koskaan työskennelleet muuta kuin yksistä puolin, vaikk'ei sydämellisessä sovinnossa, eivätkä koskaan missään ulkonaisessa seikassa laiminlyöneet osoittaa sitä kunnioitusta toista kohtaan, jonka he tiesivät tarpeelliseksi voidakseen vaatia itselleen yleisön kunnioitusta.

Heidän avioliittoansa vahvistivat upeat lapset, joista kolme oli nyt vielä elossa. Vanhin poika oli matkoilla; seitsentoistavuotias tyttö sekä noin kolme vuotta nuorempi poika asuivat vanhempiensa kanssa Edinburghissa niin kauan kuin Skotlannin parlamentin ja valtioneuvoskunnan istuntoja kesti, mutta muina aikoma vanhassa, goottilaistyylisessä Ravenswoodin kartanossa, johon valtiosinetinvartia oli rakennuttanut suuria, seitsemännentoista vuosisadan tyylisiä uusia rakennuksia.

Lordi Allan Ravenswood, mainitun vanhan kartanon sekä siihen kuuluvien avaroiden maatilusten entinen omistaja, jatkoi vielä jonkun aikaa voimatonta sotaansa uutta omistajaa vastaan nostaen riitoja kaikenlaisista seikoista, jotka koskivat heidän aikaisempia raha-asioitansa. Mutta ne ratkaistiin toinen toisensa jälkeen rikkaan, mahtavan riitaveljen eduksi, ja vihdoin viimein kuolema teki lopun koko käräjöimisestä haastamalla Ravenswoodin korkeamman tuomioistuimen eteen. Hänen elinsuonensa, joka kauan aikaa oli kulumistaan kulunut, katkesi rajusta voimattoman raivon puuskasta, joka Ravenswoodin sydämessä riehahti hänen saadessaan sanoman tappiostaan eräässä oikeudenkäynnissä; se oli viimeinen asia, jota hän oli ajanut mahtavaa vihamiestänsä vastaan ja joka nojautui kenties pikemmin kohtuuteen kuin lailliseen oikeuteen. Ravenswoodin poika oli läsnä isänsä tuskallisessa kuolinkamppailussa ja kuuli ne kiroukset, joita vanhus syyti vihamiestänsä vastaan ikäänkuin jättäen koston pojalle perinnöksi. Sattuipa pian toisiakin seikkoja, jotka pojassa vielä kiihoittivat kostonhimoa, mikä silloin oli skotlantilaisen pahin vika, kuten oli ollut kauan aikaa.

Oli marraskuun aamu, ja valtameren rannalla törröttävät kalliot olivat paksun, raskaan sumun peitossa, kun vanhanaikuinen, puoleksi raunioina oleva torni, jossa lordi Ravenswood oli kuluttanut elämänsä viimeiset, levottomat vuodet, aukaisi porttinsa, jotta isännän maalliset jäännökset voitaisiin kuljettaa vieläkin synkempään, autiompaan asuntoon. Loisto ja kunnianosoitukset, joista vainaja viime vuosinaan oli vieraantunut, olivat vielä kerran vironneet eloon juuri nyt, kun hänet oli annettava unhotuksen valtakunnan omaksi.

Lippu lipun perässä, koristeinaan tämän vanhan suvun ja sen heimolaisten vaakunoita ja mielilauseita, kulki surullisessa saatossa ulos pihan matalasta kaariportista. Seudun etevimmät aatelismiehet mustimmissa suruvaatteissaan seurasivat jäljestä pakottaen pitkän hevosjoukkonsa siihen juhlalliseen astuntaan, mikä tämmöisessä tilaisuudessa sopi. Torvista, joihin oli sidottu mustaa silkkiharsoa, soi pitkäveteisiä, surullisia säveliä, ohjaten saattojoukon kulkua. Ääretön parvi alempia hautajaisvieraita ja palvelijoita lopetti jonon; se ei ollut vielä päässyt portistakaan ulos, kun jo ensimmäiset olivat saapuneet kappeliin, mihin ruumis oli haudattava.

Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli kavaljeerit, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä – tähän puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului – olivat siihen mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus, joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta, hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta. Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."

Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin. Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa. Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.

Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan. Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty sukulaisenne ruumiilta – vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin halvimmasta suvusta – jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme – se suru, jota meidän poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä – on paennut poskiltamme syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on, että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon hän on minut ja omaiseni saattanut!"

Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista. Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.

Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla, kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille, vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.

Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti luvaten apuansa – jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.

Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta. Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli manasi esille – siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt. Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.

Näytellessään tämän tornin raunioita – jotka yhä vielä jyrkän kallion kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri – talonpoika vakuuttaa yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!