Loe raamatut: «Qventin Durward»

I
VASTAKOHDAT

Kas tuonne, tuota taulua ja tuota, ne kahden veljeksen on muotokuvat.

Hamlet.

Loppupuolella XV: tä vuosisataa saivat alkunsa ne tapaukset, jotka kohottivat Ranskan siihen peloittavaan mahta vuuteen, mikä siitä lähtien on aika ajottain herättänyt muiden Euroopan kansojen kateutta tätä valtakuntaa kohtaan. Ennen tätä aikakautta oli Ranskan ollut pakko taistella itsenäisyytensä puolesta englantilaisia vastaan, jotka omistivat sen parhaimmat maakunnat; ja tähteet saatiin pelastetuiksi töintuskin vieraan vallan alta kuninkaitten viimeisillä voimanponnistuksilla sekä kansan urhoudella. Tämä vaara ei kuitenkaan ollut ainoa. Ruhtinaat, joiden käsissä olivat kruunun suuret läänitysmaat, varsinkin Burgundin sekä Bretagnen herttuat, olivat irtaantuneet läänitysvelvollisuuksistaan siinä määrin, että he epäilyksettä, mitättömimmästäkin syystä, nousivat aseihin läänitysherraansa ja hallitsijaansa, Ranskan kuningasta vastaan. Rauhankin aikoina he hallitsivat alusmaitansa kuin itsenäiset valtiaat ainakin; ja Burgundin herttuasuku, jonka hallussa oli samanniminen maakunta sekä Flanderin ihanin ja rikkain osa, oli niin mahtava, ettei se missään suhteessa, yhtä vähän loiston kuin voiman puolesta, jäänyt kuninkaallisesta suvusta jäljelle.

Seuraten näiden suurien läänitysherrojen esimerkkiä jokainen pienikin kruunun vasalli anasti itselleen niin paljon valtaa kuin suinkin riippuen siitä, miten kaukana hänen läänitysmaansa sijaitsivat kuninkaasta, miten laajat ne olivat ja miten vahvat hänen linnansa; ja nämät nurkkatyrannit, joita ei enää saatu taipumaan lain alle, harjoittivat rankaisematta sortoa ja julmuutta, jommoista ei olisi voinut mahdolliseksikaan uskoa, mennen kiihkossaan kaikkien rajojen yli. Auvergnessä yksin oli, virallisen ilmoituksen mukaan, neljättä sataa omavaltaista aatelisjunkkaria, joille sukurutsaus, murha ja ryöstö olivat aivan tavallisia, jokapäiväisiä tekoja.

Paitsi näitä oli vielä eräs rasitus olemassa, jonka ranskalaisten ja englantilaisten väliset pitkälliset sodat olivat synnyttäneet, ja sekin enensi suuresti tämän häviölle joutuneen valtakunnan kurjuutta. Suuria komppanioihin järjestyneitä sotajoukkoja, jotka päälliköt itse olivat valinneet urhoollisimmista ja onnellisimmista retkeilijöistä, oli kerätty Ranskan eri osissa kaikkien muiden maiden viimeisistä hylyistä. Nämät palkkasotamiehet vuokrasivat miekkansa määrätyksi ajaksi sille, joka paraiten maksoi; ja milloin tämmöistä sotapalvelusta ei ollut tarjona, kävivät he omin päin sotaa, valloittaen linnoja ja torneja itselleen turvapaikoiksi, ottaen vankeja ja päästäen ne lunnaita vastaan taas vapaiksi, vaatien veroa suojattomilta kyliltä sekä niiden ympäristöiltä, ja harjoittaen kaikenlaista rosvoutta, josta he olivatkin saaneet sopivan nimensä Tondeurs ja Ecorcheurs s. o. Raastajat ja Nylkyrit.

Kesken tätä valtiollisen tilan häiriöstä syntynyttä kauhistusta ja kurjuutta vallitsi alhaisempien aatelisherrojen samoinkuin myös ylhäisten ruhtinasten hoveissa ääretön tuhlaavaisuus; ja heidän käskyläisensäkin, herrojen esimerkkiä noudattaen, tuhlasivat rahvaalta ryöstetyt varat raakaan, joskin loistavaan prameuteen. Molempien sukupuolien keskinäisessä seurustelussa oli romanttinen ja ritarillinen kohteliaisuus vallalla – kuitenkin sitä sangen usein tahrasi hillitön irstaisuus; vaeltavien ritarien puhetapaa käytettiin yhä vielä, ja heidän menojansa noudatettiin, joskin kunniallisen rakkauden ja armeliaisuuden töitten puhdas henki, jota ritarillisuus vaati, ei enää hillinnyt eikä hyvittänyt sen mukana seuraavia hullutuksia. Jokaisessa pienessäkin hovissa tarjona olevat turnajaiset, huvitukset ja juomapidot houkuttelivat Ranskaan kuljeksivia seikkailijoita; ja sinne tultuaan he saivat enimmäkseen tilaisuuden käyttää tuimaa uljuuttansa ja hurjaa seikkailuhaluansa urhotöihin, joihin heillä onnellisemmassa kotimaassansa ei olisi ollut tilaisuutta.

Tällä aikakaudella, ikäänkuin pelastaakseen ihanan Ranskan valtakunnan monellaisista uhkaavista vaaroista, nousi horjuvalle valtaistuimelle Ludvig XI, joka, joskin hän luonteeltaan oli paha, ponnisti ja taisteli aikakauden paheita vastaan ja teki niistä suuressa määrin lopun – samoinkuin vanhoissa lääkärikirjoissa sanotaan, että luonteeltaan vastakkaiset myrkyt tuhoavat toinen toisensa voiman.

Vaikka Ludvigilta ei puuttunutkaan rohkeutta ryhtyä moniin hyödyllisiin ja valtiolle tarpeellisiin yrityksiin, niin ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä sitä romanttista rohkeutta eikä sen mukana tavallisesti seuraavaa ylpeyttä, joka vielä jatkaa taistelua kunnian vuoksi, joskin kaikki etu on jo saavutettu. Ludvig oli kylmäverinen, kavala ja omaa etuansa silmällä pitävä, hän uhrasi kaikki, sekä ylpeytensä että himonsakin, jos ne olivat sen esteenä. Huolellisesti hän salasi todelliset tunteensa ja aikomuksensa kaikilta, jotka pyrkivät hänen lähelleen, ja usein kuultiin hänen sanovan, että osatakseen hallita täytyi kuninkaan osata teeskennellä ja että hän puolestansa, jos hän huomaisi lakkinsa saaneen selvän hänen salaisuuksistaan, paiskaisi heti sen tuleen. – Ei kukaan mies hänen omana aikakautenaan tai minään muunakaan aikana ole paremmin osannut käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen eikä välttää sitä vaaraa, että hän tunnustamalla omia heikkouksiaan olisi luopunut jostain toisen hyväksi.

Luonteeltaan hän oli kostonhaluinen ja julma, vieläpä siinä määrin, että hänellä oli huvia niistä kuolemantuomioista, joita hänen käskystään tuhka tiheään pantiin toimeen. Mutta jollei mikään armeliaisuuden puuska koskaan viekoitellutkaan häntä armahtamaan, milloin hän vaaratta saattoi julistaa kuolemantuomion, niin eipä myöskään kostonhimo koskaan kiihoittanut häntä ennenaikaiseen väkivaltaan. Harvoin hän karkasi saaliinsa kimppuun, ennenkuin se oli varmaan saavutettavissa tai ennenkuin pelastuksesta ei voinut olla enää mitään toivoa; ja hän salasi niin taitavasti hankkeensa, että tavallisesti vasta niiden onnistuminen ilmaisi maailmalle, mitä asiaa hän oli ajanut.

Samalla lailla Ludvigin itaruuskin siirtyi silmäänpistävän tuhlaavaisuuden tieltä, milloin joku hänen kanssaan riidassa olevan hallitsijan suosikeista tai ministereistä oli lahjottava uhkaavan päällekarkauksen välttämiseksi tai häntä vastaan solmitun liiton rikkomiseksi. Hän oli taipuvainen irstaisuuteen ja huvitteluun; mutta yhtä vähän kaunottaret kuin metsästyskään, vaikka molemmat olivatkin hänen mielihimojansa, saivat koskaan häntä houkutelluksi laiminlyömään yleisiä asioita tai valtakunnan toimia. Hän oli hyvä ihmistuntija, jonka taidon hän oli hankkinut itselleen yksityiselämässä, mihin hän usein otti osaa; ja vaikka hän olikin luonteeltaan ylpeä ja röyhkeä, hän vähääkään epäröimättä ja välittämättä yhteiskunnan säätyeroituksista, mitä siihen aikaan pidettiin hämmästyttävän luonnottomana, korotti alhaissäätyisiä miehiä kaikkein tärkeimpiin toimiin, osasipa heitä niinkin hyvin valita, että hän sangen harvoin pettyi heidän avujensa arvioimisessa.

Sittenkin ilmeni muutamia ristiriitaisuuksia tämän viekkaan ja taitavan kuninkaan mielenlaadussa; sillä ihmisen luonne on harvoin johdonmukainen. Vaikka hän itse olikin kavalin ja valheellisin ihmisistä, aiheutuivat muutamat kaikkein pahimmat hairahdukset hänen elämässänsä siitä, että hän liian hätäisesti oli luottanut toisten ihmisten rehellisyyteen ja kunniallisuuteen. Tämmöiset hairahdukset, milloin niitä sattui, näyttivät johtuneen liiankin viekkaasta vehkeilemisestä, jolloin Ludvig oli ollut osoittavinaan järkähtämätöntä luottamusta niitä kohtaan, joita tahtoi pettää; sillä tavallisesti hän käytöksessään oli niin arka ja epäluuloinen kuin suinkin joku tyranni, joka koskaan on elänyt maan päällä.

Huomauttakaamme vielä kahta seikkaa, jotta saisimme täydellisen käsityksen tästä hirvittävästä miehestä, joka seisoi aikansa raakojen ritarillisten hallitsijain keskellä niinkuin vartija petojen parissa, joka suuremmalla viisaudellaan ja valtiotaidollaan, jakelemalla ruokaa ja kurittamalla viimein masentaa valtansa alaisiksi ne, jotka, jolleivät hänen juonensa olisi heitä voittaneet, olisivat suuremmalla voimallaan repineet hänet palasiksi.

Toinen näistä seikoista oli Ludvigin ääretön taikausko, jolla vitsauksella Jumala usein rankaisee niitä, jotka eivät ota korviinsa uskonnon käskyjä. Pahoista töistä aiheutuvia omantunnonvaivojaan ei Ludvig koskaan koettanutkaan tukahduttaa luopumalla Machiavellin-tapaisista viekkaista vehkeistänsä, vaan yritti, joskin turhaan, asettaa ja vaientaa tätä tuskaa taikauskoisilla, ulkonaisilla tempuilla, ankaralla ruumiinkidutuksella sekä ylen runsailla lahjoilla papistolle. Toinen omituisuus hänen mielenlaadussaan, joka joskus esiintyy edellisen rinnalla, oli halu antautua halveksittaviin huvituksiin sekä mässäämiseen alhaisten ihmisten kanssa. Vaikka hän oli viisain tai ainakin viekkain aikansa kuninkaista, hän kuitenkin mielellään oleskeli raa'assa seurassa, ja ollen itse sukkelasuinen, hän suuremmalla innolla, kuin mitä hänen mielenlaatunsa muista puolista olisi saattanut arvata, otti seuroissa osaa leikki- ja kokkapuheisiin; olipa hänellä tapana sekaantua lystillisiin rakkausseikkailuihinkin alhaisen väestön kanssa, osoittaen silloin avosydämisyyttä, joka ei ollenkaan sopinut hänen tavalliseen umpimieliseen ja epäluuloiseen luonteeseensa; ja hän oli niin mieltynyt tällaiseen talonpoikaiseen ritarillisuuteen, että hän painatti koko joukon näitä seikkoja koskevia lystikkäitä ja irstaisia juttuja kirjaan, jonka kirjojen kokoilijat hyvinkin tuntevat ja jonka alkuperäinen painos on heidän silmissänsä (muiden mielestä se on varsin sopimaton) sangen kallisarvoinen.

Tämän kuninkaan välityksellä, jolla oli näin voimakas ja älykäs, joskin sangen inhottava mielenlaatu, oli Jumala, jonka kädessä myrsky yhtä hyvin kuin hiljainen, hieno sade on välikappaleena, päättänyt palauttaa suurelle Ranskan kansalle järjestetyn hallitusmuodon, mikä siihen aikaan, jolloin Ludvig peri kruunun, oli melkein aivan kadoksissa.

Ennen kuninkaaksi tuloansa olivat Ludvigin huonot puolet paljon enemmän kuin hyvät tulleet esille. Hänen ensimäinen vaimonsa, Skotlannin Margareta, kuoli juoruavien kielten myrkyttämänä puolisonsa hovissa, jossa, jollei Ludvig itse olisi niitä yllyttänyt, ei sanallakaan olisi soimattu suloista, vääryyttä kärsivää prinsessaa. Ludvig oli ollut kiittämätön ja kapinallinen poika, kerran hän oli ottanut osaa salaliittoon isänsä vangitsemiseksi, toisella kertaa hän oli ilmisodassa häntä vastaan. Edellisen rikoksensa tähden hänet oli lähetetty pois hovista kruununperilliselle kuuluvaan Dauphinén maakuntaan, jota hän suurella taidolla hallitsi; jälkimäisen vuoksi hänet ajettiin maanpakolaisuuteen, hänen täytyi turvautua Burgundin herttuan sekä hänen poikansa armoon, melkeinpä armeliaisuuteen, ja nauttien heidän vieraanvaraisuuttaan, jota hän sittemmin sangen huonosti palkitsi, hän eli heidän luonaan isänsä kuolemaan, vuoteen 1461, saakka.

Heti hallituksensa alussa oli Ludvigin vähällä kukistaa eräs liitto, johon Ranskan suuret läänitysherrat, Burgundin herttua tai oikeammin hänen poikansa, Charolois'n kreivi sen etupäässä, olivat häntä vastaan yhtyneet. He keräsivät suuren sotavoiman ja piirittivät Parisin; taistelu, jonka ratkaisu oli sangen epämääräinen, tapahtui pääkaupungin muurien edustalla, ja kuningasvalta Ranskassa huojui perikadon partaalla. Tällaisissa tilaisuuksissa käy tavallisesti siten, että älykkäämpi taistelijoista saavuttaa todellisen hyödyn, vaikkei hän ehkä voittaisikaan itse sotakunniaa. Ludvig, joka oli osoittanut suurta miehuutta Montlheryn tappelussa, osasi ratkaisematta jäänyttä taistelua käyttää edukseen ikäänkuin voitto olisi täydelleen kallistunut hänen puolelleen. Hän vältti ratkaisua, kunnes viholliset olivat luopuneet piirityksestä, ja oli niin sukkela kylvämään eripuraisuuden siemeniä noiden suurten herrojen väliin, että heidän »yhteistä etua tarkoittava» liittonsa – siksi he sitä nimittivät, vaikka se todenteolla tarkoittikin Ranskan kuninkaanvallan masentamista – hajosi eikä koskaan enää ilmestynyt yhtä peloittavassa muodossa. Tästä ajasta alkain Ludvig, jonka York- ja Lancaster-sukujen keskinäiset sodat olivat vapauttaneet kaikesta Englannin puolelta uhkaavasta vaarasta, työskenteli useampia vuosia kovasydämisenä, mutta silti taitavana lääkärinä, parannellen valtakuntansa haavoja, tai, oikeammin sanoen, estäen milloin miedommilla lääkkeillä, milloin tulella ja miekalla syvemmälle syöpymästä niitä kuolemaa uhkaavia tauteja, jotka rasittivat valtakuntaa. Vapaakomppaniojen rosvoilua sekä aatelisherrojen häikäilemättömiä sortotöitä hän koetti hillitä, koska hän ei voinut hävittää niitä kokonaan; ja alati ottaen tilaisuudesta vaarin hän vähä kerrallaan anasti itselleen yhä enemmän valtaa tai vähensi niiltä, jotka olivat hänelle haitaksi.

Kuitenkin epäilykset ja vaarat ympäröivät yhä Ranskan kuningasta. »Yhteis-edun» liittokunnan jäsenet olivat, joskaan ei enää yksissä neuvoin, niin sittenkin yhä vielä olemassa, ja se saattoi niinkuin kärvennetty käärme jälleen yhdistää jäsenensä ja tulla vaaralliseksi. Mutta paljoa pelottavampi oli vielä Burgundin herttuan yhä paisuva valta, hän kun siihen aikaan oli Euroopan mahtavimpia hallitsijoita, jonka herttuakunnan arvoa hänen riippuvaisuutensa Ranskan kruunusta ei suurestikaan alentanut.

Kaarle, liikanimeltään Rohkea – tai pikemmin Uhkarohkea, sillä hänen miehuutensa oli hurjuuden ja raivoisuuden sukua – oli silloin perinyt Burgundin herttuakruunun, jonka hän kernaasti olisi muuttanut kuninkaalliseksi ja itsenäiseksi. Tämän herttuan luonne oli kaikissa suhteissa Ludvig XI: n luonteen vastakohta.

Jälkimmäinen oli kylmäverinen, varovainen ja viekas; hän ei koskaan jatkanut toivottomaksi käynyttä hanketta, mutta hän ei myös koskaan luopunut mistään hankkeesta, jonka menestyksestä oli toivoa, vaikkapa kuinka kaukaisessa tulevaisuudessa tahansa. Herttuan mielenlaatu oli aivan toinen. Hän syöksyi vaaraan, siksi että hänen mielensä teki vaaroihin, hän etsi vaikeuksia, siksi että hän niitä halveksi. Ludvig ei koskaan uhrannut omaa etuansa himonsa vuoksi; Kaarle sensijaan ei koskaan uhrannut himoansa eipä edes oikkuansakaan minkään muun asian tähden. Vaikka he olivat läheistä sukua toisilleen ja vaikka herttua sekä hänen isänsä olivat tarjonneet Ludvigille turvaa hänen ollessaan kruununperillisenä maanpakolaisuudessa, niin vallitsi kuitenkin heidän välillään molemminpuolinen ylenkatse ja viha. Burgundin herttua halveksi kuninkaan varovaista menettelyä valtioasioissa ja arveli miehuuden puutteeksi, kun Ludvig liittojen, ostojen sekä muiden tämmöisten mutkien avulla koetti hankkia itselleen etuja, joita herttua hänen asemassaan olisi anastanut ase kädessä. Samalla hän myös vihasi kuningasta sen kiittämättömyyden vuoksi, jolla tämä oli ennen saatua hyvyyttä palkinnut, sekä niiden soimausten ja syytösten tähden, joita Ludvigin lähettiläät, vanhan herttuan ollessa vielä elossa, olivat heittäneet hänelle vasten silmiä; mutta vielä enemmän hän vihasi Ludvigia siitä syystä, että tämä salaa avusti Ghent'in, Lüttich'in ja muiden suurten Flanderin kaupunkien vastahakoisia porvareita. Nämät rauhattomat kaupungit, jotka olivat arat etuoikeuksistaan ja ylpeät rikkaudestaan, nousivat usein kapinaan läänitysherrojansa, Burgundin herttuoita vastaan, ja saivat silloin aina salaista apua Ludvigin hovista; sillä tämä käytti aina jokaista tilaisuutta hyväkseen herättääkseen rauhattomuutta liian mahtavaksi paisuneen vasallinsa alusmaissa.

Herttuan ylenkatsetta sekä vihaa palkitsi Ludvig yhtä tulisella ylenkatseella ja vihalla, vaikka hän salasikin tunteensa paksumman peitteen alle. Mahdotonta oli niin teräväjärkisen miehen olla halveksimatta tuota jäykkää itsepäisyyttä, joka ei koskaan luopunut aikeestansa, vaikka asian jatkaminen olisi näyttänyt miten turmiolliselta hyvänsä, taikka tuota päätöntä hurjuutta, joka ryntäsi eteenpäin, hetkeäkään arastelematta, vaikka millaisia esteitä olisi tullut vastaan. Mutta kuninkaan viha Kaarlea kohtaan oli vielä tätä ylenkatsettakin kiihkeämpi, ja hänen ylenkatseensa ja vihansa olivat sitäkin tulisemmat, kun niihin yhtyi myös pelkoa; sillä Ludvig tiesi, että hullun härän päällekarkaus – sellaiseen hänellä oli tapana verrata Burgundin herttuaa – aina oli hirvittävä, vaikka härkä ryntäisikin päälle silmät ummessa. Eikä kuningas pelännyt vain Burgundin alusmaitten rikkautta, niiden sotaisien asukasten sotataitoa ja väestön paljoutta, vaan olipa myös niiden johtajalla itsellään persoonallisia ominaisuuksia, jotka herättivät pelkoa. Hän oli uljaista uljain, ja hänen uljuutensa kiihtyi usein hurjuuden rajalle asti, vieläpä senkin yli; hän tuhlasi rahoja ympärilleen; hovinsa, persoonansa, palvelijainsa suhteen hän rakasti komeutta, noudattaen siinä Burgundin suvun ikivanhoja loistavia tapoja. Sen vuoksi pyrkivät Kaarle Rohkean palvelukseen kaikki tulisielut, jotka hänessä tapasivat kaltaisensa; Ludvig ymmärsi liiankin hyvin, mitä kaikkea sellainen rohkeitten seikkailijoiden parvi saattoi yrittää ja saada aikaan luonteeltaan niin hillittömän päällikön johtamana.

Olipa vielä lisäksi eräs seikka, joka kiihdytti Ludvigin vihaa tätä ylen mahtavaksi paisunutta vasallia vastaan; hän oli hänelle kiitollisuudenvelassa, jota hän ei aikonut koskaan maksaa; hänen oli usein täytynyt asioidessaan hänen kanssaan jättää aikeittensa täyttäminen toistaiseksi; vieläpä hänen oli täytynyt kärsiä kiivaita hävyttömyyden puuskia, jotka olivat häpäiseviä hänen kuninkaalliselle arvolleen, saamatta kohdella häntä muuna kuin »rakkaana Burgundin serkkuna».

Tämä kertomus alkaa vuoden 1468:n paikkeilla, jolloin heidän vihansa oli kiihkeimmillään, vaikka sinä hetkenä, niinkuin usein tapahtuu, epäiltävä ja ulkokullattu välirauha vallitsikin heidän keskenään. Ensimäinen esiintyvä henkilö ei tosin säädyltään eikä arvoltaan ole sellainen, että hänen luonteensa kuvaamiseen luulisi tarvittavan näin pitkiä selityksiä kahden mahtavan hallitsijan keskinäisestä suhteesta. Mutta suurten herrojen himot, heidän riitansa ja sovintonsa vetävät pyörteisiinsä kaikkien heitä lähellä olevien kohtalot; ja me saamme nähdä, jouduttuamme pitemmälle tässä kertomuksessa, että tämä johdanto oli tarpeellinen voidaksemme oikein käsittää sen henkilön historiaa, jonka onnenvaiheista nyt tulee puhe.

II
MATKAMIES

No, maailma on osterisimpukka, jonka miekallani avaan.

Vanha Pistol.

Ihanana suvi-aamuna, ennenkuin päivä vielä oli ruvennut paahtamaan ja kaste yhä ilmaa virkisti, täyttäen sen hyvillä tuoksuilla, läheni koillisesta päin tuleva nuorukainen pientä jokea tai pikemmin leveänläistä puroa, joka laskee vetensä Cher-jokeen; se sijaitsi likellä kuninkaallista Plessis-les-Tours linnaa, jonka mustat, moninkertaiset varustukset näkyivät taustalla, linnaa ympäröivän avaran metsän yli. Tämä metsä oli kuninkaallinen, aidattu puisto, jommoisia keskiajan latinankielellä nimitettiin plexitiumeiksi ja joiden mukaan sangen moni kylä Ranskassa on saanut Plessis-nimensä. Tätä nyt puheena olevaa linnaa ja kylää mainittiin nimellä Plessis-les-Tours, eroitukseksi muista samannimisistä; se seisoi noin kahden peninkulman päässä eteläänpäin kauniista Tours'in kaupungista, Touraine-maakunnan muinaisesta pääkaupungista, keskellä sitä viljavaa alankoa, jota on kehuttu Ranskan kasvitarhaksi.

Puron toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, jota matkalainen läheni, oli kaksi miestä, jotka, hartaasti keskenään puhellen, näyttivät aika ajoittain tarkastavan hänen kulkuansa; sillä koska he seisoivat paljon korkeammalla paikalla, saattoivat he jo jokseenkin kaukaa huomata hänet.

Nuori matkamies saattoi olla noin yhdeksäntoistavuotias tai lähes kahdenkymmenen; hänen kasvonsa ja koko olentonsa, jotka olivat hyvin miellyttävät, osoittivat, ettei hän ollut kotoisin siitä maasta, missä hän nyt kulki. Hänen lyhyt harmaa takkinsa ja housunsa olivat pikemmin Flanderin kuin Ranskan kuosin mukaiset, ja keikarimainen sininen lakki, johon oli pistetty rautatammen vesa sekä kotkan sulka, oli jo siihen aikaan tunnettu skotlantilaiseksi päähineeksi. Hänen pukunsa oli sangen sievä ja huolellinen, mistä kävi selville, että nuorukainen itsekin tiesi olevansa varsin pulska. Selässään hänellä oli laukku, joka näkyi sisältävän muutamia tarpeellisia kaluja, vasemmassa kädessä haukkakinnas, vaikkei hän kantanutkaan semmoista jahtilintua, ja oikeassa kädessään hän piti vahvaa metsämiehen keihästä. Vasemmalta olkapäältä riippui ommeltu olkavyö, kannattaen pientä purppuranpunaista samettista laukkua, jommoisissa siihen aikaan korkeasukuiset metsästäjät säilyttivät haukkansa eväitä ynnä muitakin tähän niin suosittuun pyyntilajiin kuuluvia kaluja. Toiselta olalta riippui vielä toinenkin vyö metsäpuukon kantimena. Senaikuisten tavallisten saappaitten sijasta hänellä oli metsäkauriinnahkaiset pieksut jalassa.

Vaikka hänen vartalonsa ei ollut vielä varttunut täyteen miehuuteensa, oli hän pitkä ja rivakka, ja hänen kevyt käyntinsä todisti, että jalkaisin vaeltaminen oli hänelle pikemmin huvia kuin vaivaa. Hänen ihonsa oli vaalea, joskin ulkomaan aurinko tai kenties myös alinomainen ulkoilmassa oleskelu omassa maassa oli johonkin määrin ahavoittanut kasvot ja antanut niille ruskeamman vivahduksen.

Hänen kasvojensa ilme, vaikkeivät piirteet olleetkaan aivan säännölliset, oli suora, rehellinen ja miellyttävä. Hymy, joka näytti lähtevän onnellisesta, iloa sykähtelevästä sydämestä, paljasti silloin tällöin hänen tasaiset ja valkoiset hampaansa, ja hänen kirkas, sininen ja iloinen katseensa vilkui jokaiseen eteen sattuvaan esineeseen, ilmaisten hyvänsävyisyyttä, keveää mieltä ja lujuutta.

Hän otti vastaan ja vastasi eri tavalla niiden harvojen matkalaisten tervehdyksiin, jotka noina vaarallisina aikoina kulkivat tietä pitkin, aina sen mukaan keitä he olivat. Kuljeksiva peitsimies, puoleksi sotamies, puoleksi rosvo, mittaili nuorukaista silmillään, ikäänkuin punniten, kumpiko olisi suurempi: toivottava saalis, vai pelättävä vastarinta; ja hän huomasi nuorukaisen pelottoman silmäniskun puhuvan niin selvästi jälkimäisen puolesta, että hänen ryöstötuumansa vaihtui yrmeäksi tervehdykseksi: »Hyvää päivää, kumppani!» – johon nuori skotlantilainen vastasi yhtä rohkealla, vaikka iloisemmalla äänellä. Vaeltava toivioretkeläinen tai kerjäläismunkki vastasi hänen kunnioittavaan tervehdykseensä isällisellä siunauksella; ja mustasilmäinen talonpoikaistyttö vilkaisi hänen jälkeensä vielä kauan aikaa sen jälkeen kun he olivat sivuuttaneet toisensa ja naurusuin vaihtaneet hyvää päivää. Sanalla sanoen, koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin viehättävää, jota ei helposti voinut olla huomaamatta ja joka johtui hänen rohkeasta suoruudestaan ja hyvänsävyisyydestään sekä vilkkaista silmistään ja kauniista muodostaan ja ruumiinrakennuksestaan. Koko hänen olentonsa näytti ilmaisevan, että hän aloitti elämänretkensä pelkäämättä niitä vastuksia, joita sillä tiellä on yllin kyllin, ja että hänellä, lukuunottamatta vilkasta mieltään sekä rohkeata sydäntään, oli sangen vähän apukeinoja, joilla taistella noita elämän vastuksia vastaan. Mutta juuri tämmöisiin luonteisiinhan nuoriso helpoimmin mieltyy, ja niitä kokenut vanhuskin kohtelee suosiolla sekä säälivällä myötätunnolla.

Kauan aikaa olivat jo nuo molemmat miehet, jotka seisoivat matkalaisen ja linnan välisen puron toisella rannalla, nähneet kysymyksessä olevan nuorukaisen; mutta kun hän yhtä kepein askelin kuin lähteellä käyvä metsäkauris astui louhikkorannalta alas veden partaalle, sanoi nuorempi katselijoista toiselle: »Tuo on se mies – tuo on se mustalainen! Jos hän yrittää kahlata ylitse, niin on hän mennyttä miestä – vesi on korkealla ja kahlamopaikka liian syvä.»

»Anna hänen itse ottaa siitä selvä, naapuri», virkkoi vanhempi mies; »siten hän kenties säästyy hirsipuusta ja vanha puheenparsi käynee perättömäksi.»

»Minä tunnen hänet tuosta sinisestä lakista», sanoi toinen, »sillä en näe hänen kasvojansa. – Kuulkaas, herra – hän huhuilee tiedustellakseen, onko vesi syvä.»

»Ei mikään ole sen parempaa maailmassa kuin oma kokemus», vastasi toinen, »antaa vain hänen itsensä koettaa.»

Sillä välin nuorukainen, joka oletti, kun ei häntä millään lailla estetty, toisten vaitiolollaan häntä kehoittavan, astui veteen, viivähtäen vaan sen verran, että sai pieksunsa jalasta. Samassa vanhempi mies kuitenkin kehoitti häntä olemaan varoillaan, lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä kumppanillensa seuraavat sanat: »Mortdieu¹, naapuri, sinäpä olet erehtynyt – eipä tuo olekaan mustalais-lörppö.»

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Tai ehkäpä nuorukainen ei sitä kuullut tai ei voinut sitä enää käyttää hyväkseen, jouduttuaan jo syvään virtaan. Vähemmän rivakalle ja taitavalle uijalle olisi varma kuolema ollut tarjona, sillä puro oli sekä syvä että virtava.

»Pyhä Anna auttakoon! Onpa tuo kelpo poika», virkkoi vanhempi miehistä. »Riennäppäs, naapuri, erehdystäsi korjaamaan sillä, että autat häntä, jos vain voit. Hän kuuluu sinun omaan laumaasi – jos vanhat sananlaskut vielä pitävät paikkansa, niin ei hän veteen kuole.»

Nuori matkamies ui todellakin niin voimakkaasti ja ponnisteli niin lujasti aaltoja vastaan, että virta, vaikka se olikin kova, ei saanut häntä temmatuksi paljoa alemmaksi tavallista maallenousupaikkaa.

Juuri silloin kiiruhti nuorempi tällä puolella puroa olevista miehistä täyttä juoksua alas rantaan apuun, ja toinen seurasi hitaammin perässä, virkkaen itsekseen, kun hän tuli lähemmäksi: »Tiesinpä minä, ettei tuo nuori poika veteen hukkuisi. – Pyhä Neitsyt! johan hän on päässyt maalle ja tarttuu sauvaansa! – Jollen kiiruhda, niin hän antaa naapurilleni löylytyksen ainoasta avustuksesta, minkä olen nähnyt hänen antavan tai ainakin aikovan antaa koko elämässään.»

Syytä olikin pelätä, että seikkailu päättyisi tällä tavalla, sillä pulska skotlantilainen oli jo heittänyt nuoremmalle, apuun rientävälle samarialaiselle vasten silmiä seuraavat vihaiset sanat: »Sinä ihmistapoja tuntematon koira! Miksi et vastannut, kun huusin, saadakseni tietää, sopiiko kahlata siitä paikasta yli? Paha henki vieköön, mutta kylläpä minä sinulle opetan, miten sinun toisten tulee kohdella vieraita ihmisiä!»

Näin puhuen hän teki sauvallaan tuollaisen uhkaavan tempun, jota ranskalainen nimittää nimellä le moulinet (mylly) siitä syystä, että siinä, sauvaa keskikohdasta kiinni pitäen, keikahutellaan sen molempia päitä joka haaralle, aivankuin tuulimylly pyörittää siipiään. Hänen vastustajansa, nähdessään itseään näin uhattavan, tempasi miekkansa, sillä hän oli niitä, jotka kaikissa tilanteissa ovat kerkeämmät tekoon kuin puheeseen. Mutta hänen maltillisempi kumppaninsa, joka samassa joutui paikalle, käski hänen hillitä itseään, ja kääntyen sitten nuorukaisen puoleen, hän moitti häntä liiasta hätäisyydestä antautuessaan paisuneen puron valtaan, sekä liiasta tuittupäisyydestä ruvetessaan tappelemaan hänelle apuun kiiruhtavan miehen kanssa.

Nuorukainen, kuultuaan nämät moitteet vanhanpuoleisen ja kunnioitettavan näköisen miehen suusta, laski heti aseensa maahan ja sanoi pahoittelevansa, jos syyttä oli heistä pahaa ajatellut; mutta hänestä oli todellakin näyttänyt siltä, että he säästämällä ajallaan puhuttua varoitusta olivat saattaneet hänen henkensä vaaraan, eikä sellainen toki sopinut kunnon miehille ja hyville kristityille, vielä vähemmän kunniallisille porvareille, jommoisia he näyttivät olevan.

»Poikaseni», virkkoi vanhempi mies, »sinä näytät murteestasi ja ulkomuodosta päättäen olevan muukalainen; ja pitäisipä sinun muistaa, ettei ole meidän yhtä helppo ymmärtää sinun murrettasi kuin kenties sinun laskea sitä suustasi.»

»No, hyvä isä», vastasi nuorukainen, »enpä minä liioin välitäkään tuosta kylvystä, joka tuli minun osakseni, ja mielelläni suon teille anteeksi sen, että osittain olitte siihen syypäät, kunhan tahdotte vain neuvoa minulle jonkin paikan, missä saisin vaatteeni kuivatuiksi; sillä muuta pukua minulla ei ole, ja tuleehan minun toki pitää se hiukan siivona.»

»Keiksi sinä meitä sitten arvelet, poikaseni?» sanoi vanhempi miehistä, vastaten kysymykseen kysymyksellä.

»Varakkaiksi porvareiksi epäilemättäkin», sanoi nuorukainen; »tai, maltas – te, herra, saatatte olla rahanvaihtaja tai viljakauppias; ja tuo mies tuossa on teurastaja tai karjakauppias.»

»Kohdalleenpa sinä osasitkin arvata meidän avumme», virkkoi vanhempi mies hymyillen. »Minä virassani saan, tosiaankin käsitellä niin suuria rahasummia kuin suinkin, ja naapurini virkatoimet ovat tavallansa teurastajan työn sukua. Ja mitä sinun vaatteittesi kuivattamiseen tulee, niin koetamme sinua auttaa. Mutta ensiksi meidän pitää saada tietää, kuka sinä olet ja minne aiot; sillä nykyään maantiet ovat täynnä matkalaisia, sekä jalkamiehiä että ratsastajiakin, joilla on kaikkea muuta kuin rehellisyyttä ja Jumalan pelkoa mielessänsä.»

Nuorukainen loi taas terävän, läpitunkevan katseen puhujaan sekä hänen vaitiolevaan kumppaniinsa, ikäänkuin epäillen, tokko he puolestaan ansaitsivat sen luottamuksen, jota he vaativat; ja hänen tarkastuksensa tulos oli seuraava.

Vanhempi ja vaatetukseltaan sekä muulta ulkomuodoltaan merkillisempi miehistä oli senaikuisen kauppiaan tai puodin-isännän näköinen. Hänen takkinsa, housunsa sekä viittansa olivat kaikki mustat, mutta niin kuluneet, että teräväjärkinen nuori skotlantilainen arveli tämmöisissä vaatteissa kävijän varmaan olevan joko upporikkaan tai perin köyhän, joista edellinen oletus kuitenkin oli luultavampi. Puku oli kuosiltaan tiukka ja lyhyt, jommoista vaatepartta siihen aikaan ei pidetty aatelismiesten eikä parempien porvarienkaan arvonmukaisena, sillä heillä oli tavallisesti leveät, säären keskikohtaa alemmaksi ulottuvat kauhtanat.

Tämän miehen ulkomuoto oli osaksi miellyttävä, osaksi vastenmielinen. Vaikka kasvojen piirteet olivat syväryppyiset, posket laihat, silmät kuopillaan, ilmaisi kuitenkin miehen katse veitikkamaisuutta ja leikillisyyttä, joka soveltui nuoren retkeilijän omaan mielenlaatuun. Mutta näissä samoissa syväkuoppaisissa silmissä, joita paksut, mustat kulmakarvat varjostivat, oli myös jotakin käskevää ja tylyä. Kenties tätä vaikutusta lisäsi vielä matala puuhkalakki, joka oli syvälle otsaan painettu ja tummensi vielä sitä varjoa, jonka alta silmät tirkistelivät esiin. Varmaa on kumminkin, että nuoren muukalaisen oli vaikea mielikuvituksessaan saada noita silmiä sopimaan muun ulkomuodon halpuuden kanssa yhteen. Miehen lakki varsinkin, jossa kaikki vähänkin arvokkaammat ihmiset käyttivät kulta- tai hopeasolkea, oli koristettu huonolla lyijyisellä Neitsyt Maarian kuvalla, jommoisia köyhänpuoleiset toivioretkeläiset toivat mukanaan Lorettosta.