Loe raamatut: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», lehekülg 20

166.
Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön

Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV: llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert…?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan…"

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert", jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä, joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään… Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä vapaasti, – ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello yhdeksältä… Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla. Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon… Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te, sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne, ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena, kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin; mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille, että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, – 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole koskaan huonoa valtioviisautta, – kuningas tietää sen paremmin kuin minä, – olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä, näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"Ma foi, sire, en oikein tiedä… joku pöyhkeilevä otsikkolauselma… Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar… kuningatar… Madame… rouva de Motteville… kreivitär de Châtillon… rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur… herra prinssi…⁹ herra de Grammont… herra de Manicamp… herra de Saint-Aignan… ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.

Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin.

167.
Lähettiläät

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, – hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?"

"Sire!.."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!.."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma…"

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, – silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty In conspectu meo stetit sol.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan: Nec pluribus impar.¹⁰

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa.