Loe raamatut: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», lehekülg 37

199.
Heu, miser!²²

"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.

– Oi, valitteli hän, – kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!

– Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!.. Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

– Ja kuitenkin, – jatkoi hän, – jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, – että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

– Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.

– Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.

– Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta… Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?.. Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.

– Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.

– Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.

– Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!..

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.

200.
Viimeinen isku

Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.

"Niin, – Louise", kuiskasi tyttö.

Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua hämmästyksestään.

"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla äänensävyllä: "Te täällä?"

"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."

"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt…"

"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta…"

Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan, syntyi hetkisen äänettömyys – äänettömyys, jonka kestäessä olisi voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.

Louisen oli puhuttava.

"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan välttämätöntä, että tulisin puheillenne… itse… yksinäni… En ole kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."

"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään…"

"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.

Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.

"Puhukaa", sanoi hän.

Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään lausumansa sanat.

Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole kenenkään tavattavissa."

Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.

"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.

Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen, tarkoittaessaan: – Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.

Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.

"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."

Raoul ei vastannut mitään.

"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta, löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."

Raoul pysyi yhä ääneti.

La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: – Rohkaiskaa minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!

Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.

"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani."

Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei näkisi mitään.

"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö, "ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."

Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.

"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu viha."

Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen huulillaan.

"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki, odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."

Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi hänen suupielestään.

"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä – anteeksi, rukoilen sitä kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus. Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"

"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette tekisi."

"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani. Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli, jolloin huomasin erehdykseni."

"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan, että oma rakkautenne oli sammunut."

"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään, päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä, Raoul, ette enää ollut lähelläni."

"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."

"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta, Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä, kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän silmistänne."

Raoul yritti hymyillä.

"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä, minä…!"

Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti polvilleen.

"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja rakastitte toista!"

"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista; ja tätä toista… hyvä Jumala! – sallikaa minun se sanoa, koska se on ainoa puolustukseni, Raoul – tätä toista minä rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta, kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."

"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa, ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."

"Olette oikeassa", vastasi tyttö.

Raoul huokasi syvään.

"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.

"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta", vastasi la Vallière.

"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt, mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä, pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."

"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."

"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä anteeksi."

"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta leikkiä!"

"Miksikä mahdotonta?"

"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."

"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."

"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa, Raoul."

"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."

"Raoul, Raoul!"

"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko iäisyyteni hetki hetkeltä."

"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"

"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut, uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."

"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!.."

"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä. Hyvästi, hyvästi!"

"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"

"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä rakastan teitä?"

Louise kätki kasvot käsiinsä.

"Ja sanoa teille tämä – ymmärrättekö, Louise? – sanoa se teille tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"

La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.

"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.

Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.

"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."

Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkkoi:

"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo varastaa!"

Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.

201.
Mitä Raoul oli aavistanut

Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.

Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli ollut d'Artagnanin saapuessa.

"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"

"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.

"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"

Atos hymyili.

"Peijakas!" murahti d'Artagnan.

"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"

"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."

"Ja sinä tulet…?"

"Hänen käskystään, aivan oikein."

"Siis minua vangitsemaan?"

"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."

"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"

"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"

"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.

"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui kuninkaan ja minun kesken?"

"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."

Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi mukavaan asentoon.

"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."

"Puhu pois."

"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."

"Heti lähtöni jälkeenkö?"

"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa, hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.

"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire', vastasin minä.

"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?' huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.

"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'

"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'

"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on otettava vaunut.'

"Minä liikahdin.

"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas, 'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'

"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska minä olen palvelusvuorolla.'

"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti, 'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'

"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä.

'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'

"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'

"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'

"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän näytti tyytyväiseltä.

"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.

"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'

"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'

"Minä kumarsin.

"'Missä kreivi on, sire?'

"'Te etsitte hänet.'

"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'

"'Niin… mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä kiinni.'

"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.

"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.

"'Minä odotan, sire.'

"'Mitä odotatte?'

"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'

"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère, missä vain hänet tapaa.'

"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä. Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.

"'Menkää!' huudahti hän.

"Minä tottelin ja tässä nyt olen."

Atos puristi ystävänsä kättä.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän.

"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"

"Minullako? Ei ensinkään."

"Mitä!.."

"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut siis."

"Mutta Bragelonne?.."

"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin säikähdä. Lähtekäämme."

"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.

"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä sinulle jättämästä."

"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"

"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"

"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin käsivarteen, astuakseen alas portaita.

Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan jotakin kätkettynä.

"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme…"

"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään nyökäytyksellä.

Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi Atos.

"Näyt vievän minut Bastiljiin?"

"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en minnekään muualle."

"Miten niin?" ihmetteli kreivi.

"Pardieu!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman henkivartion kapteenille."

"Siis…?" kysyi Atos.

"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."

"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut hyvin."

"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten, ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä, jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä sanot tästä suunnitelmasta?"

"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.

"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.

"Ajattele toki."

"Mitä?"

"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen, puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei, minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin viipoittaa päätäni!"

"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen hengenvetooni asti."

"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."

"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon. Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut. Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."

"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"

"Hän on kuningas, rakas ystävä."

"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa, surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne, mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai mordioux…"

"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi, – että ennen kaikkea toivon vangitsemista."

D'Artagnan kohautti olkapäitään.

"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi. Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua, vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, – odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."

"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"

"Niin tahdon."

"Menkäämme sinne!.. Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.

Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai olevan syntymässä ystävän aivoissa.

Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.

"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.

"Suutuksissa? Oh, pardieu, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."

"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"

"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa", vastasi kapteeni.