Loe raamatut: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», lehekülg 67

"Mitä teemme?" tiedusti Portos.

"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."

"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.

"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.

"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen ajatus veti hymyyn.

"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis. Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti, "ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta. Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut saavat loppunsa puukoista."

"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.

Aramis mietti kotvasen.

"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee meidät."

254.
Yllätys luolassa

Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.

Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.

"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.

"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."

"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."

"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."

"Se on omituista", myönsi toinen.

"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"

"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."

"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."

"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.

"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"

Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.

"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.

"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."

"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me odotamme sinua."

Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.

Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä; ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.

Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.

Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:

"Minä en tahdo, että hänet surmataan."

Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.

Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa hänen suulleen.

"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut, keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."

"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin teidän olevan linnoituksessa!"

"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"

"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta…"

"Mutta…?"

"Määräykset ovat jyrkät."

"Meidän päämme menoksi?"

Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.

"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse tovereillenne mitään täällä näkemästänne."

"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani astumasta jalkaansa tähän luolaan."

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.

"Vastatkaa", neuvoi Aramis.

"Täällä olen!" huusi Biscarrat.

"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."

Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan luolan varsinaiseen suojamaan.

Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.

Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.

"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon, "oletpa sinä kalpea!"

"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"

"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki äänet.

"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi kolmas.

"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"

Ja seurue räjähti nauramaan.

Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti reipastua kyselytulvassa.

"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."

"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään?

Etkö tiedä niistä?"

"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.

"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä, ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä, jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan, menkäämme luolaan!"

"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.

Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin:

"Luolaan, luolaan!"

Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä menkö sinne!"

"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"

"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen otaksuman esittänyt.

"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."

"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.

"No, annahan meidän mennä."

"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."

"Mutta kävithän siellä sinäkin?"

Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.

"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."

Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä, tuntematonta vaaraa uhmaamaan.

Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata, koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.

Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.

Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.

Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.

Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma näkyi imevän rotkon pohjukasta.

"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."

"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua, Biscarrat!"

"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"

Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.

"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat raivostuneet äänet.

Biscarrat oli vaiti.

"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla varustetun käsivarren.

Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.

Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan sisustaa kohti, lausuen:

"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini!

Minä olen kurja heittiö!"

Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.

Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.

Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä, mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.

Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.

Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.

"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse piru?"

"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme Biscarratilta; hän tietää."

"Missä Biscarrat on?"

Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.

"Hän on kuollut!" arveli joku.

"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."

"Hän tuntee varmasti sielläolijat."

"Ja miten hän ne tuntisi?"

"Hän on ollut kapinallisten vankina."

"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.

"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta saapuu meille apujoukkoja."

Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla. Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.

Kapteeni keskeytti heidät.

"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.

"Kuolleet!"

"Mutta teitähän oli kuusitoista!"

"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."

"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"

"Luultavasti."

"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."

Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.

"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"

"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.

"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä ilmoittamaan mitä tiedätte."

"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden miesten puolesta…"

"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"

"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti, ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."

"Kuinka paljon heitä sitten on?"

"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.

"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"

"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä", sanoi Biscarrat.

"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"

"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta, kapteeni?"

"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista armeijaa vastaan."

"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."

"Heidän nimensä?.."

"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."

"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"

"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."

Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos ja Aramis."

Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava, puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin. Sillä näitä neljää nimeä – d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista – kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles, Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.

"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra Biscarrat."

"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän vankinaan ja tunnen heidät, – he riittäisivät yksinään lyömään tappiolle kokonaisen armeijakunnan."

"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon, hyvät herrat!"

Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen kiirehti tottelemaan.

Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.

"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan taistelemisesta?"

"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle. Eteenpäin, miehet!"

Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.

Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan kahdeksaakymmentä.

"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen joukkueen etunenässä."

"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa.

Ottakaa se suosiona minulta."

"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.

"Noutakaa sitten miekkanne."

"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."

Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän huudahti:

"Eteenpäin, hyvät herrat!"

255.
Kuin Homeroksen sankarilaulussa

On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat toimintanäyttämöineen.

Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen pakottanut heidät piileksimään.

Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi, jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, – mutta epätoivon hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.

Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen takaa-ajoon.

Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita yksitellen, laski ne – sillä savu esti häntä näkemästä ulos – ja antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka sulki vapauttavan käytävän.

Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle. Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.

Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään kangetun oven.

Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.

Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta, johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan. Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla surmaansa.

Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan! Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.

Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin telat ja kierittäjät.

"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."

"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"

"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan mahdollisuutta."

"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin varmasti etsisi kuolemaa."

Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.

"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."

"Puhu."

"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."

"Niin?"

"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."

"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.

"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."

"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, – kahdeksankymmentä… Kah, kah!" tuumi Portos.

"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."

"Se on varma tosi."

"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."

"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään", sanoi Portos.

"Siinä näet!"

"Mutta mitäpä tuosta."

"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren vierittämistä rantaan."

"Hyvä on."

"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."

"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."

"Keksi sitten toinen keino."

"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"

"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät häviöön."

"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää puoleeni?"

"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."

"Enkä hievahda, – mutta kun he siis ovat aluksi koolla…?"

"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."

"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee… niinkuin se tietenkin pätee… niin olen levollinen."

"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."

"Entä mitä sinä teet?"

"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."

"Olen kuulevinani ääniä."

"He tulevat. Paikallesi!.. Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."

Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä. Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi rantavierulle asti.

Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin salaperäiseen puuhaan.

Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.

"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.

Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.

"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"

"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.

Portos huokaisi, mutta totteli.

Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.

Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.

Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.

Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.

Portos seisoi yhä pilarinsa takana.

Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.

Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.

Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, – sitten soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.

Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:

"Ampukaa!"

Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli pitkin lohkareiksi murenevia holveja.

Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys vielä sankempana savusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen askeleet sen tunkeutuessa luolaan.